Sysmän Suurkylän kartanon naisia

Sysmän Suurkylän kartano oli vuoden alkaessa somemyrskyssä rajun remonttinsa takia (Ilta-Sanomat & Iltalehti). Remonttia edeltävää tilaa voi katsella Urbex_Artun videolta, mutta tämän kirjoituksen aiheena ovat päärakennuksessa 1800-luvulla liikkuneet naiset.

Kartanon emäntänä 1830-luvun alkaessa oli Marie Fredrika Wikman, joka oli syntynyt 31.8.1785. Geni-profiilissaan on kaksi vaihtoehtoista tietoa siitä, keneltä hän peri kartanon. Vasta perinnön ja/tai hoidettavien sukulaisten kuoleman jälkeen löytyi aviomieheksi kapteeni  Pehr Wilhelm Schulman.  Koska Marie Fredrika oli häitä 18.10.1831 vietettäessä jo yli 45-vuotias, pari jäi lapsettomaksi. Omien lapsien sijaan kartanoon koottiin kasvatteja. Yksi näistä oli viisivuotiaana isättömäksi jäänyt Sofia Adolfina Soldan (s. 21.6.1828), joka oli Marie Fredrikan sisarentytär. 

Sofian tytär Tilma Hainari kirjoitti lehteen Uutta kylvöä 1922, että 

Erityisellä rakkaudella kertoi äiti meille kasvattiäidistään, tuosta viisaasta naisesta, joka hoiti suurta maatilaansa Hämeessä ja oli paikkakuntansa taloudellinen ja henkinen johtaja. »Moster Maria oli oikea naisasianainen» sanoi äiti vanhoilla päivillään. »En minä turhaan asettanut häntä teille, lapseni, esikuvaksi». 

Maria Fredrika kuoli vuonna 1841 ja miehensä vuonna 1846. Kartano siirtyi testamentilla Maria Fredrikan veljelle Gabriel Detlöf Wikmanille. Tämä toi mukanaan emännäksi Anna Haberzettelin (s. 1824), joka jäi leskeksi jo syksyllä 1857. Kartanossa kanssaan asui mamselli Carolina Fredrika Sofia Holmstén (s. 8.3.1821). (RK Sysmä 1851-60 II, s. 694) Tämä oli menettänyt kappalaisisänsä kuusivuotiaana Luhangassa ja äitinsä Kristina Elisabeth Hassel kuoli Sysmässä 28.12.1834. Todennäköisesti muistitieto siitä, että Carolina Fredrika Sofia oli yksi Marie Wikmanin holhoteista pitää paikkansa.

Muistitieto on jälleen Tilma Haimarilta, joka asui kaksi kouluvuottaan 1877-79 Helsingissä Annan ja Fredrikan taloudessa. Haimarin aineistosta Tyyli Tuulion kirjoittamassa elämäkerrassa Tilma Haimari. Karjalan tytär (1952) kerrotaan, että Fredrique-täti puhutteli leskieverstinnaa tädiksi,

mikä arvo kuului Suurenkylän emännälle, mutta Fredrique-täti oli johtava henkilö näistä kahdesta, hän määräsi kerta kaikkiaan yhteiset kannanotot, olli sitten kysymyksessä ruoka tai vaatteet, Hufvudstadsbladetin kirjoitukset tai kirkkoherra Bengelsdorffin saarnat, joita kuulemaan he vaelsivat niin verkalleen, että nuoren Tilman täytyi kulkea edestakaisin pysyäkseen tahdissa. Anna-täti ei koskaan lausunut mielipidettään ennen kuin Frederique oli ilmoittanut omansa. He pukeutuivat aivan samalla tavoin - paitsi että kookkaammalla Frederiquella oli liivissään yksi nappi enemmän kuin Annalla. Anna-tädille kuului kuitenkin se kunnia, että hän ensimmäisenä - tasan viittä vaille seitsemän - astui huoneestaan ja asettui kahvipöytään, johon Mari tasan seitsemältä toi kahvipannun ja kerman ja Frederique samanaikaisesti kahvikupit ja sokerirasian. Koulutytölle tämä minuutilleen määrätty päiväjärjestys tietenkin oli oivallisena kasvatuksena täsmällisyyteen. 

Tyttöromaanin henkilöiksi sopiva tätipari kohteli kodin nuorta suojattia erittäin herttaisesti. Hän sai asua ruokasalissa, missä hänellä oli oma väliseinällä erotettu soppensa. Hänen ruoastaan, vaatteistaan ja viihtymyksestään pidettiin huolta tavalla, joka liikutti häntä vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Vähäisintähään nuhdetta tai epäystävällistä sanaa ei jäänyt hänen mieleensä. (s. 35-36) 

Naisopettajia Sysmässä

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920)Sysmästä, jossa hän asui vuosina 1852-1858 Niikulan kartanon Piekkolan torpassa oin puolitoista kilometriä kirkolta lounaaseen.

En muista lapsuuteni aikana Sysmässä olleen yhtäkään varsinaista kiertokoulua. Piekkolan läheisyydessä asui kuitenkin pienessä siistissä tupasessa eräs naishenkilö, jota nimitettiin "koulu-" eli "Lammasahon Mariaksi" ja jonka luona useat paikkakunnan asukkaat käyttivät lapsiaan "koulussa". Tämä Maria kävi usein meillä vieraissa, ja niin tulin minäkin hyvän tuttavuuden vuoksi joskus pistäytyneeksi hänen luonansa, ei koulussa, vaan vierailemassa, ja siellä minä sain ensi kerran nähdä jonkin pienen, muutamilla kuvilla kaunistetun piplianhistorian. Piplianhistorian taitoa muutoin ei siihen aikaan vielä vaadittu lukukinkereillä eikä rippikoulussakaan. Mies se, joka vain osasi rentonaan lasketella ulkoa aapisensa ja Svebiliuksen katekismuksen kannesta kanteen. Ken vielä sen lisäksi jaksoi oppia ulkoa Möllerin "Autuudenopin", häntä pidettiin koko kirjanoppineena.(s. 36-37)

Kun tiesin koulussa ehdottomasti vaadittavan ruotsinkielen taitoa - mitään suomalaista koulua ei näet niinä vuosina vielä ollut - syntyi minussa jo sangen aikaiseen halu sen kielen oppimiseen, ja pyynnöstäni ostikin isäni kaupungista minulle pienen 8 kopeekkaa maksavan ruotsalais-suomalaisen tulkin, josta opin ensimmäisen ruotsalaisen sanavarastoni. Ohjausta ruotsalaisten sanojen ääntämiseen sain haudankaivaja Gabriel Enbergin matamilta Karoliinalta, joka oli ruotsinkielen taitoinen ja jolta lainasin Lindblomin ruotsalaisen katkismuksen silmäiltäväkseni ja verratakseni sitä suomalaiseen katkismukseen. (s. 53)

Miten sukunimi saatiin?

Monien muiden hienojen kuvauksiensa ohella Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kertoo kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) miten hän sai ensimmäisen sukunimensä vuonna 1859:

Maltittomana odottaessani lähtöpäivää sanoo isä minulle eräänä päivänä: "Kun sinä nyt lähdet kouluun, niin pitäähän sinulla olla kölli." "Kölli"-sanaa, joka johtunee ruotsalaisesta sköld-sanasta, käytettiin näet Sysmässä ainakin siihen aikaan merkitsemään sukunimeä samoin kuin "karahtieri"-sanaa tietämään arvonimeä. Siellä kysyttiin: "Mikäs sen herran kölli on ja kuinkas sitä herraa karahtierataan?"

Kun ei Sysmässä enempää kuin muuallakaan Hämeessä ole talonpoikaisväestöllä sukunimeä, vaan sen sijasta käytetään asuinpaikan nimeä, niin ei sitä siis ollut isällänikään. Oli siis pojalle kouluun lähteissä ja herraksi pyrkiessä keksittävä kölli; karahtieri tulisi tietysti kyllä aikanaan ansion mukaan. Kun siihen aikaan vielä oli tavallista, että talonpoikaispojille kouluun tullessa annettiin ruotsalainen sukunimi, jommoinen oli välttämätön jo pitäjän suutareille ja räätäleille sekä muillekin vähänkin herraskaisille henkilöille, niin arveli isäni, että minunkin on otettava ruotsalainen kölli, mutta mikä, sitä oli nyt mietittävä.  

Olihan rouva Lenbohm hänen luonaan käydessäni ehdottanut minulle asuinpaikkani [Hörhä] nimestä muodostettua sukunimeä "Hörlin", mutta eipä se minua oikein miellyttänyt. Isäni puolestaan tuumaili, että aapiskirjassa muukalaisten nimien luettelossa oleva "Qvickström"-nimi olisi otettava. Isän tahtoon oli luonnollisesti suostuttava ja hänen ehdottamansa nimihän se nyt aluksi tulikin minun komeaksi kouluköllikseni.(s. 86)

Oltuani ehkä kuukauden päivät koulussa kutsui opettaja minut eräänä päivänä kamariinsa ja virkkoi: "Ei se sinun ruotsalainen sukunimesi ole oikein mukava, kyllä sinun on saatava suomalainen nimi." Asiasta neuvoteltuaan kanssani ja kuultuaan kotini sijaitsevan Saarenkylässä sanoi hän: "Siitähän se tuleekin oikein sopiva sukunimi: Saarinen." Ja sitä tietä meni minun ruotsalainen köllini! Niin pian ja niin helposti kävi nimenmuutto siihen aikaan, ei tarvinnut ilmoittaa Suomen Julkisissa Sanomissa, ja minä jouduin kuin jouduinkin ruotsalaisen sukunimen suomalaistuttamisessa eturivimiesten joukkoon. Vanhemmille oli tietysti ilmoitettava nimenmuutoksesta, ja isäni hyväksyi sen ottamalla poikansa sukunimen käytettäväkseen.(s. 120) 

Ruustinnan suhtautuminen koulutukseen

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kertoo kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) miten hän torpparin poikana Sysmän säätyläisiltä keräsi vuoden 1859 rahaa kouluun lähtöön rovastin kirje mukanaan.

... jatkoin matkaani edelleen noin kilometrin päässä olevaan Väihkylän kartanoon, jonka omistaja oli edellisen rovastin leski Agata Sofia Sélen, o.s. Rehbinder. 

Täällä kohtasi minua aluksi ankara vastatuuli. Keittiöön tultuani kysyin ruustinnaa. Tämän ilmestyttyä tarjosin rovastin kirjelmää hänen luettavakseen, mutta minulle tuntemattomasta syystä ei hän ottanut sitä käteensäkään, vaan käski minua suullisesti esittämään asiani. Sen kuultuaan tuimistui roteva ruustinna, tömisytti jalkaansa lattiaan ja tiuskaisi: "Kynnä sinä vaan peltoa, onhan niitä herrojen lapsia kylliksi koulua käymään!" 

Luonnollisesti pelästyin kovin ja yritin lähteä tieheni. Mutta onnekseni sattui ruustinnan poika, ylioppilas Ferdinand Sélen, kuulemaan äitinsä nostaman rytäkän. Hän tuli keittiöön, otti kirjelmän, luki sen ja, jonkun aikaa äitinsä kanssa kiivaanpuoleisesti ruotsia puhuttuaan, pyysi minut tulemaan kamariinsa. Myötätuntoisella ymmärtämyksellä keskusteli hän kauan aikaa kanssani asiastani. 

Eipä aikaakaan, niin tarjottiin kahvitkin ja herra antoi minulle vanhoja vaatteitansa sekä rahaakin, ei tosin enempää kuin 10 kopeekkaa, mutta hyvä sekin, sillä talo lienee ollut vähävarainen. Sillä kertaa ei ruustinna enää näyttäytynyt, mutta myöhemmin, kuten vasta tulen kertomaan, olin aina tervetullut siinä talossa ja sain osakseni mitä ystävällisintä kohtelua.(s. 70)

Kolme todellista torppaa

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) kuvaa melko yksityiskohtaisesti lapsuutensa koteja. (Ja paljon muutakin, suosittelen lukemista lämpimästi!) Näistä toinen oli Hartolassa Ruskealan talon Kemppilä eli Kämppilä vuodesta 1848.

Paitsi tarpeellisia ulkohuoneita oli Kemppilässä sisäänlämpiävä eli savutupa, jonka etehisen perällä oli pieni sauna. Tuvan oven vastapäätä oli ruokatavarain säilytyshuone, jota nimitettiin kellariksi. Eri rakennuksena tuvan maantien-puoleisella seinuksella oli pieni kamari, jota käytettiin vierashuoneena. Pellot ympäröivät torppaa kolmelta puolelta. Riihi, yhteinen eräiden toisten torppien kanssa, oli rakennettu vähän matkan päässä olevalle tasaiselle kalliolle.(s. 14) Kotini kohdalla maantien toisella puolella olevan pellon takana sijaitsi eräs susien pyydystämistä varten valmisteltu n.s. sudenhauta eli susikuoppa. (s. 19-20) Kemppilä on jo vuosikymmeniä sitten perustuksiaan myöten hävitetty ja torpanpaikka muuttunut pelloksi, eikä siitä ole enää huomattavissa muita jälkiä kuin kaivo ja perunakuopan sija. (s. 23)

Maaliskuun lopulla 1852 perhe muutti Sysmään Niikulan kartanon Piekkolan torppaan noin puolitoista kilometriä kirkolta lounaaseen.

Etehisen astuessa oli vasemmalla kädellä vanha puolipimeä savutupa ja oikealla puolella vanha sisäänlämpiävä sauna sekä perällä hataraseinäinen keittohuone eli kota. Kun torpassa ei ollut riihtä, täytyi perheen syyspuolella kesää viljojen puima-ajaksi muuttaa saunapahaiseen, sillä tupaa, jonka orsilla riihenparret olivatkin ympäri vuoden, käytettiin kaiken syksyä riihenä. Muuta ihmisasunnoksi kelpaavaa huonetta ei torpassa ollut. Taloudessa tarpeellisia ulkohuoneita sen sijaan oli riittävästi ja olivat ne muistini mukaan välttävässä kunnossa.(s. 25) ... aineellinen toimeentulo oli minun käsitykseni mukaan aivan tyydyttävä, koskapa kahviakin kannatti juoda joka aamu. (s. 26)

Maarianpäivän aikaan 1858 muutettiin kilometrin matka Saarenkylän Lipolan Kymbergin torppaan eli Hörhään, josta vuokran sai maksaa rahassa ilman päivätöitä.

Asunto-olot olivat täällä paljon paremmat. Torpassa oli näet uudenpuoleinen uloslämpiävä tupa ja sen lisäksi kamarihuone, johon mentiin samasta porstuasta kuin tupaankin. Eri rakennuksena oli entinen vanha savutupa, jota nyt käytettiin riihenä, ja sen vastapäätä sauna sekä niiden välillä kotana käytettävä porstua. Muitakin taloudessa tarpeellisia rakennuksia oli riittävästi, vaikka ne osaksi olivatkin ränsistyneitä. (s. 67) 

Sulhastaan kauan odottanut

Uuden Kuvalehden numeroissa 5, 7 ja 10/1898 julkaistiin Santeri Ingmanin (myöh. Ivalo) kirjoittama tarina Suomalainen seikkailija, joka alaotsikkonsa mukaan oli "Katkelmia suupuheessa kulkeneiden muistojen mukaan".

Juttu lähtee käyntiin "Voipalan ja Hovilan aateliskartanoiden ainoa perijän" Otto Johan Tandefeltin irtisanomisesta Haapaniemen sotilaskoulusta syksyllä 1799.

Tämä ja hänen elämänsä päävaiheet tarina varmaankin esittää muistakin lähteistä tunnetulla tavalla. Mutta minua kiinnostaa (taas) marginaali. Hummailtuaan jonkin aikaa kotimaisemissaan Tandefelt

ratsasti suoraa päätä pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista neiti Jeannette Bröijeriä.
Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi hämmästyneenä.
— Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?

Näin kosi siinä pihanurmella koristelematta 18-vuotias huimapää, — pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän vastauksen, — nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena odottaa vaikka kuolemaan saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle. 

Todellinen Tandefelt oli 18-vuotias kesällä 1800 eli aikaa Haapaniemestä lähdöstä ei ole kulunut paljoa. "Jeannette Bröijer" ei nähnyt sulhastaan tarinassa ennen kuin Suomen sodan aikana

Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi hän metsäteitä kulkien resureessä talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he saivat hetkisen puhutella toisiaan, vaan hätääntyneenä ja huolissaan oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin viruili juuri parastaikaa kasakkaosasto, — kunhan eivät kehnot keksisi valepukuista vakoojaa!

Dramaattisen kohtauksen jälkeen mies lähtee jälleen. Kertomuksen mukaan sitten odotti lopulta "harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan, odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena laskeusi lepoon."

Oliko tämä uskollinen morsian todellinen henkilö? Bröijerit ovat tuttuja aiemmista blogipätkistä eli Sysmän läheisyydessä vaikuttanut todellinen perhe. Sysmässä haudatataan Hovilassa 8.3.1846 54-vuotiaana kuollut "fröken Carolina Bröijer". Hän on vanhempiensa kuoleman jälkeen vuonna 1833 muuttanut Hovilaan (Aateliswiki, Sysmän rippikirja II 1829-1838 s. 475). Etunimistään Carolina Fredrika ei tavanomaisin muutoksin synny lempinimeä Jeannette, mutta ehkä? Vuonna 1792 syntyneenä hän olisi tosin kihlautuessaan ollut vain 8-vuotias...

Murha Sysmässä

Lyhyt uutinen julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.3.1773. Se kertoi Sysmässä asuneen kornetti Reetin olleen illalla 5.2. aikeissa mennä saunaan. Tämä aie ei toteutunut sillä hänen kaksi renkiään tappoivat hänet lyömällä pistoolin perällä ohimoon.

Murhaajat lähtivät irtaimen omaisuuden ja talouden parhaan hevosen sekä vaunujen kanssa kohti Turkua. Heidät saatiin kiinni ja vietiin Hämeenlinnan linnanvankilaan.

Sysmän haudattujen tietoja ei ole kyseiseltä vuodelta eli sitä kautta ei pääse kiinni Reetin asuinpaikkaan tai tarkempiin henkilötietoihin. Mutta onneksi Suomen Sukututkimusseura on toistaiseksi malttanut olla laittamatta digitoimiaan Genos-artikkeleita lukkojen taaksi. Google tarttuu Åke Backströmin artikkeliin Reeth-suvun myöhäispolvista, jonka mukaan kyseessä oli Alexander Magnus, f. 1713. Hänen kohdallaan Backströmin lähteenä on Emil Nervanderin artikkeli Menneiltä ajoilta. Eräs suomalainen aatelis-suku katoaa erämaahan. Luuhangolta saatujen lähteiden mukaan. (Helsingin kaiku 36/1909).

Nervanderin artikkelin mukaan Reet oli vaikuttanut ahkerasti pitäjän ja seurakunnan asioihin. Ainakin saanut läpi Luhangon kappeliseurakunnan perustamisen. (Luhangan ympäristökasvatusmateriaaleissa on esiteltynä Reethin vanha kirkko ja hautausmaa.)

Reethin "murhasta on kaksi hiukan erilaista kertomusta". Luottavana pitämänsä Luhangon ensimmäisen kirkkoherran Olof Nevanderin kirjallisen selonteon Nervander oli lahjoittanut Suomen Muinaismuistoyhdistykselle, jonka arkistossa se on toivottavasti säilynyt. Syyllisiä olivat Reethin ruotsalaiset palvelijat, mutta usuttajina mahdollisesti paikalliset palvelijat.

Déjà vu -retki Hämeeseen (2/2)

Itä-Hämeen museon jälkeen katsastimme Hartolan Kuukkerinkallion kuppikiven, jonka kupit olivat kiitettävän huomattavia.

Hartolasta tuli mieleen lukioaikainen kielikoe, jonka kävin suorittamassa jossain Hartolan kansanopistossa. Todennäköisesti siinä, jonka pihapiirissä söimme lounaan.

Lounaan jälkeinen kohde oli Sysmän kivikirkko, joka on myöhemmin laajennettu ristikirkoksi. (Olisi voinut vannoa, etten ollut paikalla ennen ollut. Mutta olinpas.) Selkeäsanainen paikallisopas kiinnitti huomiota Madonna-patsaan hellyttävään yksityiskohtaan: Jeesus-lapsi pitää kättään äitinsä sydämen päällä.

Toisella tavalla koskettava oli tarina, jossa tämä nimenomainen patsas oli kirkosta varastettu. Varas ei ollut sitä kuitenkaan kauas kuljettanut vaan heittänyt ojaan, josta seuraavien lumien sulamisen jälkeen ohikukija oli sen huomannut.

Kirkon lähistöllä on Surmakiven kuppikallio, josta ei löydetty kuppeja, joten kuvankin voin jättää väliin.

Sitten menimme kahville Sysmän Vanhakartanoon, jossa iski jälleen vahva déjà vu -tunne. Sain hieman avitusta retken järjestäjiltä ja löysin blogistani kartanon kuvan vahvistuksekseni muistilleni: olin ollut täällä vuonna 2010.

Minkä jälkeen ei tullut yllätyksenä, että Nordelundin kartanon pihapiirin muinaisjäännöksetkin olin aiemmin nähnyt. Tällä kertaa ei satanut ja menin ensimmäisen kuppikiven pellolle, mutta en toiseen kohteeseen punkkien pelossa. Vuonna 2010 niittykasvit olivat lyhyempiä, mutta maasto kosteampaa.

Kartanoelämää 1800-luvulla

Oma tutkimukseni Knorringeista Kokemäenkartanossa 1800-luvulla saa erinomaista kaikupohjaa Sanna Kekkosen gradusta Hovilan herra ja kartanolaiset. Sysmän Hovilan kartanoyhteistön elämää 1824-1870. Ajanjakso on lähes identtinen ja luonnollisesti perustuu omistajakausiin; Hovilan kohdalla O. M. W. ja Otto Wilhem Wadenstjernan aikaan.

Kekkosella näyttää olleen käytettävissään laajempi valikoima asiakirjalähteitä kuin olen itse onnistunut löytämään. Mutta hän on myös ottanut paljon irti kirkonkirjoista, tehnyt analyysiä nimenannosta ja hyödyntänyt kummisuhteita. Kekkonen kirjoittaa lähdemateriaalin kokoamisesta: "Yhdistämällä saadut tiedot muiden lähdesarjojen kertomaan on rakentunut vähitellen yksilön elämänkerta, jota tarkastelemalla on rakentunut sosiaalisten suhteiden verkosto, johon yksilö on kietoutunut."

Toivoa sopii, että Kekkonen on tallettanut työnsä tämän vaiheen johonkin arkistoon. Lopputyössä henkilötietoja vilahtelee varsin vähän eikä työhön sisälly edes torppien luetteloa. Uskoisin, että graduun tutustuminen kuitenkin kannattaa kaikille niille, joiden tutkimuksissa on kartanoväkeä. Teoreettisemmat osuudet on helppo hypätä yli.

Itselleni heräsi uudestaan halu saada Knorring-häsläys pakettiin. Eli Gottleben ruokapöydältä rahille ja kartanon paperit rahin alta pöydälle.