Pseudohistoriasta ja historiasta

Perjantaina sain kuulla Mila Oivan ja Heta Aalin esityksen tänä vuonna käynnistyneestä projektista, josta voi lukea Reima Välimäen blogitekstistä Pseudohistoria haastaa keskiajantutkimusta. Projektista ja aiheesta kirjoittanen enemmän viikon päästä, kun olen kuunnellut sen järjestämän semman, mutta pari ajatusta tähän väliin omasta päästäni.

Oiva ja Aali yrittivät olla mahdollisimman neutraaleja suhtautumisessaan ei-tieteellisiin historiatulkintoihin, joissa Suomella on mahtava menneisyys, jossa miehet olivat rautaa ja kuninkailla oli kultaa. Mutta yleisö - jossa oli muistaakseni vain yksi historioitsija - lähti naureskelevan ihmettelevälle linjalle. "Miten he selittävät ristiriidat?" Kuullosti ateisteilta, jotka eivät pysty ymmärtämään uskovaisia.

"Alice laughed: "There's no use trying," she said; "one can't believe impossible things.""I daresay you haven't had much practice," said the Queen. "When I was younger, I always did it for half an hour a day. Why, sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast." (Lewis Carroll: Alice in Wonderland.) 

Oli siis usko siihen, että omat tiedot olivat "oikeita". Olivathan he järkeviä ihmisiä, jotka eivät harrastuksekseen rieku Suomen historiaa käsittelevissä verkkokeskusteluissa. Taidan nyt jälkikäteen lukea tilanteeseen sanomattomia ja kokemattomia, mutta yleistäen Suomessa luotettava tieto on rauhallisilla ammattilaisilla eikä innokkailla ja tunteikkailla harrastajilla.

Esimerkkinä "oikeasta uskosta" yhdelle oli selvää, että Suomen esihistoriassa on ollut heimoja. Ihanko totta? Mihin lähteisiin perustuen? Mitä tarkoittaa heimolla? Onko oppinut tämän "faktan" 1970-luvun koulukirjasta? Onko seurannut tuoretta tutkimusta? Onko tietoinen sen aukoista ja haasteista?

En tilaisuuteen lähtiessäni kuvitellut käveleväni siitä ulos pseudohistorioitsijoiden (osittaisena) puolustajana. En edelleenkään hyväksy olematonta/osaamatonta lähdekritiikkiään, mutta onko oikeasti "pahempaa" miettiä asioita kuin toistaa ties milloin ja missä kuulemansa totuutena? (Jälkimmäistä myös pseudohistorian harrastajien joukossa ja tätä toistoa turkulainen projekti erityisesti tutkii.) Ymmärtämättä, miten tieto on muodostettu? Kuvitellen, että on yksi ja muuttumaton totuus?

The beauty of historical scholarship is its ability to queer what seems perfectly clear outside the archives. This delights pros and frustrates amateurs, whose goal in turning to history in the first place is clarity and decisiveness. Amateurs assume that no one can trump the judgment of history. But the pros know that history renders a settled judgment only when no one any longer cares, or, in most cases, when everyone involved is long dead. In the meantime, history produces not clarity but a more intelligent muddle. (John Nerone: Approaches to Media History. Teoksessa A Companion to Media Studies. 2003)

Selkeät vastauksethan ovat yksi uskottava selitys pseudohistorian suosiolle. Ja niin niitä yrittää tarjota myös useimmat populaareiksi pyrkivät historianesitykset mukaan lukien koulukirjat. Piilottaen lähteensä, perustelunsa ja epävarmuutensa. Tuore poikkeus tähän linjaan on Marko Lambergin Noitaäiti, jota luin mielenkiinnolla nimenomaan kohdissa, joissa käsiteltiin lähteitä ja niiden katveisiin jäävää tietoa.

Toinen esimerkki tiedon epävarmuuden esittämisestä oli eilen Rakkautta&Anarkiaa-festareilla näkemäni elokuva Cold Case Hammarskjöld. Siinä käsiteltiin Dag Hammarskjöldin kuolemaa haastatellen "maksaläikkäisiä vanhoja valkoisia miehiä" ja välillä muitakin. Totuuden tulkinta jäi katsojalle ja ainakin itselleni kehystyksestä sekä tekijä-kertojan tyylistä jäi myös epäilys, että koko toteutus oli lavastettu. Paljon parempi lopputulos kuin se, että teatterista lähtiessäni olisin uskonut tietäväni auktoriteetin paljastaman Totuuden ja kaiken muunkin tarpeellisen.

Kuvitus: yksityiskohta koulutaulusta (lisensoimaton valokuva verkkosivulta) ja
kuvakaappaus Hammarskjöld-elokuvan trailerista.