Anna Charlotan elämän useat vaiheet

Anna Charlotta Sallmén syntyi Raumalla 22.5.1853 ja kastettiin edesmenneen isänäitinsä kaimaksi. Hän oli vanhempiensa esikoinen, mutta perheeseen kuului sisaruspuolia äidin aiemmasta avioliitosta.  Solmimansa avioliiton myötä Anna Charlotan isä Paul Isak Sallmén oli jättänyt meren ja ryhtynyt kauppiaaksi. Anna Charlotta ehti tutustua äidinisäänsä Johan Michael Ilvániin, joka oli myös ollut merillä ennen kauppias- ja laivanvarustajauraa, mutta jäi raumalaisten muistoihin hyväntekijänä ja rukoilevaisten herätysliikkeen aktiiviina. Testamenttivaroillaan Raumalle palkattiin ensimmäinen diakonissa, joka asui Anna Charlotan perheen kanssa. [3, 4] 

Anna Charlotta vietti varhaislapsuutensa Raumalla, mutta pääsi toisinaan isänsä mukaan laivanveistänölle ja vietti kesiä Korkiakarissa, jossa "muljattiin kiviä, soudettiin, purjehdittiin".[1] Seurana olivat sisaruspuolten lisäksi pikkusiskot Laura Augusta (s. 1.9.1854) ja Olga Alexandra (s. 11.8.1856). He menettivät äitinsä 6.3.1865 ja saivat äitipuolekseen tätinsä. Tytöt lähetettiin käymään koulua Turussa ja sieltä palattuaan Laura Augusta perusti Raumalle koulun.[1,4, 5]

Vuonna 1870 Raumalle tuli kaupunginlääkäriksi Johannes Collan. Hän oli maaliskuussa 1868 mennyt naimisiin Anna Charlotan sisarpuolen kanssa, mutta kuolemaan päättynyt avioliitto kesti vain muutamia kuukausia. Anna Charlotan häitä Johannes Collanin kanssa vietettiin 17.11.1870. Perheeseen syntyivät Raumalla Paul Zakarias 1.10.1872, pariviikkoisena kuollut Karl Johannes 25.7.1874 ja Anni Sofia 13.1.1876 [4, 6]

Anna Charlotan aviomies valittiin vuonna 1879 piirilääkäriksi Pielisen piiriin ja perhe muutti Nurmekseen, jossa syntyivät pojat Kaarle Juhani Mikael 22.7.1881 ja Yrjö Wilho Rafael 27.6.1887. [4, 6] Tytär Anni lähetettiin kouluun Kuopioon. [2]

Perheenäitinä ja lääkärinrouvana toimimisen ohessa Anna Charlotta perusti työpajan, jossa tehtiin ikkunaverhoja ja pellavaisia pöytäliinoja. [7] Tyttärensä muistelman mukaan

Anna Charlotta hoiti kotia, raivasi ihanan puutarhan, rakennutti suuren keittiön, pihalle terassin ja lamminrantaa hän valtasi perunamaata varten. Lapset saivat äidin ommellessa istua hänen vieressään ja tutustua Luonnon kirjaan, Maamme kirjaan ja ruotsinkielen senaikaiseen konstikkaaseen kirjoitustapaan. Samalla Anna Charlotta itse oppi suomenkieltä rakastamaan. Vänrikki Stoolia hän luki ruotsiksi ulkoa lapsilleen. Usein hän retkeili lastensa kanssa, milloin hevosella ajaen, milloin kävellen, hiihtäen tai mäkeä laskien. Milloin paikkakunnalla oli yhteisiä juhlia, niin hän opetti siellä kirjasta katsoen lapsille ruotsalaisia laululeikkejä, suomalaisia ei silloin ollut vielä olemassa.[1]

Juuri ennen kuin perhe muutti Nurmeksesta pois, koko kirkonkylä paloi 20.7.1891. Syksyllä siirryttiin Uuteenkaupunkiin, josta saamaansa virkaa Anna Charlotan mies ei kauaa hoiyanut, vaan kuoli ennen vuoden loppua.[6] 

Anna Charlotan esikoispoika oli päässyt ylioppilaaksi keväällä 1891, mutta hänellä ei ole osoitetta ylioppilaiden osoitekalenterissa ennen syyslukukautta 1892. Tuolloin ilmoittamansa Vuorimiehenkatu 9 on sama, jonka Anna Charlotta antoi vuosien 1893 ja 1894 yleiseen osoitekalenteriin. Vuodesta 1895 alkaen hän asui Eläintarhan huvilassa 5, josta seuraavana vuonna kannusti tyttärensä polkupyörämatkalle ympäri Suomen.[8] Tyttären muistelman mukaan

Anna Charlotta muutti silloin Helsinkiin kouluttaakseen siellä lapsiaan. Samalla hän itse kävi Ateneumissa piirustamassa ja kutomakoulussa kutomassa. Jonkin aikaa hän oleskeli eräällä maatilalla oppiakseen maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen vanha isänsä oli näet muuttanut asumaan maatilalleen ja toivoi, että kun hän sen kerran jättäisi, niin Anna Charlotta tarttuisi remmiin. Näin kävikin.[1]

Anna Charlotan sä oli ostanut Eurasta Vaaniin rusthollin, jota myös kartanoksi kutsutaan. Tytär jatkaa

Paikkakunnan eräät isäntämiehet, joitten mielestä ei nainen kyennyt yksin tällaista työtä tekemään, tulivat kosioretkelle — lienevätkö sitten kosineet häntä tai hänen tilaansa. Mutta Anna Charlotta vastasi heille, että hän tahtoi koettaa yksin tulla toimeen. Niinpä hän sitten tarttui työhön kourin jäntevin. Tilalle rakennettiin uusi, suuri navetta 100 lehmää varten (ei niitä kuitenkaan koskaan liene niin monta ollut), talli rakennettiin 20 hevosta varten, niinikään suuri sikala, pikku meijeri, saha, kaivoja y.m. työväenasuntoja korjattiin, ryhdyttiin järkiperäiseen maanviljelykseen ja metsänhoitoon, rakennettiin ulkotila erään suon reunaan, jota suota sitten ryhdyttiin viljelykselle valtaamaan, ja toista suurempaa suota kuivatettiin yhdessä muitten kanssa. 

 

Tilalle perustettiin oma kansakoulu ja siellä pidettiin lukuunottamatta koulua jos jonkinmoisia kursseja. Naisten työhuoneissa paukkuivat pirrat, siellä kudottiin m.m. nuoren Suomen ensimäiset kansallispukukankaat. Miehet taas ahersivat puhdetöissä, valmistaen yhtä jos toista taloudessa käytettävää esinettä. Isäntäemännän suhdetta alustalaisiinsa kuvaa se, että häntä aivan yleisesti kutsuttiin "Vaaniin mammaksi". 

 

Tuota vauhdikasta menoa — suuren talon isäntänä ja emäntänä olemista — kesti 20 vuotta. Sitten tuli tilaisuus jättää työ nuorempiin käsiin: oma poika tarttui ohjaksiin. Voimat olivatkin jo heikentyneet, osaksi sodan aikana läpikäytyjen kokemusten kautta, osaksi myöskin pienen tapaturman aiheuttaman vaurion, joka vaikeutti tarmokasta työskentelyä. 

 

Anna Charlotta Collanin päivätyö oli tehty. Hän siirtyi asumaan tyttärensä luo Helsingin läheisyyteen, jossa hänen viimeiset elinvuotensa kuluivat. Siellä hän edelleen harrasti kutomista ja otti osaa tulevan pikkukirkon hyväksi työskentelevän ompeluseuran toimintaan. [1]

Helsingin läheisyydellä tarkoitetaan Leppävaaraa ja pikkukirkolla sen kappelihanketta. Anna Charlotta kuoli 77-vuotiaana Diakonissalaitoksella 5.10.1930.[9] 

Lähteet:

[1] Tuikku (Anni Collan): Suomalaisia naisia eri aloilta. Eräs naiskohtalo. Suomen tyttö 3/1934
[2] Ester Alanko: Piirteitä Anni Collanin varhaisimmasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Suomen tyttö 1/1936
[3] Raumalaisen muistokirjoituksen täydennysharjoitus
[4] Anna Charlotan Geni-profiili ja siihen linkitttyvät profiilit
[5] Ulla Heino. RAUMA : Idylliä ja tehokkuutta 1875-2000. 2002, 210
[6] Suomen Wirallinen Lehti 28.12.1891
[7] Pentti Virrankoski. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia Tutkimuksia 186. 1994, 78
[8] Suomen yliopiston luettelo, syksy 1892, 41; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1893; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1894; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1895; Adresskalender för Helsingfors stad 1896; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897
[9] Uusi Suomi 8.10.1930

Raumalaisen muistokirjoituksen täydennysharjoitus

Paul Isak Sallmén (11.11.1819 Ruovesi - 13.3.1901) eli suhteellisen pitkän elämän, mutta sai vain lyhyen muistokirjoituksen Rauman lehteen 14.3.1901.

"Vainaja oli syntynyt marrask. 11 p:nä 1819 Ruovedellä, missä hänen isänsä oli kappalaisena." Tomas Henrik Sallmenius oli vampulalaisen talollisen poika eli hänellä ei ollut suhteita papin uralla etenemiseen. Päästyään Ruoveden pitäjänapulaiseksi hän meni naimisiin kirkkoherran tyttären Anna Charlotta Forseliuksen kanssa, mutta ei päässyt appensa seuraajaksi, kun tämä kuoli 1823. Myös nimeä Sallmén käyttänyt Tomas kuoli itse 3.2.1829.

Isän kuollessa perheeseen kuuluivat alaikäiset lapset Charlotta Henrika Sophia s. 24.11.1815, Carolina Fredrika Maria s. 1.1.1817, Johan Henric s. 15.6.1818, Paul Isaac s. 11.11.1819 ja Thomas Gustaf s. 14.11.1822. Kolme poikaa pääsivät johonkin kouluun ennen Ruovedeltä lähtöä 1830-luvun alussa. (Ruovesi RK 1817-1823, 330; 1824-1830, 281; 1831-1835 TPL, 104)

"Isänsä kuoltua siirtyi hän nuorena poikana Turkuun, missä antautui merimiesuralle sekä suoritti sikäläisessä merikoulussa perämiestutkinnon." Paul Isak ei muuttanut yksinään, vaan Turkuun lähti (ainakin virallisesti) syksyllä 1833 koko jäljellä ollut perheensä. Mikään ei paljasta, millä perhe eli ensimmäiset vuodet, mutta vuosittaiset muutot kertovat jonkinlaisesta epävarmuudesta (Turku ruots RK 1834-1840, 179 (6:8:4), 221 (6:11:4), 421 (f.d.S:187), 776 (7:30:2); 1841-1848, 295 (7:12:1))

Suomen sukututkimusseuran merimieshausta selviää, että Paul Isak oli viimeistään vuonna 1834 kirjoilla Turun merimieshuoneessa. Pikkuveli Thomas Gustaf seurasi jälkiään vuoteen 1840 mennessä. Äitinsä kuoli Turussa 24.9.1841. Hän oli ehtinyt todistaa poikien merillelähdön lisäksi Charlotta-tyttären häät laivuri Gustaf Anderssonin kanssa 13.7.1841. Miesten matkoista saisi lisätietoa merimieshuoneen arkistosta. 

Muistokirjoituksen kirjoittaja on ohittanut muutamat vuodet 1840-luvun alussa, jolloin Paul Isak oli kirjoilla Porin merimieshuoneella, josta hän erosi 15.9.1843 ja muutti takaisin Turkuun. (Pori RK 1836-1842, 335; 1843-1849, 282; Turku ruots. RK 1841-1848 6:16:2 eli s. 159)

"Vuonna 1846 muutti hän Raumalle, jossa harjoitti laivanvarustajaliikettä, sekä suola- ja puutavarakauppaa. Vainaja rakennutti Raumalla useita laivoja." Paul Isak oli kirjoilla Rauman merimieshuoneessa ainakin vuodet 1846-1852. Näinä vuosina isosisko Charlotta kuoli Turussa alkuvuodesta 1847, Carolina-sisko muutti Helsingistä Raumalle vuonna 1850 ja pikkuveli Thomas kuoli vuonna 1851 (merimieshaku). 

Paul Isak oli perämies matkustaessaan raumalaisen kauppiaan Paqvalinin kanssa Turkuun kesällä 1847 (ÅU 31.7.1847). Vuoden 1849 alkuun mennessä Paul Isak oli päässyt tai päätynyt kauppias Carl Adolf Paqvalinin 176 lästiä vetävän parkkilaivan Carl kapteeniksi. Helmikuussa 1849 hän oli Marseillen satamassa matkalla Odessaan, heinäkuussa Falmouthissa matkalla Antwerpeniin, maalis-huhtikuussa 1850 Odessan satamassa, elokuussa 1851 tullut Riiasta Gravesendiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin laivan puolikas oli ostettavissa huutokaupasta, sillä Paqvalin oli kuollut 9.3.1851 (ÅU 23.3.1849; ÅU 15.3.1850; ÅU 17.8.1849; ÅU 1.11.1850; Ilmarinen 12.11.1851).

Alkuvuodesta 1852 Paul Isak solmi avioliiton kauppias Carl Adolf Paqvalinin lesken Agatha Ilwanin kanssa ja hänestäkin tuli kauppias. Avioliiton myötä huollettavaksi tuli liuta vaimon edellisen avioliiton lapsia ja Paul Isakin esikoinen syntyi 22.5.1853. Perhe asui ensin Paqvalinin omistamassa Heikklässä (57-58) ja muutti vuonna 1859 Marelaan, jossa Agatha kuoli 6.3.1865. (Rauma RK 1847-1853, 61, 284; Rauma RK 1854-1860, 15, 62; 1861-1867, 13) 

Marelahan on nykyään museona, mutta siitä on verkossa epätarkat omistustiedot, joiden osana on " Paqvalinin suvun aika". Paqvalinien suhde Paul Isakiin on selvempi ja se jatkui myös vaimon kuoleman jälkeen. Toisen avioliittonsa Paul Isak solmi 25.1.1866 Agathan sisaren Amalian kanssa. Tämän edellinen aviomies kuului Pacqvalin-sukuun ja oli Carl Adolf Paqvalinin serkku. Avioliiton myötä Paul Isak sai ainakin kolme uutta lapsipuolta. (Rauma RK 1861-1867, 115)

Paul Isak, vaimonsa ja nuorimmat lapset muuttivat Marelasta vuonna 1871 taloon n:o 70 eli Pinnalaan. (Rauma RK 1868-77, 16, 82; 1878-1887, 85; 1888-1897, 84). Vaimonsa kuoltua 9.8.1888 Paul Isak myi talon 24000 markasta leskirouva Wahlroosille. (Turun lehti 14.2.1889)

Rauman lehti 3.4.1886

Paul Isakin kaupankäynti ei vaatinut ilmoittelua ja vain yhden laivansa valmistumisesta tehtiin uutinen:

Uusi laiva. Rauman laivaveistämöltä työnnettiin vesille lokak. 13 p:nä eräs, kauppias P. J. Sallmén'in rakentama, 300 registeritonnin vaiheella vetävä kuunariparkki nimeltä "Kosacken" (=Kasakka), Tämä oli, kuten tunnemme, toinen herra Sallmén'in rakentama alus, joka samasta laivaveistämöstä tänä vuonna lähti vesille. (Satakunta 23.10.1880)

Raumalaisten laivojen valmistumisesta yritti joku kerätä 1900-luvun alussa tietoja, mutta ainakin Kosackenin osalta vuosiluku näyttää olevan väärin.

1860 parkki Harmonie (yhdessä Gabriel Granlundin kanssa

1865 parkki Dygden

1867 kuunarilaiva Suomi

1875 parkki Finland

1878 parkki Vega ja kuunarilaiva Kosack (Rauman lehti 16.11.1918)

Parkkilaivan Vega, jonka kantavuus on 399 rekisteritonnia, Paul Isak myi kauppias J. W. Söderlundille 32,500 markasta. (Sanomia Turusta 12.6.1888). Kuunari Kosack tunnettiin myöhemmin nimellä Elna (Pohjantähti 10.3.1917).

Kaupankäyntiä helpommin digitoiduista lehdistä löytyy tietoja Paul Isakin lähetystyöhön antamista lahjoituksista. Vuonna 1867 kuollut kaksinkertainen appiukkonsa puolestaan jäi raumalaiseen kansanperinteeseen Polttilan pappana, joka antoi nälkävuosina viimeiset taikinansakin. 

Vaaniin päärakennus
Museovirasto CC-BY 4.0

"Vuonna 1889 muutti hän aikaisemmin ostamalleen, jo mainitulle maatilalle [Euran Vaanin kartano]" Jo ennen Pinnalan myyntiä, marraskuussa 1888, Paul Isak muutti Euraan, josta hän oli ostanut Vaaniin kartanon. Euran rippikirjaan tittelikseen merkittiin "Kauppias ja merikapteeni". 

Paul Isakin viimeisinä vuosina kanssaan asuivat leskeksi jääneet tyttärensä Olga Alexandra (s. 11.8.1856) ja Anna Charlotta (s. 22.5.1853). (Eura RK 1888-1897, 658; 1898-1907, 696-697)

Esivaltaa vastaan 1700-luvulla puhuneista

Tukholman lomallani istuin myös pari päivää Riksarkivetissa. Ei ollut akuuttia tarvetta, mutta on varmasti yli vuosikymmen siitä, kun olin viimeksi haahuillut fyysisten luetteloiden ääressä. Nyt tiedän enemmän ja olen kiinnostunut muustakin kuin Kokemäestä ja esivanhemmistani, joten arvasin löytäväni jotain "hauskaa". Ja olin oikeassa. (Kulutin aikaani myös käymällä läpi presiis samaa hakemistoa kuin vuonna 2012. Olivatkohan tuolloiset muistiinpanot vielä jossain "tallessa"?)

Yksi tuore kiinnostuksen kohde on "väärästä puheesta" tuomitut, joihin törmäsin Turun linnan vankilistoissa esimerkiksi vuonna 1752. Googlaus toi esiin Sara Salbergin opinnäytteen Kungen, drottningen och folket. En studie i folkligt motstånd och genus i 1700-talets Sverige. Siitä selvisi, että olemassa on kortisto, johon kuninkaalle eli oikeusrevisioon edenneet tapaukset on poimittu. 

Kortiston löytämiseen tarvittiin kaksi henkilökunnan edustajaa, jotka osasivat oikealle hyllylle, ja yksi, joka pystyi paikantamaan laatikot. Kun oli aika tehdä tilaus, minua neuvottiin väärin, mahdollisesti surkealla ruotsillani esitetyn selostuksen takia. Valitettavasti en ollut lukenut kunnolla Salbergin lähdeviitteitä, joissa olisi toki ollut tarvittavat sanat. Edelleenkään en siis osaa valmistautua arkistokäyntiin kunnolla.

Näin minulla oli kotiin tullessa vain kortistosta tehdyt muistiinpanot Turun hovioikeudesta Tukholmaan lähetetyistä keisseistä. Tietenkään en tiedä mitään siitä, miten kortisto on koottu ja milloin, mutta eihän tässä tiedettä olla tekemässä. Minua kiinnosti erityisesti ajallinen jakauma, jota varten olisi pitänyt kerätä myös nyky-Ruotsin puoli, mutta - kuten sanottu - kyse oli lomailusta eikä tieteellisestä tutkimuksesta. Pitäisi myös ymmärtää se, juontaako ajallinen jakauma alkuperäisiin tekoihin, syyttämisintoon vai jatkokäsittelyn eroihin. 

Selitystä kaipaava ajallinen jakauma on kuitenkin ilmeinen. Reilusti yli puolet tapauksista ajoittuu vuosille 1745-1759. Harvinaisuus 1760-luvulla on lehdistöhistorian näkökulmasta mielenkiintoinen, sillä mielipiteet muuttuivat ja niiden esittäminen vapautui jo ennen vuoden 1766 lopussa säädettyä painovapautta.

Kotiin päästyä muistin löytäneeni ArkivDigitalilta jotain oikeusrevision pöytäkirjan omaista. Kyseessä on Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot (SE/RA/1311). Se ei ole sama utslaghandlingar, jonka Salberg mainitsee, sillä Susan Kiiski-Seiskarin palkitussa gradussa "Aika vierii, kello lyö – iäisyys ymmärryksen suo": Tukholman kehruuhuoneeseen tuomittujen suomalaistaustaisten naisten kokemushorisontti 1780-luvulla on viitteissä sekä "Justitierevisions protokoll" että "Justitierevisions protokoll, Utslagshandlingar". Koska oikeusrevision luettelo ei (käsittääkseni) ole kokonaan verkossa, näiden eron setviminen jää seuraavaan Tukholman lomaan.

Syytetyissä on sekä säätyläisiä että talonpoikia. Kortistosta esimerkiksi kävi ilmi, että kirkkoherra Bergbohm sai tuomionsa 30.4.1731. Pöytäkirjasta (Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1731:1 (1731) s. 1141) selvisi, että Johan Bergbohm oli sanonut jotain arveluttavaa Kaarle XII:stä kiistellessään talonpoika Anders Jacobsson Saunalan kanssa. Saunala oli sitten nähnyt tarpeelliseksi viedä asia oikeuteen. Bergbom oli ollut Suomessa läpi isovihan, joten hänellä oli varmasti mielipiteitä tuolloisesta kuninkaasta. 

Turun hovioikeus oli käsitellyt asian 2.3.1731 ja ehdottanut rangaistukseksi kahdeksan päivän vankeutta vedellä ja leivällä. Tämä vahvistettiin Tukholmassa. Kirkkoherra kuoli Eurassa huhtikuussa 1732. Toivottavasti tällä ei ollut yhteyttä rangaistuksen suorittamiseen.

Leena Eurasta

Leena Rebekka Östlund syntyi Eurassa 29.12.1862. Mitä lie lapsena ehtinyt elämälleen haaveilemaan? Kotiliedessä 21/1923 toteuneesta kirjoitettiin seuraavasti

Hän on uurastanut saman perheen taloudenhoitajana Souppaan sukutilalla Euran pitäjässä jo kahden miespolven ajan. Hän on syntyjään Euran kuuluisan kätevän, ruotsalaissyntyisen sepän, Östlundin, tytär ja tuli jo neljäntoista vuotiaana tyttönä Souppaalle lastenhoitajaksi. Suurilukuisen lapsiparven hän hoiti vanhimmasta nuorimpaan. Tilan nykyinen haltija oli kapalossa Leenan taloon tullessa. Ja taas hänen lapsensa on Leena taloudenhoidon ohella saanut kaikki hoitaa. 

Kun lapset kasvoivat ja nuori Leena oli »tottunut talon tavoille«, siirtyi suuren talouden huolenpito yksinomaan hänen hartioilleen. 

50 vuotta on kohta vierinyt ja — yhä on Leena paikallaan. 50 vuotta hän on väsymättömänä valmistanut suuren, vierasvaraisen kodin lukemattomat arkiset, ja juhla-ateriat. Hän on leiponut leivät, makeat ja happamet, keittänyt maukkaat »ohraryynivellut«, kirnunnut voit, juoksuttanut juustot, pannut kaljat ja oluet, suolannut ja palvannut vuotuiset lihat ja makkarat. Niin, liki puolen vuosisataa yhtä työtä ja aherrusta arjesta arkeen, pyhästä pyhään. Ja kuitenkin nousee jalka vielä yhtä kevyesti, yhä on työnilo yhtä suuri. 

Kun Leenalle tarjotaan kesälomaa, vastaa hän rauhallisesti torjuen: »Mitäs minä kesälomalla, työhän on minun iloni.« 

Viimeksi tavatessamme tarinoimme Leenan elämäntyön vaiheista. Kun koetin huomauttaa sen suuresta merkityksestä suvulle, sanoi hän myhäillen herttaiseen tapaansa: mitäpä minun työstäni, enhän minä mitään ole tehnyt, — mutta kahvia olen sentään suurella myllyllä jauhanut niin paljon, ettei se taitaisi mahtua koko talon puitteisiin! 

Niin, Leena ei tunnusta mitään tehneensä. Mutta kukapa voisi luetella kaikki kotoiset askareet ja laskea ison keittiön ja ruoka-aittain sekä meijerikamarin välillä astutut askeleet! Kuka voisi laskea valvotut yöt pienoisten kehtojen ääressä raskaan päivätyön päätyttyä! Kuka voi arvioida hiljaisen, rauhallisen, uskollisen palvelijan siunauksellisen läsnäolon merkityksen, palvelijan, joka on seisonut suvun tukena monina raskaina murheenkin aikoina. Hän ei ole silloin pysynyt syrjästäkatsojana. Hän on nostanut murheitten ja koettelemusten taakan omille hartioilleen.

Kirjoitus on allekirjoitettu "L. A-a". Kun tietää Lempi Ahlan kirjoittaneen Souppaan talon historian on johtopäätös kirjoittajan henkilöllisyydestä helppo tehdä.

Häät keskellä Suomen sotaa (2/2)

Selitettyään aamuisen kohtauksen Euran Isovaheen talossa Carl Ferdinand Nordlund siirtyi maaliskuun loppuun 1808 sijoittuvassa kertomuksessaan kirjassa Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) Köyliön pappilaan, jossa

oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä. [Kyseinen kirkkoherra oli nimeltään Henrik Törnroth ja vaimonsa tähän aikaan oli Sofia Albertina Demoën. Sopivimmassa iässä häävieraiksi olivat tyttäret Charlotta Sophia (s. 1793) ja Albertina Helena (s. 1795)]

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun. Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia. 

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan sulhasen vanhemat olivat Köyliön Kankaanpään rusthollari Thure Thuresson ja Lisa Mattsdotter.]

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla. Nämä kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat. Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan. 

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paistaessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi. Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täyttymys peittää hevoisten päät loimilla.

Mahdollista on, etttä joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle. Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä. 

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät. 

Samaan aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään. Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkuliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja. Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen. [Tarinan ruotsinkielisessä versiossa Hbl:ssä 1.4.1885 lähteneillä kasakoilla tarkoitetaan viimeisiä ohikulkeneita.]

Nuodeneitien täytyi siiis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa. [Euran vihittyjen listan mukaan pappina oli kirkkoherra Arvid Paulin.]

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräysivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi. Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu lukkarin muoriksi. 

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkoisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja sattui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varamattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu - sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi. Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.

 Joku Nordlundin tiedonantaja on tainnut kuulua morsiusneitojen joukkoon.

Häät keskellä Suomen sotaa (1/2)

Kun miehittävä armeija vyöryy läpi maan, luulisi arjen ja elämän jotenkin häiriintyvän. Mutta kun katsoo esimerkiksi Euran vihittyjen listaa huomaa 29.3.1808 järjestetyt häät Isovaheessa, sulhasena "Auscultanten uti Höglofs Kongl.Åbo Hofrätt Herr Johan Hellenius" ja morsiamena "Jungfr. Sofia Fredrica Rikström". Aivan tavanomaisiksi ne eivät muodostuneet ja vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund kuuli häistä tarinoita jo lapsena, sillä sukulaisiaan oli ollut niissä vieraina. Kun hän vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitti kuvauksen kirjaansa  Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) elossa oli vielä häntä vanhempia muistajia.

Kirkonkirjoja Nordlund ei ilmeisesti tarkistanut ja sijoittaa tapahtuman talveen 1809, mutta kirkonkirjat ja sodan kulku sanovat toista. Olennaista näet oli, että iso joukko venäläistä ratsuväkeä siirtyi Turusta Pohjanmaalle ja ohitti näin Euran ennen Kokemäenjoen ylitystä. Isovaheen rustholli "oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä".

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvän aikaan iltapuolella. Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle. Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana. Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin. Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destilatum'ia jälillä tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kanssapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpaltisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset. Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiiruusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle. Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen? Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätunteinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähtiessään. Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamele, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todennäköisesti häitä ei olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamile.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.  

Panelian paha henki

En Kansalliskirjaston erikoislukusalissa jaksanut lukea ja kääntää Mathias Weckströmin kopioimaa asiakirjaa 1700-luvun kummituksesta Paneliassa, mutta naputellaanpa luettavaksi Carl Ferdinand Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) samaa asiaa koskeva tekstiä otsikon Panelian henki alta.

V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa, jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi, piika ja renkipoika.

[...] Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin hetipaikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalaisin, valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka uunista y. m. s.

Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla, jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä, vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää. 

Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli viekastelijoilla hyvä tilaisuus saada näyttelö asetetuksi juuri julkiseksi ja pirulliseksi.

Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki olivat kummat kuultua, näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas oli näitten todellisena vaikuttajana.

Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän leimansa.

Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin [Mikael Lebell] apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten todellista perää.

Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä, ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.

Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia esteitä tulemastansa saapuvilla, vaikka todellinen syy poisolemiseen lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen, vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.

Provasti apulaisineen astuoi siis juhlallisesti huoneesen täydessä papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä. 

Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken. Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä, pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä kuulunut, kieltävänä.

Tämmöiselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorin arkistossa.

Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkaa toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihtoin oli täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.

Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon, nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen puolen siitä.

Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen mukaan pantiin läänin provasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja apulaisparka sai kovat nuhteet.

Sillä välillä oli konsistorio määrännyt läänin provastin likeisimmästä provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti selkattua vyhtiä.

Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla. Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja kraijit.

Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen, vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia huonealustan.

Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika perätoi pelästyksissään tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa, että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea salamerkin annettua.

Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä sinne haudatun lapsen luut.

Selville tuli myöskin , että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin salata törkeän rikoksensa. 

Provasti C. H. Strandberg, joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun kirjan "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta käytöksestä.

En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä tarvitsisi, jos semmoinen muuten täsä olisi paikallaan, olisi kenties edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa, mutta ei milloinkaan jälkimmäisen ylevä katsantotapa.

Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on ollut puhe.

Pidempi teksti tapauksesta on julkaistu sarjassa Satakunta. Kotiseutututkimuksia ja Anu Korpisen toimittamana blogissaan.

Kuva kirjasta Fältskärns berättelser

Pikkulöytöjä käsikirjoituskokoelmista (2/2)

Ja viimeiset muistiinpanolappuset sekä kuvat kännykästä.

1) Kauhajoen kappalaisen Anders Törnuddin "Kasasa olevan ystävän muisto mahlaa juodesa kokoonpantu kuin kirjoitin hänelle keväillä vuonna 1795" (C II 1c:7) ei ole suomenkielisen runouden kadonnut mestariteos, mutta hauska säilynyt esimerkki joka tapauksessa.

2) Statististiska underrättelser angående Wiborgs län 1812 (DD129) yllätti olemalla tilastojen sijaan juoksevaa tekstiä, joka kuvasi läänin tilaa monipuolisesti sinne juuri saapuneen silmin. Hän kiinnitti huomiota esimerkiksi siihen, että Ruokolahdessa ja Jääskessä monesta talonpoikaistalosta puuttui sängyt. Nukuttiin oljilla, jotka joka päivä kannettiin sisään ja ulos. Lasi, kivikeramiikka ja kupariastyoat olivat rahvaalla erittäin harvinaisia. Taloustavarat koostuivat joistain maalatuista puukulhoista ja parista padasta.

Naisten ahkeruus sai hyväksynnän, mutta käytössään oleva tekniikka oli alkeellista. Lanka kehrättiin yleisesti värttinällä eikä rukilla. Paikalliset kangaspuut näyttivät läntiseen Suomeen tottuneelta lähinnä nauhan kudontaan sopivilta, eikä niissä kolmea korttelia leveämpää kangasta syntynytkään.

Naiset osallistuivat peltotöihin ja talonpojille oli vaimoa valitessa kauneutta tärkeämpää "leviä sälke ja tukevat hartiat". Fraasi siis suomeksi keskellä ruotsinkielistä tekstiä.

3) Ruotsinkielisestä tekstistä puheenollen Mathias Weckströmin kokoelman (Coll 255) XXIV Diverse manuskript af historiskt innehåll sisältää numerona 14 Kort berättelse om en uppenbarelse, som tildragit sig i Panelia by wid kyrkans capell af denna Eura socken, skriven af Johan Wegelius [16.2.1770]. Laiskuuksissani en jaksanut sitä tavata, vaikka Wegelius oli itse nähnyt sen vaivan, että oli kuulustellut yli 30 kyläläistä mystisistä äänistä. Tai mitä ne nyt olivat.

4) Mathias Weckströmille kirjoitin tänne blogiin jo ihailijakirjeen, kokoelmistaan jäi paljon lukematta ja niistä syntyi vielä julkaisua odottavia blogitekstejä.

28.2. jaoin Twitterissä näytteet, joista ensimmäinen on samasta kotelosta kuin kertomus Paneliasta, mutta nipusta XXV Diverse Mathias Weckströms handskrifter, jossa sivut 185-228 listasivat tietoja pikkulastenkouluista Helsingissä.

"Vuonna 1847 Helsingissä sai - Mathias Weckströmin tiedon mukaan - jo kolmevuotiaat koulunpenkille."

Sitten vaihdoin koteloa. XXIII Salingen ängen och Weckströmska familjeboken sisälsi varsin sekalaista aineistoa. Kuten liimattuja ruokalistoja, joista huomiona "Jälkiruokasanasto suomeksi oli 1860-luvulla hakusessa, mutta käytössä! Ote Louis Kleinehin hotellin ruokalistasta. Samaan aikaan juhlapäivällisen menun glace "jääde-hilloa"."

Todennäköisesti läheltä toinen kuva, jonka saate oli "Viina, olut ja leipä olivat 1720-luvun valtiopäivämiehen eväät laskunsa mukaan. Mistä lie Mathias Weckström tämän tiedon poiminut?"

Jotain uutta Euran keskiajasta?

Melko alkuvaiheessa Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien kortiston läpikäyntiä kohtasin nimekkeen "Rajankäyntisopimus v:lta 1463 Eurasta (Euraåminne)", joka oli "Löydetty Hist.-kielitiet. laitoksen erään Suomi-niteen (?1849) sisästä. Lahj. prof. U. v. Bondsdorff. 1926". Asiakirjan tekstinhän luulisi olevan mukana juuri puunatussa DF:ssä, jota tehtiin kahden korttelin päässä Kansallisarkistossa. Mutta koska missään tietokannassa ei ole kaikkea, tarkistin.

Ja kirjoitin sitten (eli 12.1.2019), DF:n palauteosoitteeseen viestin "Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien kortisto tuntee Eurasta/Eurajoesta 1463 tehdyn rajankäynnin. Vuosirajauksella en sitä DF:stä löytänyt joko siksi, että 1) KK:lla tiedot väärin 2) Luin huolimattomasti hakutuloksia tai 3) DF:ssä puute tahi virhe." DF:n sivuilla ei luvata palautteeseen vastausta enkä sitä viestissäni pyytänyt, joten en moista ole myöskään tähän päivään mennessä saanut. Yksi keskiaikainen teksti sinne tai tänne?

Mutta koska minulla ei ole kuin aikaa, tilasin asiakirjan tällä viikolla eteeni. Ottaen huomioon käsikirjoituskokoelmien luettelointitarkkuuden en suuresti hämmentynyt siitä että kyseessä olikin kopio keskiaikaisesta dokumentista. Allekirjoittajana Johannes G. Teet, joka oli Eurajoen kirkkoherrana 1675-1692.

Otsikon mukaan alkuperäinen asiakirja on kirjoitettu laamanninkäräjillä 3. paastonajan sunnuntain jälkeisenä maanantaina 1463. Itse tekstistä lautamiesten listan jälkeen saan tolkkua sen verran, että kyse on Rahvolan(?) ja Naarajoen välisestä rajasta. Naarajoen kylä ei ole Eurajoella vaan Eurassa. Suvannon henkilötietokannasta (pdf) löytyy Naarajoen kohdalta tieto, että laamanni Hartvik Jaakonpoika oli 14.9.1463 päivännyt tuomiokirjeen, jolla tilaan oli liitetty eräs ulkopalsta. Eli kyse on eri asiasta, mutta yhdessä keväiseen päätökseen syntyy mielikuva uudesta isännästä, joka ajaa aktiivisesti etujaan.

Ja vaikka Janne Haikarin väitöskirjasta jäi muistiin huolellisesti säilytetyt satoja vuosia myöhemmin käräjille tuodut ja toisinaan jäljennetyt asiakirjat niin oli (taas) eri tunne nähdä sellainen edessään.

Asiakirjan tarjoamilla lisätiedoillakaan en sitä DF:stä löytänyt, joten alan uskoa, ettei sitä siellä ole. Se, voiko tekstin joskus nähdä DF:ssä jää Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden päätettäväksi. Olettaen, että jollain Kansallisarkistossa on aikaa lukea palauteviestejä.

Jotakin erinomaista Eurassa 1827

Turun Wiikko-Sanomista 23.6.1827:

Yksi tapaus sinä 8:na päivänä juoksevan vuoden Toukokuussa Vanin kartanossa Euran Pitäjässä Turuun ja Björneborin Läänissä joka aivan harvoin on saattanut kuulua, ei mahda suututtaa yhteistä kansaa jos me sen tässä kerromme. 

Viikko ennen mainittua päivää oli nimittäin yksi Kartanon renki mennyt ruuhella kalastamaan Eurajokeen kuin Kartanon maiden läpitse juoksee, ja pudotti siellä ollessa yhen aukiotetun 9 tuuman pitusen päädän [?] käättävän veitten, eikä hän muuta ajatellutkan kuin että se ijäksi meni sillä joki on paljo syvä. Mutta ensinmainittuna päivänä elikkä se 8 päivä Toukokuussa kojettiin muutamia samaan jokeen ulospantuja Rysiä joista paihti muita saatiin yksi kolmen kortelin pitkä hauki, joka näkyi varsin terveeksi eikä nähty hänessä muuta eroitusta muista kuin se että hän vähemmin liikkui ja hyppäsi kuin net vaikka he kaikki samalla kertaa saatiin, tämän sisässä oli se edellämainittu veitti, eikä sisukset olleet vähintäkän vahinkoitetut, vaikka veitti oli hyvin terävä ja hyvällä kärjellä varustettu. Tätä vastaan oli veitteen mustaksi maalattu puinen varsi vähäsen valistunut; vaan ei terä ollut ensinkään ruostehelta turmeltu. —

Totta kala oli mahtanut olla saapuilla silloin kuin veitti putosi, ja luullen sen kiiltävän terän Särjeksi taikka Salkiksi (tiuraksi) [tarkoitetaan salakkaa], tämmosesta syystä niellyt veitteen, joka kalan vattassa löyttiin niin päin makaavan että kärki oli pyrstön puolessa. 

Hauen kuva kirjasta Finlands fiskar målade efter naturen.

Taiteilija Hjulhammar ja sisarensa

Paluu Kauttuan tehtaiden museoon, jossa oli esillä kolme ihanaa kuvaa Kauttuan ruukista. Niistä nappaamani kuva ei ole niin tarkka, että erottaisin kuvien alapuolella soikiossa olevan tekstin, mutta muistinvaraisesti siinä todettiin alkuperäisten akvarellien olevan jonkun omistuksessa, mutta ei kerrottu niiden tekijää.

Tekijä oli kuitenkin tunnistettu ja paljastettiin erillisessä tekstissä: "ruukinkartanossa asunut seuraneiti" Johanna Augusta Hjulhammar. Todennäköisenä ajoituksena pidettiin 1830-lukua.

Verkon sukutaulussa Johanna Augusta on aatelisneiti, joka syntyi Köyliössä 1790 ja kuoli naimattomana Raumalla vuonna 1870. Sekä hänen että siskonsa Sofia Lovisan kohdalla on sana Stiftsjungfru.

Googlaus Johanna Augustan nimellä tarttuu Post- och inrikes tidningar numeroon 15.3.1830, jonka ilmoituksessa kuulutetaan useampia aatelisneitejä, jotka eivät ole nostaneet (?) apurahaansa vuodelta 1829.

Siis vaikka Suomi oli erotettu Ruotsista ja Johanna Augustan isä Adolf Urban kirjattu Suomen Ritarihuoneeseen, niin tyttäret saivat avustusta Ruotsista? Ruotsinkielisen Wikipedian mukaan "säätiöneitous" oli elinikäistä ja rajoitettu sadalle kerrallaan. Avustusta sai kerraallaan 100 neitoa. Johanna Augusta oli saanut paikkansa 2.5.1793 (Inrikes Tidningar 8.5.1793) ja Sofia Lovisa 2.5.1795 (Inrikes tidningar 8.5.1795).

Finlands Allmänna Tidning ilmoitti 2.7.1829 sisarusten isän kuolinpesän asioista konkurssiasioiden otsikon alla. Äidin kuolemasta Raumalla ilmoitti Åbo Tidningar 22.4.1851. Tämä jälkeen sisarukset käyvät Raumalta käsin Turussa. Vuosina 1855 ja 1857 asuvat räätäli Nikanderin luona (Åbo Tidningar 11.6.1855, 9.6.1857), 1859 ja 1860 laamanni Falckin luona (Åbo Tidningar 10.6.1859, 27.3.1860).

Heillä on vuonna 1855 40 kopeekkaa annettavaksi Loviisan tulipalossa kärsineille (Helsingfors Tidningar 18.8.1855). Seuraavaksi he esiintyvät virallisissa sanomalehdissä kun niissä kuulutetaan Carolina Charlotta Rossin suullista testamettia. Todistajan mukaan tämä oli jättänyt sisaruksille kultakellon. (Suomalainen Wirallinen Lehti 31.3.1870 ).

Seitsemän vuotta myöhemmin Åbo Underrättelser julkaisi 21.2.1878 Sofia Lovisan kuolinilmoituksen, jossa hänellä on titteli Stiftsjungfru. Kuolinuutinen saa jonkun nimettömän muistelemaan sisarusten isän erikoisuutta, joka ei toki ollut tarttunut tyttäreensä (Björneborgs Tidning 6.3.1878).

Sofia oli tehnyt testamenttinsa kirjallisesti, mutta se oli kadonnut (Suomalainen Wirallinen Lehti 2.4.1878), Virallisen lehden kuulutuksessa ei mainita Rauman postimestari Pundanin rouvaa Bogumila Winteriä. Mutta kun vuonna 1882 listataan Suomen muinaismuistoyhdistykselle luovutettuja esineitä mukana on neiti Sofia Lovisa Hjulhammarin vuonna 1806 silkille ompelema maisemakuva, jonka hän on testamentannut rouvalle. (Morgonbladet 7.10.1882) Ehkäpä antanut jo eläessään? Toivottavasti työ on Museovirastolla tallessa, sitä voisi olla mielenkiintoista verrata Kauttuan vesiväritöihin.

Retkeilyä tiistaina enimmäkseen Eurassa

Vuonna 2009 olin bussiretkellä Kauttuan ruukilla ja "en saanut juuri mitään irti". Tämän viikon tiistaina keskityin näyttelytarjontaan, joka puolestaan keskittyi Alvar Aaltoon. (Jonka elämästä olinkin sopivasti juuri lukenut sarjakuvana.) Aloitimme tallista, jossa sai seisoen lukea lyhyet tekstit ja katsoa kuvia aiheesta Alvar Aalto Satakunnassa.

Sitten Terassitalolle, jota eräs edellä mainitulle bussiretkelle osallistunut piti erinomaisen kamalan näköisenä. Minä en.

Vuokralaiselta kesäksi vapautunut asunto oli sisustettu Artekilla ja samojen huonekalujen keskellä kasvaneena arvostin näkemääni. Aurinko sattui paistamaan, joten myös terassi vaikutti upealta.

Paikalla ollut opas oli kiinni edellisen ryhmän kanssa. Kuulin keskustelusta muutamia sanoja ja mieleen tuli viimeisimmässä graduharavoinnissa vastaan tullut Minna-Mari Mäkisen työ Pimeyden pesästä osaksi järjestäytynyttä työväkeä : Kauttuan paperitehtaan työntekijöiden ammatillisen järjestäytymisen edellytykset vuodesta 1906 lähtien 1920-luvun alkuun. Ja ryhmän lähdettyä pari sanaa vaihtamalla selvisi, että samainen Mäkinen oli kyseinen opas. Häneltä olisi voinut kysyä alueesta vaikka mitä, joten en kysynyt mitään.

Kohti Kauttuan tehtaitten museota ja linnavuorta, joista ensimmäisenä tuli vastaan jälkimmäinen. Pysähdyimme kun näimme tietotaulun, joka osoittautui narratiiviseksi: On suojakuu 1129 kesää sitten... Tiirailin sen kohdalla tien varresta linnavuorta kiroillen heinikkoa ja kaupunkikenkiäni. Eihän jyrkkää mäkeä saa edes näkymään kuvassa...

Vasta parempaa kuvakulmaa etsiessäni huomasin että viiden metrin päässä oli Museoviraston asiallisen kuivakas taulu sekä portaat ylös. Onneksi en lähtenyt yrittämään omatoiminousua!

Kyltin mukaan kyseessä on ihan ehta linnavuori, jolla on kivisiä ja soraisia puolustusvalleja. Paikalla on tehty arkeologisia kaivauksia ja löydetyt esineet on ajoitettu 700-800 -luvuille.

Kauttuan tehtaitten museo oli erittäin hyvin maastoutunut, mutta onneksi kyltitetty hyvin, tämäkin.

Sisällä valkeni, että paikalla on ollut rautaruukki jo 1600-luvulta alkaen. Paperitehdas lähti pyörimään vasta 1900-luvun alussa. Sen tuotantoon on kuulunut myös paperipohjaiset pakkaukset, joita on aina yhtä hauska ihmetellä. Ranskalaisia perunoita pienessä rasiassa pakasteena!?

Museon seinässä mainostettiin Luistarin muinaispuiston opastuspisteen (tms.) olevan auki, joten lisäsimme sen ohjelmaan. Vanhassa talousrakennuksessa oli paljon luettavaa ja katsottavaa vuosikymmeniä kestäneistä kaivauksista, jotka alkoivat kun viemäriä kaivanut osui miekkaan.

Blogin pidon aikana en hakujen perusteella ole Luistarissa pysähtynyt, vaikka mielestäni olin siellä joskus aiemminkin ollut. Niin tai näin, en lähtenyt kaupunkikengissäni kiertämään hautojen merkkejä, sillä lampaiden maastonhoitotyö vaikutti keskeneräiseltä, mutta olin varma, että ne olivat aloittaneet lannoituksen. Ahvenanmaanlampaat olisi kyllä ollut kiva nähdä, mutta ne olivat kaukana opastuspisteestä.

Sitten Säkylän puolelle, jossa kävimme katsastamassa ulkoapäin sievän puukirkon, jonka katosta tuli mieleen hanke Pelastetaan terva, jossa kerätään rahoitusta uuden lainsäädännön vaatimaan kemikaalirekisteröintiin.

Sekä sen vieressä vieläkin sievemmän käännettävän tuulimyllyn. Kuisti!

Säkylän pääkohteenamme oli Säkylän talvi-ja jatkosotamuseo, joka ei varsinaisesti houkutellut ulkoa.

Eikä niin hirvittävästi sisälläkään.

Reipas lipunmyyjä ilmoitti opastuksen kuuluvan lipun hintaan eikä katsonut tarpeelliseksi kysyä halusimmeko sellaisen. Ihan hyvä, sillä ilman sitä olisimme kävelleet ulos noin viidessä minuutissa saamatta irti mitään. Opastuksella esineet saivat taustaa ja uskallauduimme jopa kokeilemaan sodan aikaisten aseiden painoa tähän varatuin kappalein. Kyllä, painavia olivat. Opas oli ilmiselvästi alan (nuoria) miehiä ja olisi varmasti osannut vastata myös kysymyksiin.

Alkukesän Köyliön reissulla (osa 1 ja osa 2) huomasin tien varressa kyltin "Lallin asumus". Tuolloin paluumatkalla satoi, joten ei ollut sopiva keli kääntymiseen. Toisin kuin nyt. Pientä tietä ajoimme niin hitaasti, että luvattu etäisyys 1,9 km tuntui olleen ja menneen ennen kuin kyltti kohti metsää tuli vastaan. (Paluumatkalla käytimme auton trippimittaria ja totesimme etäisyyden aivan oikeaksi.)

Täällä ei ollut Museoviraston taulua vaan Köyliön muiden kohteiden numeroituun sarjaan kuuluva. (Jossain listaus näistä?) Sen mukaan "perimätieto kertoo Lallin asuneen tällä paikalla 1156 tapahtuneen veriteklonsa jälkeen". "Väinö Nummiston ansiosta kiveen kiinnitettiin laatta 1970-luvulla", mutta joku sankari on sen sittemmin irroittanut.

Jos Joulupukilla on koti, niin toki Lallillakin voi olla asumus?

Kevätlomalla: Kulttuurien kerroksia Kauttualla

Lauantaina Eurassa pidetyn yleisöseminaarin Kulttuurien kerroksia Kauttualla ympärille olin rakentanut koko lomasuunnitelmani ja sen vuoksi tartuin 7 tai 8 vuoden tauon jälkeen auton rattiin.

Kannatti, vaikka satakuntalaisesta kyläelämästä en saanut kaipaamaani Mankbyn tapaista tietoa. Sen sijaan aamupäivän Terttu Lempiäisen ja Kristiina Korkeakoski-Väisäsen esitykset antoivat runsaasti näkemyksiä Länsi-Suomen varhaisen viljelyn ajoitukseen ja tutkimiseen. Euran kaivauksilta on ajoitettu vasta yksi jyvä, joka on hiiltynyt 900-800 eaa. Yksi vanhimpia Suomessa ja parikymmentä muuta ajoittamatta...

Mutta yksi jyvä ei kerro viljataloudessa elosta vaan jonkinlaisesta viljan hyödyntämisestä muun ruuan ohessa. Ei siis vielä (välttämättä) jokapäiväisenä puurona vaan (todennäköisemmin) juhlapäivien oluena.

Ajoituksia on tekemättä, niiden suhde siitepölymittauksiin mietittävänä, joten opin ainakin sen, että uutta tietoa on odotettavissa eikä vanhempaan kirjallisuuteen kannata nojata, jos varhaisesta maataloudesta jotain haluan jonnekin kirjoittaa.

Lounastauko jätti aikaa juosta läheiseen esihistorian opastuskeskukseen Naurava lohikäärme. Kiersin kaupan ja suureksi ilokseni sain ostettua paidan, jonka tänne jättäminen on harmittanut vuosia. Kuten kuvasta näkyy olin mielipuolisen tyytyväinen ostokseeni vielä kotonakin.

Kaivauksia johtanut Kari Uotila summeerasi Kauttuan kylän ja läheisen Luistarintien tulokset. Jälkimmäinen oli viemärityön valvonnassa löytynyt kohde, joka todennäköisesti liittyy läheiseen Luistarin kalmistoon. Isosta liedestä oli saatu paljon keramiikkaa, jonka sisäpuolelle jääneestä ruuasta (?) ollaan tekemässä analyysejä.

Leena Koiviston otsikko "Yhteisöllistä arkeologiaa Kauttualla" ei ollut auennut hänen pomolleenkaan. Kiitos filosofis-arkologisessa klubissa kuulemani Inkeri Koskisen esityksen, minulle juttu oli tuttua. Koiviston mukaan vielä 80-luvulla vallinneesta elitismistä on päästy pitkälle suuntaan "arkeologia kuuluu kaikille". Kauttualla oli järjestetty sekä koululaisten että vapaaehtoisten osallistuminen kaivauksille. Hauskalta kuullosti se, että päiväkotilaisetkin olivat päässeet mukaan ja he olivat jatkaneet kaivausta vielä omalla pihallaan näköetäisyydellä "oikeista" kaivauksista.

Kauttuan kaivauksia on voinut seurata kiitettävän hyvin sosiaalisessa mediassa. Tätä puolta selvitti Laura Puolamäki, joka piti sekä blogi- että Facebook-tiedotusta onnistuneena. Olen samaa mieltä ja kuuntelin korvat höröllä jotain selitystä sille, miksi tämä ei ole yleisempää Suomen kaivauksilla. Mutta ainoa työläs aspekti tuntui olevan tarkistaa, että valokuviin osuneet henkilöt sallivat kuvien esityksen. Lisäksi mainittiin nopeus, joka pahimmillaan vie tiedon nopeammin julkisuuteen kuin kaivausjohtajalle.

Kauttuan kaivaukset osallistuivat kansainväliseen tapahtumaan Day of archeology 2013, jonka tarkoitus on tuoda arkeologien työtä suuren yleisön tiedoksi verkossa ja paikan päällä. Uotila ja Puolamäki aikovat olla mukana jossain muodossa tänäkin vuonna eli 11.7.2014.

P. S. Seminaarista on jo asiallisempaa tietoa hankkeen blogissa ja lisää tulossa.

Eräs rekimatkalainen

Kirjaani Suomen naisellista historiaa hyödynsin Agatha Eleonora Falckin (o.s. Timm) muistelmia. Niihin sisältyi yksityiskohtainen kuvaus rekimatkasta Eurasta Turkuun vuoden 1797 alussa. Sana sen suunnittelusta oli levinnyt pitäjällä ja Agathan kauhuksi heidän mukaansa työnnettiin lisämatkalainen.

Euran kirkonkylän Krannilassa asui tähän aikaan kapteeni ja ritari S-berg, jonka nimi rippikirjaan vilkaisemalla täydentyy Isak Reinhold Sahlbergiksi. Agathan mukaan tämä oli käytökseltään hiomaton, säädytön ja muistutti härkää. Sahlbergin vaimo Lovisa Katarina Polviander oli Agathan tietojen mukaan käynyt nuoruudessaan tanssikoulua ja asunut tuolloin Agathan täti Falckin luona.

Sahlbergin sisarenpoika Anton P-l-r (eli Maria Elisabet Sahlbergin ja maanmittari Anders Pelanderin  poika) oli asunut pariskunnan luona. Kuultuaan Timmien rekiretkueesta he tajusivat, että tässä olisi edullinen tapa saattaa poika maailmalle. Ei tarvitsisi kuluttaa pojan perintörahoja, jos poika matkustaisi Agathan kanssa samassa reessä. Kun nyt kerran kahdella reellä lähdettäisiin.

Tekstistä ei selviä, mikä tässä ajatuksessa ja sen osittaisessa toteutuksessa oli Agathan mielestä niin kovin kammottavaa. Reen jakaminen vieraan pojan kanssa vai reen jakaminen vieraan ja köyhän pojan kanssa? Ilmeisen resuinen Anton oli. Hän oli saanut matkavarusteeksi tossut lainaksi Krannilan torpparilta, vanhalta Wändeliniltä talviviitan (karpus), piialta parin - Agathan mielestä kauheita - harmaita villavanttuita ja vanhalta syytinkiläismummolta "Vekkara Vappu" vyön.

Nämä yksityiskohdat Agatha siis muisti vuosia myöhemmin ja halusi kirjata elämänkertaansa toteamuksella "tällainen oli tämän S-bergin varustus ainoan sisarensa ainoalle lapselle". Minkähänlainen varustus oli Sahlbergin pojalla Carl Reinhold, kun tämä lähetettiin Porin triviaalikouluun alkuvuonna 1790 ja Turun yliopistoon viisi vuotta myöhemmin?

Anton Pelanderia ei ylioppilasmatrikkelista löydy. Ilmeisesti hän kuoli 29-vuotiaana kirjanpitäjänä 22.7.1812 Yläneellä, jossa C. R. Sahlberg omisti tuolloin maatilan.

Kuva reestä talvella on otettu Tukholman Djurgårdenissa 1890-luvulla. RÄA, Flickr

Lauantain Limnell: Elsa Amanda (s. 1866)

Ennen päähenkilöä täytyy selvitellä hänen juuriaan. Aikanaan satakuntalaisen Limnell-suvun alkua selvitellessäni totesin yhden haaran yhteyden Euran Souppaalle. Rippikirjassa 1819-25 on talossa torppari Johan Johansson Limnell (s. 1786). Hän oli mennyt talosta käsin naimisiin 4.10.1814 ja löytyy renkinä, ilman sukunimeä, edellisestä rippikirjasta. Kasteessaan isän sukunimi näyttää olevan Nimnelius? Rippikirjassa Nimnel ja samoin kun "Rusth.s. Johan Nimnel" meni 26.11.1782 naimisiin neito Juliana Giersin kanssa. Rippikirjassa 1748-1758 tämä vuonna 1747 syntynyt Johan Mattsson on merkitty koululaiseksi.

Johan vanhemman isä Mats Mattsson (s. 1708) on saanut Souppaan isännyyden isäpuoleltaan (SAY). Toivo Väinölä toteaa kirjassaan Satakuntalainen Limnell-suku (1978, s. 5) "Tällä Matti Souppaalla oli jälkeläistensä joukossa joitakin koulutielle lähteneitä, jotka ottivat nimen Limnell Kalle Souppaan pojan Eerik Limnellin esimerkin mukaan olematta Limnell-sukua." 

Oma sukukäsitteeni on laajempi ja olen nyt valmis palaamaan varsinaiseen aiheeseen: Johan Johanssonin pojan Isak Limnellin (s. 1.5.1822 Eura) tyttäreen Elsa Amanda (s. 6.7.1866 Eura). Hänen muistokirjoituksensa julkaistiin Opettajain lehdessä 13.1.1911 oheisella kuvalla varustettuna.

Muistokirjoitusta lainaten:

Vanhempansa olivat käsityöläisväkeä. Jo aivan pienenä menetti hän n. s. köyhänä vuotena kuoleman kautta molemmat vanhempansa sekä joutui sen johdosta Kiukaisten kappeliin kasvatettavaksi. Käytyänsä siellä kansakoulun sekä nautittuansa lisäksi hiukan yksityisopetusta ja oltuaan vuoden kotiopettajana, pääsi hän v. 1885 oppilaaksi Kymölän seminaariin, josta sai päästötodistuksen v. 1889. Oli sitte lukuvuoden 1889—90 v. t. opettajattarena Tampereen ylemmässä kansakoulussa ja tuli sen jälkeen vakinaiseksi Maaningan pitäjän Wiannon kansakouluun. Siellä hän oli vuoteen 1893, jolloin muutti apuopettajattareksi Porin suomenkielisten kansakoulujen alkeisluokille sekä nimitettiin vakinaiseksi v. 1895. Ylempään kansakouluun siirrettiin hänet v. 1898. Kauan ei hän kuitenkaan saanut tässä virassa vaikuttaa, sillä jo vuonna 1901 oli hän pakotettu mielisairauden takia jättämään koulutyönsä, ja v. 1904, kun tauti lopullisesti huomattiin parantumattomaksi, sai hän opettajatoimestaan eron sekä elinkautisen eläkkeen, elellen sen jälkeen riutuvaa ja kovien tuskien rasittamaa elämää erinäisissä mielisairasten laitoksissa, ensin Pitkässäniemessä, sittemmin Sortavalassa ja viimeksi Porin kaupungin kunnallisessa mielisairaalassa, jossa kuolema vihdoin teki lopun pitkällisistä kärsimyksistä.

Terveytensä päivinä harrasti neiti Limnell ahkerasti kirjallisuutta, kirjotellen itsekin pieniä kertomuksia "Koitto" lehteen ynnä eräisiin muihin sanomalehtiin sekä myöskin hiukan suomennellen.

Varsinkin Porissa ollessaan otti hän innokkaasti osaa paikkakunnan suomalaisiin sivistysrientoihin, niissä toimien ja niitä avustaen, varsinkin kuvaelmia ja näytelmä- y. m. sivistäviä iltamia puuhaamalla ja avustamalla. Etenkin hän toimi paljo Porin Suomalaisessa Seurassa, jonka johtokunnan jäsenenäkin hän jonkun aikaa oli.

Opettajatoimessaan hän oli suosittu ja hoiti sitä innolla ja rakkaudella.

Virkatoverien ja lukuisain ystäväin keskuudessa pidettiin hänestä paljo miellyttävänä ja hilpeällä seuraihmisenä.

Viinanpoltosta kiinni jääneitä 1801 (2/2)

Viinanpoltosta jäätiin kiinni myös Porin läänissä. Inrikes tidningar 17.7.1801:

Euran Yläneeltä rusthollari Gabriel Gabrielsson Heikkilä ja lampuoti Johan Matsson Tuomola. Kokemäeltä torppari Johan Johansson Ronkalta. Ulvilan ja Merikarvian käräjiltä Siikaisten Leväsjoen kylästä talonpoika Thomas Thomasson Soini ja Hirvijärveltä torppari Jakob Andersson Kulola.

Alkoholista puheenollen... Leopold von Buch matkusteli 1806-08 Norjassa, Lapissa jne. ja hänen teksteistään käännettiin englanniksi pätkä Reflections on the inveterate Use of Brandy among the Finns. (The Universal magazine of knowledge and pleasure) Läpiluvun perusteella siinä Finns taitaa tarkoittaa Norjan puolella asuvia suomea puhuvia, joista oli täällä taannoin puhetta. Tai sitten ei. Von Buchin ja muiden kertomuksista on Samuel Morewood kirjaansa A philosophical and statistical history of the inventions and customes of ancient and modern nations in the manufacture and use of inebriating liquors: with the present practice of distillation in all its varieties: together with an extensive illustration of the consumption and effects of opium, and other stimulants used in the East, as substitutes for wine and spirits koonnut katsauksen pohjoisista juomatavoistamme ja toteaa m.m.

When Mr. Bullock, an Englishman, visited Finland in 1822, for the purpose of procuring a herd of rein-deer, he could effect nothing without brandy. One of the natives, finding he could not get a glass, told this traveller and his companion that "he wondered what sort of people they were not to have so much as a drop of brandy." Barrow, who lately visited Finland, confirms the observations of Mr. Bullock; he affirms that drunkenness is a habitual vice among the Finlanders; they drink votki raw, and in large quantities, so that they soon become intoxicated.

P. S. Tuoreemmasta alkoholikulttuurista kiinnostuneille sopii Leena Furuholmin gradu Eurooppalaista juomatapaa etsimässä ja ylellisyysalkoholismia taltuttamassa. Alkoholikeskustelu Suomessa ja Sveitsissä 1959-1968

Sotilaita odottivat Lellaisissa ja Paneliassa 1793

Euran seurakunnassa oli syksyllä 1793 kahdella naisella sama ongelma. Lellaisten kylästä Maria Eriksdotter ja Paneliasta Lisa Andersdotter halusivat naimisiin, mutta edellisten aviomiesten kohtalosta ei ollut tietoa. Marian mies Johan Andersson oli lähtenyt vapaaehtoisena sotaan 1790. Lisan mies Anders Stadig oli reserviläinen Euran komppaniassa ja sodasta palanneiden tarinoiden mukaan kaatunut rintamalla. Nyt oli viimeinen tilaisuus ilmoittaa elossaolosta, jos nimittäin osui sanomalehdessä Inrikes tidningar 13.9.1793 julkaistu ilmoitus silmiin.

Neljä nimeä ja satakuntalainen seurakunta, lisätiedon hakeminen pitäisi käydä kuin tanssi. Mutta Hiskistä ei irtoa Eurasta ensimmäisiä avioliittoja eikä myöskään toisia. Rippikirjassa 1790-1800 ei ole Lellaista eikä Paneliaa, tarvittaisiinkohan tähän kappeliseurakunta? Tai kaksi?

No joo. Kiukaisissa vihittiin 2.1.1785 Köylypolven Kuusistosta "Drg. Res. Sold. Anders Johansson Stadig " ja "Pig. Lisa Anders:dr". Samasta kylästä 24.5.1796 "Res. Sold. Enk. Elisabeth Anders:dr" ja "Drg. Mats Gustafsson". Parin vuoden viiveellä saatiin siis Liisan elämä takaisin raiteille.

Honkilahdessa puolestaan vihittiin 9.2.1794 Lellaisten Junkkalasta "Torp: Johan And:s: " ja "Enka Maria Ersdr". Oikea Maria? Junkkalassa on useampi Jussi, mutta kaikilla väärä patronyymi. Paitsi pitäjäsepällä. Tosin voisi auttaa asiaa, jos katsoisi aukeamaa, joka kattaa vuoden 1794? Juu, tuossahan pariskunta on, ilman viitteitä Marian alkuperästä. Toista Mariaa ei Lellaisten sivuilta yhdellä läpikäynnillä löydy, mutta siellähän hänen piti asua jo sanomalehti-ilmoitusta julkaistaessa?