Taiteilija vai käsityöläinen?

Muistinvaraisesti sanoisin, että Jacob Johan von Bilangia ei (ainakaan usein) mainita Suomen varhaisten taiteilijoiden joukossa. Kuten kuvasta näkyy, esimerkiksi 1920-luvun Pienessä tietosakirjassa hän on "taitava norsunluuleikkaaja".

Kansallisbiografiassa nimeään seuraa määrite "norsuunluunleikkaaja", mutta Pentti Virrankosken artikkelitekstissä norsunluunleikkausta kutsutaan taiteenalaksi. Bilang oli oppinnut sen ilmeisesti Ranskassa, jossa hän erosi sikäläisesti armeijasta 1762, mutta palasi Ruotsiin vasta vuonna 1765. Bilang sai 1766 ulkomaanmatkaan valtion apurahan ja Virrankoski epäilee tarkoituksena olleen taideopinnot. Paljon ei siis ole varmaa eikä Bilangin alkuperäisiä töitä tunneta säilyneinä, ainoastaan niistä tehtyä kaksi kuparipiirroskuvaa. 

Tai tämä oli Virrankosken tieto parikymmentä vuotta sitten. Nyt haku Nationalmuseumin kokoelmatietokannassa tuo esiin Bilangille attribuoidun sormuksen.

Bodil Beckman / Nationalmuseum CC BY-SA

Tai tarkemmin sanottuna kuvailutietojen mukaan sormus on signeerattu ja vuodelta 1762 eli tehty jo ennen arveltuja opintoja. (Ja ostettu 2016, mikä selittää aikaisemman tiedottomuuden.)

Saksalaisella Carl Gottlob Küttnerillä oli 1790-luvun lopussa mahdollisuus Karlskronassa tavata Bilang ja nähdä töitään. Englanniksi käännetyssä matkakertomuksessaan Travels through Denmark, Sweden, Austria and Part of Italy in 1798 & 1799. (1805) Küttner kirjoittaa

... Captain Bilang, of the navy. The latter is a native of Finland, and one of the best artificers in ivory that I am acquainted with. He executes landscapes, figures, ships, in a word, everything in ivory. Every part is well designed, and completely finished; but, upon the whole, his performances want taste. Many are of the diminutive and laborious workmanship of the sixteenth century, and remind me of a thousand things contained in the cabinets of artificial curiosities, which I can never see without lamenting the loss of time, and the waste of talent. M. Bilang's works will bear viewing with a microscope; but for what purpose does an artist produce performances which are too fine to be discerned by the naked eye? This man executes whole pictures, and landscapes with buildings, water, ships, men, and animals. (s. 107)

Siis enemmän taitoa kuin taidetta. 

Jacob Johan Bilang vietti suurimman osan elämästään Suomen ulkopuolella, mutta hän oli syntynyt Haapavedellä ja kuoli Helsingissä, joten suomalaisuus kestää peruskriittisen tarkastelun. Sen sijaan ensimmäinen vaimonsa Catharina Emerentia Scheding oli syntyjään Norrköpingistä ja avioliitossa vuonna 1777 syntynyt tytär Johanna todennäköisesti ei asunut koskaan Suomessa. Mikä on sääli, sillä hän oli Ihan Oikea Miniatyyritaiteilija.

Suomalaisissa kokoelmissa on piirroksista tehtyjä painokuvia ja niitä on myös Nationalmuseumin kokoelmissa. Jälkimmäisellä on Virrankosken mainitsema, norsunluukaiverrukseen perustuva Les Quatre Saisons, et La Promenade au Bord d'une Belle Vue.

Pernon kartanonrouvan tytär

Eilen esittelemäni Cecilia von Schantzin (o. s. Pippingsköld) tytär Hedvig von Schantz syntyi Raisiossa 1865 ja menetti isänsä 7-vuotiaana. 

Tiedot nuoruudestaan keskittyvät siluettien leikkaukseen:

... pikku Hedvig jo hyvin aikaisin niin pian kuin sormet pystyivät saksia pitelemään yritti paperille leikata lapsellisia näkemyksiään. Sakset olivat hänen rakkain seuransa ja milloin vain sattui sopivaa paperia saatavilla olemaan tyttönen väsymättä leikkeli. Paperia ei niihin aikoihin ollut kodeissa ylen viljalti ja niinpä olikin mieluisin joululahja kaksi isän antamaa isoa, valkoista paperiarkkia. Kerran vanha isoäiti kutsui viisivuotiaan luokseen, kaiveli esiin vanhasta shiffonieristaan uuden uutukaisen sadan markan setelin ja näyttäen sitä pienokaiselle, tiedusteli mitä hän haluaisi ostaa sillä, jos se joutuisi hänen omakseen. Lapsen silmät välähtivät tuon kauniin, sileän, vihreän paperin nähdessään. Siinä samassa oli hän siepannut pöydältä sakset ja rahan mummon kädestä. Näpsähdys sormille ja 100 markkasen kiireinen paluumatka entiseen säilytyspaikkaansa olivat närkästyneen mummon vastaus moiseen rahanhalveksimiseen. 

 

Määrätietoisemmin alkoi Hedvig v. Schantz saksia käsitellä saatuaan malliksi saksalaisen mestarin Paul Konewkan (1840 —1871) runoilla varustetun silhuettikuvakirjan ja muutamia vanhoja perhesilhuetteja, joita jäljentäen hän yhä kehitti taituruuttaan. Tältä ajalta löytyy joukko luonnontarkkoja, kotoista elämää kuvaavia asenteita ja tapahtumia, jotka hän asianomaisilla, humoristisilla runoilla varustettuna sovitteli kuvakirjoiksi. Mutta vasta 18 vuotiaana Hedvig v. Schantz sai ensimäisen piirustusopetuksensa. Kuvanveistäjä Walter Runebergin kehoituksesta, joka oli nähnyt hänen töitään, alkoi hän opiskella Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa. 

[1]

Piirustuskoulussa siluetteja ei erityisemmin arvostettu, mutta vuoden 1887 paikkeilla julkaistussa oppilaiden kirjasessa Vårbrodd on Hedvig v. Schantzin leikkaamat 8 muotokuvaa. Myöhemmin hän kuvitti Topeliuksen kirjaa Valters äventyr. [2]

Hedvig von Schantz tuli julkisuuteen runoilijana vuonna 1894, jolloin julkaistiin kokoelma Dikter. Suomeksi ilmestyi vuoden lopulla runo Suomen sydän Em. Tammisen suomentamana turkulaisessa sanomalehdessä Aura.[3] 

Aikaisemmin samana vuonna Aura oli kertonut Hedvig von Schantzin tulleen palkituksi "miesten käsitöissä" kokoelmalla puisia käsityöntuotteita Varsinais-Suomen Pienten Maanviljelijäin Seuran näyttelyssä [4] Hedvig von Schantz oli aloittanut työuransa perustamalla Helsinkiin veistokoulun, mutta tämä jäi lyhytikäiseksi. Vuosina 1898–1926 hän oli piirrustusopettajana koulussa Svenska privata läroverket för flickor. [5]

Viimeistään vuonna 1897 Hedvig von Schantz on tuntenut Lucina Hagmanin, jonka kanssa hän on oheisessa valokuvassa (Museovirasto CC-BY 4.0). Molemmat olivat mukana Naisliitto Unionin toiminnassa ja he tekivät yhdessä matkan Italiaan kesällä 1905. Hedvig von Schantzin Unionin lehdessä julkaistut (suomennetut?) artikkelit käsittelevät kaikki Hagmania.

• Lucina Hagman. Naisten ääni 4/1907
• Lucina Hagmanin ensi nuoruudesta. Naisten ääni 10/1923 
• Lucina Hagmanin ensimmäinen koulumatka. Naisten ääni 24/1923
• Katsaus Lucina Hagmanin työpäivään keväällä 1928. Naisten ääni 10-12/1928 
• Lucina Hagmanin reikäleipä. Matkamuistelma. Naisten ääni 10-12/1928
• Kesäkuun 5. 1929 (Lucina Hagman). Naisten ääni 11-12/1929
• Otteita Lucina Hagmanin kirjeistä Gustava Malanderille 1874-1875. Naisten ääni 22-24/1930
• Tähkäinpoimintaa Lucina Hagmanin seminaariajan muistoista. Naisten ääni 23-24/1931
• Muuan sivukohtaus Lucina Hagmanin seminaariajalta. Naisten ääni 10/1933
• Edes ja takaisin. Naisten ääni 23-24/1935

Hagman puolestaan kirjoitti von Schantzin äidin muistokirjoituksen ja artikkelin tämän kotikartanosta. Jälkimmäisessä Hedvigin sisar Alfhild sai "osakseen jakamattoman kunnioituksen väeltään. Sisar Hedvig on vain »Heti», mutta emäntä yksin on »Fröökinä», jota kaikkien tulee kuulla ja jolla on sopiva sana kaikille."[6]

Opetustyön päätyttyä Hedvig von Schantz sai vuonna 1931 Taidehalliin ensimmäisen näyttelynsä:

Kolmessa salissa riippui seinillä mustasta ja valkeasta paperista leikeltyjä kuvia edustaen töitä eri aikakausilta aikaisemmilta ikävuosilta alkaen. Melkein uskomattomalta tuntuu näitä kuvia katsellessa, että niin niukoin keinoin, pelkästään paperilla ja saksilla, piirustuksetta ja mallitta, niihin on voitu luoda niin paljon eloisuutta,' huumoria ja runollista tunnelmaakin. Siinä on maisemia kimalteleville vesineen ja tuuheine puineen, joiden huojuvilla oksilla pikkulinnut näyttävät visertelevän, on luonnontarkkoja, humoristisia kuvia jokapäiväisen elämän pikkuhommista, on tunnelmallisia, symbolistisia kuvia, syvien ajatusten tulkkeja, on palmujen varjossa, aamukoitteessa astelevia kameeleja ja paljon muutakin. Kaikki taiteellisen silmän ja äärimmäisyyteen asti kehitetyn taituruuden yhteistyötä. [1]

Helsingin Sanomiin kirjoittaneen mukaan Hedvig von Schantzin ansaitsi "tässä taidossaan sijan toisen siluetinleikkaajamme Emil Cedercreutzin rinnalla." [7]

Hbl 18.2.1942

Hedvig von Schantz kuoli 15.2.1942. Testamentilla muodostettiin SLS:lle rahasto, jonka tuotoilla piti palkita Runebergin päivänä vuosittain tai joka toinen vuosi ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta. Rahasto oli niin pieni, että palkintoja ei ole jaettu aiottua määrää. [5] Digitoiduista lehdistä löysin tiedon vain kahdesta palkitusta.

• Tito Colliander: Den femte juli
• Harald Hornborg: Konspiratören - Johann Reinhold Patkul

[1] T. S. Hedvig v. Schantzin silhuettinäyttely. Naisten ääni 8/1931

[2] Landtman, Gunnar. Silhuetteringskonsten och dess utövning i Finland. Finsk tidskrift 5-6/1929 (Hedvig von Schantzin silhuettileikkaus tästä)

[3] Aura 30.12.1894 

[4] Aura 24.7.1894

[5] Bo Finne: Donatorernas bok. 2010, s. 170-171

[6] Lucina Hagman: Isänmaanrakkautta. Naisten ääni 22-23/1928 (Pernon kartanon kuvat tästä.)

[7] Helsingin Sanomat 29.3.1931

Syysnäyttelystä 1902

Velikullassa 22/1902 esiteltiin syksyn taidenäyttelyä usein kuvin.

Naistaiteilijat kolme kertaa piirrettynä

1) Lokakuussa käsissäni oli Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit ja totesin "Ilmeisesti taide(kuva)kirja toimii, kun tehtiin toinen osa. Minulla on vaikeuksia hahmottaa lukijakuntaa."

2) Joulukuun alussa sain kirjastosta Reetta Niemensivun sarjakuvan Maalarisiskot, jonka keskiössä ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Erityisesti kuvataan heidän oleskeluaan 1880-luvun Pariisissa, korostaen naisten asemaa. Niemensivun alkutekstin mukaan "Albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin". Historian kuvaus tuntui uskottavalta ja lukukokemus oli kevyehkö ja mukava.

3) Annukka Mäkijärven kuvittama ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittama Ellen T. nojaa Schreckin Ellen Thesleffistä kirjoittamaan elämäkertaan Minä maalaan kuin jumala eli faktapuoli kirjassa lienee kunnossa. Esitettäväksi on valittu aika Pariisissa, jossa on samoja teemoja kuin Maalarisiskoissa, Firenzessä sekä kesäpaikassa Murolessa. Mäkijärven kuvallinen ilmaisu on taiteellisempi ja monipuolisempi kuin Niemensivun kirjassa, mutta helposti ymmärrettävä myös sarjakuviin tottumattomalle.

Ja lisää on tulossa

Taina Hakala points out the problems women had during the 1800s as an aspiring artist. She's working on a comic of Helene Schjerfbeck. #sarjakuvat #comics #nsu #comicsandFeminism @sodertorn pic.twitter.com/JEGxCxbQ49

— Katja Kontturi (@KatjaKontturi) February 20, 2020

Teurastajan tytär Helsingistä

Pusulassa vuonna 1790 syntynyt Salomon Jansson muutti Suomen sodan jälkeen Helsinkiin. Hänestä puhutaan teurastajana, mutta kaupungin historiaan hän on ensisijaisesti jäänyt Kaisaniemen ravintolan toisena perustajana. (Esim. E. Nervander: I de dödas stad : en vägledning för vandraden på Helsingfors' lutherska begrafningsplatser, s. 42)

Rudolf Åkerblom. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Perhe-elämänsä sijoittui vuonna 1818 ostamalleen Korkeavuorenkadun tontille (HKA korttelikortisto), joka nykykaupungissa on samalla kadulla etelään (eli ylämäkeen) mennessä Rikhardinkadun kirjaston jälkeisessä korttelissa heti kulmatontin jälkeen. Tänne muutti siis aivan pienokaisena 10.5.1817 syntynyt tytär Edla. Yllä oleva kuva esittää tontin rakennusta vuonna 1909. Edlan ajoittamaton omakuva on Signe Stjerncreutzin artikkelista Edla Blommér. Målaren N. J. O. Blommérs maka (Finsk Tidskrift no 2/1926), johon seuraava pitkälti perustuu.

Edlan isoveljet Alexander Salomon (s. 1813) ja August Fredrik (s. 1815) saivat vuonna 1830 yksityistodistuksen ylioppilastutkintoa varten Elias Lönnrotilta, jota on kutsuttu kotiopettajakseenkin. Lönnrotin kerrotaan kosineen Edlan siskoa Carolinaa (s. 1813), joka perheen äidin kuoltua vuonna 1833 otti vastuun taloudesta.

Wikimedia

Perheen kolmaskin poika aloitti opinnot yliopistossa eikä koulutusmyönteisyys rajoittunut poikiin. Kun Edla osoitti vakavaa kiinnostusta kuvataiteeseen, hänelle järjestettiin opettajaksi Johan Erik Lindh. Tämän ja rouvansa seurassa Edla matkusti syksyllä 1845 Tukholmaan, jossa hän sai asuinpaikan Pohjanmaan historiaa kirjoittaneen Sara Wacklinin luona. Wacklin kuoli seuraavana vuonna, jolloin Edla maalasi oheisen muotokuvan.

Tukholmassa Edlan opettajaksi järjestyy taidemaalari N. J. O. Blommér. He viettivät aikaa yhdessä myös opetustuntien ulkopuolella. Kun Edla elokuussa 1846 palasi Helsinkiin, pari oli salakihloissa.

Keväällä 1847 järjestettiin Helsingissä taidenäyttely, jota pidetään Suomen ensimmäisenä. Myöhemmin paremmin muistettujen von Wright -veljesten teosten rinnalla oli seitsemän Edla Janssonin työtä.

Jansson piti yhteyttä kirjeitse Blommériin, joka oli lähtenyt eteläisempään Eurooppaan hakemaan lisäoppia. Myöhemmän tulkinnan mukaan Jansson tuli kaipauksesta kipeäksi ja isä kustansi hänelle kylpylämatkan Emsiin kesällä 1850. Kuurinsa jälkeen hän muutti Dresdeniin, jonne jäi kahdeksi vuodeksi opiskellakseen sekä taidetta että kieliä.

Syksyllä 1851 Jansson sai isältään luvan matkustaa Italiaan tapaamaan Blommeria, jota ei ollut viiteen vuoteen nähnyt. Mutta matka järjestyy vasta vuotta myöhemmin ja tavattuaan 2.8.1852 Triestessä pari vietti onnelliset kuukaudet Venetsiassa. Heidät vihittiin Roomassa 7.11.1852.

Avioliitto jäi erittäin lyhyeksi, sillä Blommer sairastui viikon kuluttua ja kuoli 1.2.1853. Leskeksi jäänyt Edla Blommér palasi Helsinkiin ja luopui taiteen tekemisestä. Ei kuitenkaan vanhasta tuttavapiiristään, sillä osoitekalenteri 1863 kertoo muotokuvamaalari J. E. Lindhin asuvan samalla Korkeavuorenkadun tontilla kuin Janssonit.

Edla Blommér asui lapsuudenkodissaan, kunnes kuoli 19.12.1908.

P. S. 1830-luvun alussa teurastaja Janssonin vuokralaisena oli lainakirjasto, jonka pitäjän tyttärentyttärestä tuli taiteilija. Sattumaa?.

Rudolf Åkerblom. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Suomessa käyneestä taiteilijasta

Kiitos jonkun twiitin sain eteeni yllä näkyvän Nordiska museetin kokoelmiin kuuluvan maalauksen, jonka tiedot Digitaltmuseum.se -palvelussa ovat silmissäni sekavahkot. Tulkintani mukaan samassa kotelossa on ollut tämä kuva, josta eri aikoina kokoelmatietoihin kirjattuna

• "Porträtt af en finsk kvinna. (sign. 'L M-e I --- 1816 = [?]. Lemoine)"
• "Porträtt af okänd finsk dam, iklädd hvit prickig klädning. Sign. L M-e MXL.1816. Med fast glas."
• "Damporträtt, midjebild i profil, vit empireklänning, uppsatt hår."

ja toinen maalaus maisemasta, jossa on uurna ja hautakivi

• 'Hennes fantasigraf, målade 1816, förmodligen af fransmannen Maine under hans resor i norden.'
• Troligen baksida till a. Framställer en grafvård med urna, omgifven med popplar. Å vården en med hår belagd infattning hvarå läses '..EONORE." Med löst glas."
• Landskap med gravsten och urna mellan flankerande träd.

Vuosi 1816 tuntuu ainakin varmalta ajoitukselta. Valmistajaksi on erilliseen kenttään kirjoitettu "Lemoine, Marie Victoire", mutta toisaalla taiteilijaksi identifioitu "Erik Vilhelm Le Moine" museon saaman kommentin perusteella. Vähintäänkin sekavaa. Nordiska Museetin kokoelmaan kuuluu muitakin miniatyyrejä (tämä, tämä, tämä, tämä), joiden valmistajaksi on merkitty Marie Victoire, mutta kolmeen on jätetty ulkopuolisen kommentti Erikistä jo vuosia sitten ilman että se olisi nostettu vastaavalla tavalla esiin.

Ainakin Erik Vilhelm Le Moine oli taiteilija, joka oli Suomessa vuonna 1816. Suomenkielinen Wikipedia kutsuu häntä ruotsalais-suomalaiseksi, mutta Ruotsissa syntyneen ja kuolleen miehen oleskelu ja työskentely Turussa ja Helsingissä on tuskin kansallista identiteettiänsä muokannut? Finnan kautta hakien miehen tuotannosta tallessa ja tiedossa

• naisesta miniatyyrimuotokuva, jonka taakse on kirjoitettu "Justina Aminoff född 1767 (?) - gift med Lagman Malm". Ilmeisesti naiselle annetun syntymävuoden perusteella ajoitus on annettu muodossa "1790-luvun loppu?" Verkosta löytyy Justinalle toinenkin ehdotettu syntymävuosi, mutta heittoa ei ole paljon. Kuollut hän on vuonna 1830, joten sitä ennen kuva on maalattu.
• miehestä miniatyyrimuotokuva, joka on ajoittamaton, mutta asu tunnistettu vuonna 1808 käyttöön otetuksi suomalaisen tykistörykmentin luutnantin univormuksi
• miehestä miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1813. Adeleide Brandtin äidin isän isä?
• miehestä miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1814. Monogrammin C. A. C kautta yhdistetty Jyväskylän postimestariin C. A. Carlborg? Digitoitu kokoelmakortti ei selvennä asiaa.
• naisesta miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1816. Monogrammi LJCL yhdistetty Louise Constance Lampaan (o.s. Weckman)
• Näköala (Helsingin) Tähtitorninmäeltä pohjoiseen 1816. Jostain syystä tästä puuttuu teoskuva kokonaan. Jos joskus saataisiin korkean resoluution digikuva, voisi kiinnostaa. Heikkona korvikkeena digitoitu painokuva Folkkalender 7/1917:stä

• Helsinki Sörnäisistä nähtynä 1817
• naisesta miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1817. Finnassa näkyvistä tiedoista ei käy ilmi miten kohteeksi tunnistettu "Augusta Aminoff n. vapaaherratar Rotkirch; (1785-1846)"
• Porvoon hiippakunnan piispa Magnus Jakob Alopaeuksen muotokuva. Museovirastolla on maalauksesta vain mv-valokuva, joten ei ole selvää, onko vuosiluku 1817 itse maalauksessa merkittynä.
• Painokuva Turusta ajoituksella 1820-23 (tässä ja tässä) on sama kuin 1830-luvulle ajoitettu Åbo : dessinée d'après nature & lith. Ajoitus 1820-33 ei voi viitata koko arkin valmiiksi painamiseen, sillä siinä on tekstiä Turun palosta.
• naisesta miniatyyrimuotokuva, joka kokoelmakortin mukaan Agatha Törnroth (o.s. Taxell). Ilmeisesti tämän elinvuosien perusteella ajoitettu noin vuoteen 1820
• Lehmo; Näkymä Yli-Lemun kartanon mailta, signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1821
• miehestä miniatyyrimuotokuva signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1821
• naisesta miniatyyrimuotokuva signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1823. Myöhäinen testamenttilahjoitus, joten ei syytä epäillä digitoidun kokoelmakortin tietoa kuvattavasta: Carin Tulindberg (o.s. Kijk) (1800-1833)
• Helsinki Sörnäisistä nähtynä; maalaus, Helsingin kaupunginmuseon mukaan vuodelta 1824, mikä voi perustua rakenteilla olleeseen Engelin keskustaan.
• miehestä miniatyyrimuotokuva, josta on epäselvää mihin perustuu ajoitus 1837–1839 ja tunnistus Lars Henrik Törnroth. Huom! vaimonsa kuva yllä ajoitettu vuoteen 1820. (Museovirasto on luetteloinut myös mv-valokuvan työstä)
• Katarina Elisabeth Solitanderin (o.s. Borgström) muotokuva, josta on jäljellä Adolf Hårdin jäljennös , jos tulkitsen oikein
• miehestä miniatyyrimuotokuva, jonka kuvailutiedoissa ei ole mainittu signeerausta, jonka yhteydessä todennäköisesti annettu ajoitus 1831
• naisesta miniatyyrimuotokuva, jonka kuvailutiedoissa ei ole mainittu signeerausta, jonka yhteydessä todennäköisesti annettu ajoitus 1832
• miehestä miniatyyrimuotokuva ajoittamaton ja kuvailutiedoista ei käy ilmi miten tunnistettu Eric Sjöbergiksi,
• miehestä miniatyyrimuotokuva, jonka kuvailutiedoissa ei ole mainittu signeerausta, jonka yhteydessä todennäköisesti annettu ajoitus 1832
• pojasta miniatyyrimuotokuva jonka kuvailutiedoissa ei ole mainittu signeerausta, jonka yhteydessä todennäköisesti annettu ajoitus 1832
• naisesta miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1832. Digitoidusta kokoelmakortista ei käy ilmi mihin perustuu tunnistus Albertina Fredrika Stålström (o.s. Idman)

Wikipedian mukaan Le Moine lähti ennen Turun paloa Ruotsiin, mutta aika moni mahdollisesti Suomeen liittyvä työ on ajoitettu myöhemmäksi. Sanomalehdet eivät ajoituksia selvennä, paitsi tulon osalta, sillä Le Moine ilmoitti Åbo Allmänna Tidningissä 6.7.1813 Turkuun tulostaan ja osoitteestaan kaupungissa. (Unohdin kirjastossa käydessä tarkistaa Freckellin Offentliga nöjet. Muukin painettu kirjallisuus voi sisältää verkkoa oikeampaa tietoa.)

Muotokuvaajia 1800-luvun alkupuolella

Taiteilijaketjutuksessa mainitsemani valokuvaajaksi paljastunut muotokuvamaalari ei suinkaan ollut ainoa eikä varhaisin Turun ulkomaalaisten kortistossa. Tanskalainen 'artist' Carl Nuipert/Neupert tuli Turkuun Porista 4.5.1849 ja jatkoi kesäkuun lopulla Riikaan. Ilmoituksissaan Turun lehdissä (esim. Åbo Tidningarissa 18.5.1849) hän kertoo tekevänsä nimenomaan muotokuvia daguerreotyyppeinä. 

Tätä ennen pikainen muotokuvamuoto oli leikattu siluetti, joita teki ainakin Turkuun Tukholmasta 21.8.1846 saapunut muotokuvamaalari Jacob Morhard. Kuukauden oleskelun jälkeen hän lähti Helsinkiin ja päätyi Porvooseen, jossa Borgå Tidning julkaisi ilmoituksensa 24.10.1846. Valmista luvattiin viidessä minuutissa. (Ilmoituksen mukaan Morhard oli kuuro.)

Kymmenen vuotta aikaisemmin liikkeellä oli ruotsalainen muotokuvamaalari C. P. Lehmann, joka mainosti myös sanomalehdissä (esim. Åbo Tidningar 14.9.1836). Hän on ainakin Oikea Muotokuvamaalari, sillä hänellä on Wikipedia-sivu ja teoksiaan löytyy Kringlan avulla ruotsalaisista museoista. Joukossa on hänen omakuvansa, jota käytti kylttinä!

Kansallismuseon kuukauden esineeksi on vuonna 2011 nostettu Lehmanin maalama kauppiaan muotokuva. Jouni Kuurnen tekstissä paljon lisätietoa elämästään.

Toinen Suomessa vaikuttanut Ihan Oikea Muotokuvamaalari on ulkomaalaiskortiston Johan Zacharias Blackstadius, jolla on Wikipedia-sivu. Sen mukaan hän maalasi viiden Suomen vuotensa 1844-49 aikana muotokuvia ja alttaritauluja.

Eliel Aspelin-Haapkylä kirjassaan Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään mainitsee näistä taiteilijoista Blackstadiuksen kappaleessa, joka alkaa "Vuosisadan alkupuolella työskenteli näet täällä useita ruotsalaisia taiteilijoita, mikä lyhemmän, mikä pitemmän ajan, ja muutamat jäivät tänne ijäkseen, jota paitse useimmat sen aikakauden suomalaiset maalaajat harjoittivat opintoja Tukholmassa."

Miten Mona Lisa tunnettiin Suomessa?

Katsottuani verkkovideon How the Mona Lisa became so overrated, jossa väitettiin, että Leonardo da Vincin taulusta tuli todellinen massakulttuurin osa vasta 1911 varkauden jälkeen, mietin Suomea. Mistä lähtien täällä on tiedetty taulun olemassaolosta ja mielletty se tärkeäksi?

G-g N., joka kävi vuonna 1897 arvioimassa Tukholman kansainvälisen taidenäyttelyn ja kirjoitti siitä Finsk Tidskriftiin, vertaa yhtä tauluista Mona Lisaan mainitsematta sen tekijää. Hän on siis arvatenkin nähnyt joko taulun tai hyvän kuvan siitä ja olettaa yleisönsäkin tuntevan taulun.

Laajemmin Mona Lisa oli esillä seuraavana vuonna monessa sanomalehdessä painetussa jutussa Kuuluisain miesten rakkausseikkailuja, jossa da Vincin väitettiin armastelleen malliaan.

Helsingin Kaiku 48-49/1905 sisälsi pitkän ja useilla kuvilla varustetun artikkelin Nainen taiteessa. Sen tekstissä kysytään, että "Mistä löytää sellaista hymyilyä kuin Mona Lisa, tuota puhdasta, rauhallista otsaa, noita silmiä, joissa kuvastuu samalla viisauden ja hellyyden syvyys, tuota kaulaa, joka on kuin joutsenen, pitkä ja notkea." Mutta kuvituksessa Mona Lisa ei ole mukana.

Kun Helsingin Kaiku sitten numerossaan 20/1908 esitti ensimmäisen löytämäni kuvan taulusta, se on jutussa Menneiden aikojen ihmisiä nykyaikaisessa asussa, joka lienee kuvituksineen hankittu ulkomailta.

Juttu-tuvassa 27/1910 käännöskertomuksessa henkilö aikoi "tunnin ajaksi mennä Louvreen Mona Lisaa katsomaan. Siitä tulisi tänään hänen juhlahetkensä."

Kaksi hyväntekijää

Viktor Lounasmaa kertoo kirjassa Elämäni taipaleelta. Muistelmia (1910) viipurilaisesta pikkulasten koulusta, jossa hän aloitti vuoden 1850 paikkeilla. Sitä piti neiti S. E. Lindeberg, joka

oli jotenkin pitkä ja hyvin  laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. (s. 14)

Toisaalta tämä

vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen taideyhdistykselle. (s. 14)

Testamentista tietenkin kirjoitettiin sanomalehdissä. Siinä jo "70 vuoden ikäinen" Sophie Elisabet (eli S. E.) Lindeberg sai 5000 markkaa poislahjoitettavaksi miten hyväksi näkee ja taideyhdistykselle lahjoitetusta 200000 markasta vuosikorot elinaikansa ajan (Wiborgs Tidning 20.4.1876 , Ilmarinen 22.4.1876). Arvioidun iän ja täydellisten etunimien perusteella näyttää todennäköiseltä, että Sophie Elisabet Lindeberg oli syntynyt Viipurissa 7.7.1806 vanhempinaan "Gov: Secr: Carl Henr: Lindberg" ja "Anna Soph: Haklin". Eli veljensä oli Johan Henrik Lindeberg.

Viktor Hoving jätti veljilleen ja sisarilleen testamentissaan vähäisen osan. Kansallisgallerian Lähteillä-sivustolla on kopio testamentin tekstistä, josta näkyy sisarustensa nimet Herman, Albert, Mimmi ja Walter, joista viimeksimainittu oli kirjakauppias (ainakin vuonna 1873). Tätä kirjoittaessani Viktor Hovingilla (toisin kuin kaimallaan, joka oli Walter-veljen poika) ei ole Wikipedia-sivua ja muutkin tiedot verkossa ovat vähäisiä.

Massimo Consoli, CC BY-SA 2.5, Wikimedia Commons

Rooman ei-katolisen hautausmaan tukiyhdistyksen tiedotuslehdessä (pdf) esitellään Walter Runeberg ja lyhyesti myös tämän Viktor Hovingille tekemä hautamuistomerkki. Artikkelin mukaan Viktor Hoving oli syntynyt vuonna 1846 Ruotsissa ja ollut 5-vuotias perheen muuttaessa Suomeen.

Luotettavampi henkilöhistoriallinen lähde on SBL:n artikkeli Hoving-suvusta, joka mainitsee Viktorin ja isänsä Isaac Wilhelm Hovingin (1809—52), joka tuli Viipuriin läänin maanviljelysseuran sihteeriksi. Ilmeisesti suvusta ja varmaankin myös Viktorista olisi lisätietoa veljenpoikansa kirjoittamissa kirjoissa.

Kuka oli Severin Falkman?

Olin eilen Helsinki-päivän ryysiksessä ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginmuseossa vapaaehtoisena toimijana. Kaksi tuntia aulassa huitomassa ihmisiä minne he eivät älynneet itse mennä (eli haluaisin juttutuokion museon (sisustus)arkkitehdin kanssa, mielellään saunan takana) ja kaksi tuntia kuvaselaamossa.

Molemmissa pärjäsin yllättävän hyvin (eli en tiuskinut kenellekään!), mutta kysymykseen Falkmanista, jonka mukaan on nimetty tilat kuvaselaamon takana, olisin voinut vastata sujuvammin ja perusteellisemmin. Muistin toki, että kyse oli taidemaalari Severin Falkmanista, jonka ateljee on museon vuokrattavia tiloja. Mutta en muuta, vaikka miehestäkin vapaaehtoisia kuukausi sitten briifattiin.

S. Falkman: Stella ja lapsi. 

Touko Palojoki Kokelma, Porin taidemuseo

Falkmanin elämänvaiheet ovat verkossa luettavissa Wikipediassa, Rautalammin museon sivulla, Helsingin kuvalehdessä 10/1909, BLF:ssä ja SBL:ssä. Minun olisi pitänyt muistaa tauluistaan Kaarle Knuutinpojan lähtö Viipurin linnasta 1448, jota Seppo Aalto piti alkuvuoden esityksissään esillä. Olen usein ohittanut (tai alittanut?) kahdeksan maalaustaan Kansalliskirjaston kupolisalin lynettipinnoilla, mutta niistä ei ole minulla mitään mielikuvaa. (Enkä tietääkseni ole ohittanut Severin Falkmanin amoriineja Kappelin vessan ovien vieressä.)

Falkman muutti 13-vuotiaana Ruotsista Helsinkiin, missä Anders Ramsay kohtasi hänet pian tämän jälkeen:

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan. Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin. 

Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seistä eteisessä kuin palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä palaamista. 

Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen, ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen, heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.

Jos Lördagen-lehden (12/1901) otsikkolla Historiskt om hus och gårdar i Helsingfors antamiin tietoihin on luottamista, niin Falkman kasvoi Aleksanterinkatu 14:ssä ja samalla tontilla hänellä oli 1870-luvun lopussa yhteinen ateljee Albert Edelfeltin kanssa. Hmm... SLS:n tähän mennessä julkaisemissa Edelfeltin kirjeissä esiintyy Severinin sisaret Hanna Sofia ja Mathilda, mutta ei Severin itse.

Jos Edelfelt-yhteys pitäisi paikkansa olisi kai ollut mukana museon markkinointimateriaalissa? Sen puitteissa Anna Finnilä kirjoitti kaupunginmuseon blogiin, että

Merikapteeni Kåhlman rakennutti Remanderin talon viereen matalan kivirakennuksen vuonna 1823. Sitä alettiin myöhemmin kutsua Brummerin taloksi hovineuvos Carl Brummerin mukaan. Taiteenystävä H.J. Falkman perusti rakennukseen viinatehtaan ja hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle komean ateljeen, jonka suuret ikkunat toivat tilaan kaivattua valoa. Ateljeen suunnitteli arkkitehti Theodor Höijer vuonna 1887.

Toisaalla Helsingin kaupungin sivuilla (pdf) täydennetään (vuosiluvun suhteen ristiriitaisesti), että

Tontin etelälaitaan toteutettiin vuonna 1872 taiteilija Severin Falkmanille ateljee. Suunnittelijana toimi arkkitehti Theodor Höijer. Ateljeen ja siihen liittyneiden kirjasto- ja makuuhuoneen sisustukset suunnitteli taiteilija Severin Falkman itse. Sisustus noudatti renessanssityyliä. Taustaseinälle taiteilija suunnitteli takan.

Åbo Posten kertoi jo 27.1.1876 Falkmanin hyvän maun mukaisesta ateljeesta, joka oli ainoa kunnollinen kaupungissa eli ilmeisesti jälkimmäisen lainauksen vuosiluku on lähempänä totuutta. Kesäkuussa 1877 Falkmanin ateljeessa näytettiin kahden päivän ajan Sotkamon kirkkoon tekemäänsä alttaritaulua (m.m. Helsingfors Dagblad 15.6.1877).

Lisäys 13.6.2016 11:00: Severin Falkmanin elämästä kertoo myös Jac. Ahrenberg muistelmiensa Människor som jag känt toisessa osassa. Ateljee vilahtaa tekstissä ainakin tässä:

P. S. SBL:n mukaan Severin Falkman (F2) ei ole sukua myös Ruotsista Suomeen tulleelle Charlotta Falkmanille (F3), joka on blogissa aiemmin esiintynyt. Vuosia sitten blogissani on myös ollut Severin Falkmanin piirros ilman taiteilijan esittelyä.

Kuva-arkit ja -kulttuuri

003107234,m,1

Samassa ympäristössä kuin digitoimansa 1600-luvun sanomalehdet Kungliga Biblioteket tarjoaa kansion Kistebrev. Sen sisältöä ei pääse suoraan selaamaan ja tiedostot ovat suuria, joten askartelin niistä suurimman osan kuva-albumiksi Facebookiin. Rajasin ja jätin pois toistoa, uskonnollisia kuvia ja selvästi tuoreimmat.

Kistebrev43_2

Kyseiset painokuvat 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta ovat hauskoja, vaikka suurin osa esittääkin kuninkaallisia kaavamaisin asetelmin ja taustoin. Digitointi on tehty niin huolella, että monessa kuvassa on mukana värikalibrointiliuska. Mutta missään ei mittanauhaa eli jälleen kerran metatiedoista on unohtunut mitat. Elleivät sitten olleet kuvan mukana olleissa tiedoissa, joita unohdin huolella tarkistaa.

Fyysiset mitat ovat oleellisia, sillä kansion kuvauksen ja Wikipedia-artikkelin mukaan näitä kuva-arkkeja liimattiin säilytysarkkujen koristeiksi ja joskus seinillekin.

Kuvien ohessa on vaihteleva määrä ruotsinkielistä tekstiä ja KB rajaa levinneisyysalueen maantieteellisesti, mutta silti heräsi mieleen kysymys vastaavista Suomessa. FB-keskustelussa tuttavan tuttava mainitsi venäläisen sanan lubok ja Wikipedia-artikkelin mukaan Venäjällä on painettu ruotsalaisia muistuttavia kuva-arkkeja vielä pidemmän ajan.

Илья Муромец и Соловей Разбойник. Русский лубок, Wikimedia.

Suomessa levisi 1800-luvun aikana arkkirunous, mutta ei mikään kuvapainate ennen valokuvien myyntiä? Tuttavan tuttavan tiedon mukaan elämänkaari-aihetta on Suomessa painettu, mutta ei tiennyt mitään muuta. Keskustelussa päädyttiin "sanan ja laulun mahtiin", mikä toi minulle mieleen äskettäin lukemani Eliel Aspelin-Haapkylän kirjan Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään aloituksen

Maa ja ilmanala semmoiset kuin Suomelle suodut eivät ole kuvaamataiteelle edullisia. Täällä, missä talven hämärä ja pimeys vallitsee enimmän osan vuotta, ja lyhyellä kesäajallakin, jolloin päivä näyttää ijäksi karkottaneen yön, ilma harvoin on oikein selkeä, oikein läpikuultava, ei silmä samalla tavoin totu tarkkaamaan esineiden muotoa kuin etelämaissa. Kansan havaintokyky kääntyy semmoisessa maassa enemmän tutkimaan ilmiöiden sisällistä kuin ulkopuolta, ja jos sillä on luonnollinen taipumus taiteelliseen tuotantoon, niin on runous sille lähempänä kuin ne taiteet, joissa muoto, ääriviivain tarkkuus ja soinnukkaisuus ovat pääasiana.

Lisäksi palasi mieleen (taas) Pietarin kansatieteellisessä museossa tehty havainto suomalaissukuisten esineiden vähäisemmästä koristelusta. Pitkäaikainen kulttuuripiirre?

P. S. Huomenna aukeaa Ateneumissa peruskokoelmien uusi ripustus nimellä Suomen taiteen tarina.

Kuvataiteellista

1) Jos joskus saadaan tutkittua kansan kirjallistuminen ja numeroiden omaksuminen, niin joku voisi miettiä myös esteettisen ja kuvallisen kulttuurin kehittymistä. Vai onko jo? Taidehistorian sivustakatsojana tuntuisi, että tästä on lähteet kortilla, joten olin ihastunut huomatessani Mikkelin Wiikko-Sanomissa 25.2.1864 tämän lyhyen kuvauksen Juvalta:

Näytteeksi millä kannalla kuvaaja-taide ja kauneuden tunto on Ju'an pitäjän sydänmaassa, mainitsemme yhtä Paloksen kestikievarin vierasten huoneen seinällä olevasta kuvaausta. Maalaus kuvailee yhtä rakastavaista paria. Neidolla on punaset kengät, keltanen hame, musta kaulavaate ja ruosteenkarvanen tukka. Sulhaspoika on yhtä kummallisesti vaatetettu. Molemmilla on ylen rakastava näkö. He käsitteleevät toisiansa, käveleevät sievästi varpaisillaan ja katseleevat suloisesti taivasta kohden. Maalauksen alle on se mainio maalari kirjoittanut näin: "Sitä ei taita verrata, eikä oikein kerrata, kuinga nuoruuden rakkaus ombi ihana aika maailmassa kahden ystävän välillä."

Onko kukaan edes laskenut talonpoikaisten perukirjojen  tauluja? Kai muuallakin kuin Kokemäen Yli-Forsbyssä?

2) Julkisesta taidehankinnasta oli uutinen sanomalehdessä Inrikes tidningar 5.6.1777.

3) Sitten viime maininnan on Kuopion taidemuseon taidevartteja ilmestynyt verkkoon lisää, m.m.

• Taidevartti: Pekka Halonen – Hiekkaranta
• Taidevartti: Pekka Halonen – Maija Halonen
• Taidevartti: Pekka Halonen – Rakennusmestari
• Taidevartti: Maria Wiik – Katse
• Taidevartti: Eero Järnefelt – Maisema Kolilta
• Taidevartti: Johannes Takanen – Aino

4) Verkkolehti TAHITI – Taidehistoria tieteenä ei ilmesty kuin 4 kertaa vuodessa, mutta jää silti lukematta. Esimerkiksi nämä olisi voinut lukea viime vuoden numeroista

• "Teppo Jokisen tarkastelun kohteena ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin yhteydet aikansa taide-elämään ja taiteilijoihin, joita hän valottaa artikkelissaan ”Ei voi olla taiteilija olematta ihminen” – Gustaf Nyströmin kytköksiä aikansa kuvataiteeseen." 
• "Magia ja sen kuvatyypit ovat aiheena Lauri Ockenströmin artikkelissa Magia ja taide keskiajalta ja uuden ajan alkuun – oppinut magia ja eurooppalainen kuvamaailma 1100–1600 magian tutkimusperinteen muutosten valossa."
• "Visa Immonen kertoo uusista suomalaisista jalometallilöydöistä."
• "Satu Kähkösen artikkeli, jossa luodaan katsaus kulttuuriympäristö-käsitteen hallinnollisen käyttöönoton taustoihin ja keskitytään tarkastelemaan, millaista käsitystä kulttuuriympäristöstä alueellinen kulttuuriympäristöohjelmatyö tuottaa."
• "Tuuli Lähdesmäen artikkeli, jossa hän pohtii Euroopan Unionin kulttuuriperintöpolitiikkaa ja tarkastelee, miten EU tuottaa erityisiä eurooppalaisia kulttuuriperintöpaikkoja ja eurooppalaista kulttuuriperintöä."

5) Sinebrychoffin museon viimevuotisen Gösta & Paul -näyttelyn julkaisu on saatavilla verkossa. "Tarinoita on löydetty muun muassa teosten hankintahistoriasta, keräilijän omista teoksiin liittyvistä ajatuksista, ja teosten merkityksestä kokoelmassa. Lähteinä tarinankerronnalle on käytetty kirjeenvaihtoa ja muuta kiinnostavaa, teosten historiaan liittyvää arkistomateriaalia. "

6) Kansallisgallerialla on tutkimustoimintaansa esittelevä englanninkielinen verkkolehti FNG Research. Suomen historiaakin, ainakin Susanna Petterssonin artikkelissa The Art Museum as Author of Art History – The Formation of a National Art Collection in Finland and the Case of Copies.

7) Opinnäytteitä

• Mikola, Jorma: Alttarilta alttarille : alttaritaulumaalaus Suomessa autonomia-ajan loppupuolella 
• Martiskainen, Minerva: Veistosten Taisto : kirjeitä isälle
• Hakli, Terhikki: Hautakammiosta Sateenvarjoon. Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäen hautamuistomerkkien kertoma
• Huhtamäki, Ulla: "Heittäydy vapauteen" : avantgarde ja Kauko Lehtisen taiteen murros 1961-1965
• Home, Marko: "Nuo kuvat eivät koskaan pysähtyneet!" - Eino Ruutsalo maalarin rytmiä etsimässä 1955-1961
• Saarinen, Marko: Viisi suomalaista taidelasitehdasta : taiteen merkitys suomalaisen lasiteollisuuden historiassa
• Rossi, Leena: Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitietohaastattelujen ja maisemamaalausten valossa
• Hyvärinen, Kirsi: Antti Favén: Ann Sofie Svanljungin muotokuva. Maalauksen tutkimus ja konservointi
• Hautamäki, Johanna: Miten ITE-taiteesta tuli ilmiö?: kuin suihku tunkkaisille kyynisille aivoille

8) Taitelijan työn kuvituksena kaksi Hugo Simbergin valokuvaa Kansallisgallerian kokoelmista.

Teatterielämää Helsingissä alkuvuonna 1857

Julius Krohn kirjoitti vanhemmilleen 12.2.1857

Muuten emme ole olleet missään huveissa, paitsi kerran teatterissa nähdäksemme erään uuden kappaleen, jonka eräs ylioppilas oli sepittänyt, ja ollaksemme mukana — viheltämässä. En eläissäni ole nähnyt niin naurettavaa skandaalia. Kappale oli näet kurja ja sitä näyteltiin kurjasti. Ylioppilaat tiesivät, että tekijän, erään professorin pojan, sukulaiset olivat joukolla saapuneet teatteriin varta vasten taputtaakseen hänelle käsiään, vieläpä aikoivat julkisesti painaa kruunun hänen päähänsä. Estääkseen sitä olivat ylioppilaat vallanneet koko paratiisin, sitä paitsi suuren osan muitakin paikkoja. Useita liikuttavia kohtauksia säestettiin yleisellä naurulla, ja heti kun suosionosoituksia alkoi kuulua, tukahdutettiin ne vihellyksiin. — Vihdoin näytelmä oli lopussa, — mutta yleisö jäi kuin kiinninaulattuna paikoilleen, ikäänkuin se olisi vielä odottanut jotakin. Lopulta, onnettomuutta ennustavan väliajan jälkeen, alkoivat tilatut kättentaputtajat tehdä käskettyä työtään, mutta heille vihellettiin, ja kun he eivät tahtoneet vaieta, alkoi kuulua hirveää jalkojen töminää ja vihellystä, aivankuin paratiisi olisi muuttunut Tartarukseksi. Joku kaikeksi onnettomuudeksi keksi huutaa tekijän esille; hän saapuikin heti täysissä tamineissa kulissien takaa, mutta hänet otettiin niin helvetillisellä melulla vastaan, että hän taas vetäytyi nopeasti pois. — Myöhemmin on kappaletta kahdesti esitetty, tosin viheltämättä, mutta vain puolelle huoneelle.

Haravoin sanomalehtiä tammikuun ja helmikuun ajalta. Lupaavimmalta näytti oheinen 29.1.1857 ilmoitus Finlands Allmänna Tidningissä, joten googlasin sanalla Terzerola. Esiin tuli SLS:n Daniel-tietokannan tietue, jonka mukaan näytelmä oli valmistunut 1855, jolloin se piti myös esittää. Ensiesitystä oli ensin siirtänyt keisari Nikolain kuolema ja sitten Krimin sodan vuodet. Ensiesitys siis vuonna 1857 Helsingin teatterissa.

Kirjoittaja Wilhelm Gabriel Lagus oli tuolloin ylioppilas ja isänsä vielä professori, joten eiköhän tämä ollut Krohnin kirjeen aiheena. Varmennusta on aikakauslehdessä Lördagsqvällen 12/1897, jossa kerrotaan Laguksen saaneen hopeisen tammenlehtiseppeleen, johon oli kaiverrettu

Liksom fordom, uti Grekland,
Murgrön var talangens pris,
Så må eklöf, nu i Finland,
Användas på samma vis.

Siis Laguksen mainitsema julkisesti päähän painettu kruunu.

Kuvataidekatsaus vuodelta 1904

Simbergin tutusta teoksesta on yllä Kaarlo Karin piirros, joka Tuulispään kannessa 20.5.1904 varustettiin saatteella "Simbergin sairas nainen, joka sai tuhannen kahdensadan markan palkinnon päästäkseen parantumaan. Kaikesta päättäen on tekijäkin niitä, jotka parannusta tarvitsevat." Onkohan oikeaa taidetta koskaan palkittu oikeaan aikaan?

Kuukautta myöhemmin Tuulispään kannessa 7.10.1904 oli Kaarlo Karin "Jäljennös Rissasen seinämaalauksesta kansanlukusalin seinästä".

Seuraavalla sivulla todetaan, että

Rissanen on anonut valtuustolta vielä kerran 750 Smk voidakseen jatkaa harjoituksiaan seinämaalauksen alalla lukusalin seiniin. Yhdymme hra R:n anomukseen sillä ehdolla, että hän vastaiseksi käyttää harjoituskenttänään semmoisia kivimuurin seiniä, jotka aniharvoin tulevat muiden kuin palosotamiesten nähtäväksi. Tämmöinen toimenpide on tosin omituinen, mutta terveellinen hänelle itselleen sekä yleisölle.

Kyseiset freskot ovat olleet nyt yli sata vuotta Rikhardinkadun kirjastossa, joka oli lähikirjastoni kaksitoista vuotta. Arvatkaapas olenko töitä nähnyt niin, että niistä olisi jäänyt muistijälki? Ovatko näkyvillä?

Tuulispään numerossa 11.11.1904 reposteltiin vielä Taitelijain syysnäyttely Ateneumissa. Simbergin "Malli lepää" on saanut kuittauksen "Minä antaisin tuon näköisen mallin levätä ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

"Wallgren Parisista, näyttää meille miten sielläpäin eletään. Sielläpäin on kehitytty jo niin pitkälle, että kaikki naikkoset ovat käärmeihmisiä, noin pintapuolisestikin, eikä ainoastaan sydämessän. Muuten en ainakaan minä voi käsittää, kuinka "Elämän iloa" voi olla tuomoisessa asennossa, kun tällä naikkosella on tässä — mutta, niinkuin näette, tyttö hymyilee vaan."

Naistaiteilijoiden töitä ei oli Karin kynä käsitellyt, mutta heitä oli Tuulispään kannessa 11.3.1904.

Taidesyksystä 1910

*** sisältää alastonkuvia ***

Tuulispää ehti syksyllä 1910 käsitellä kuvataidetta useamman kerran. Numerossa 36/1910 esiteltiin "Rissasen uusi suuri Herra Lallukan tilaama kankaalle maalattu fresko", jota oli Tuulispään piirroksessa paranneltu järjestämällä uudestaan henkilöt, "jotka alkuperäisessä taulussa eivät ole oikein sommitellut".

Seuraavassa numerossa (eli 37/1910) raportoitiin Alexander von Heirothin taidenäyttelystä Ateneumissa neljällä jäljennöksellä: n:o 5 on Runoilija Däubler'in muotokuva, 27 "Conte de Mille et Une Nuit", 25 "Adam ja Eva", 34 "on erittäin onnistunut pieni pala. Emme tiedä mitä kuva esittää, mutta varmasti on taiteilija sillä tarkoittanut jotain suurta.". Kyseisestä venäläisestä taiteilijasta en löydä lisätietoa verkosta.

Varmaankin samaan aikaan oli käynnissä näyttely, jota käsiteltiin Tuulispäässä 39/1910.

Kun tulee Ingrid Ruinin taidenäyttelyyn luulee tulevansa saunaan vaikka tietää olevansa Ritarihuoneen suuressa salissa. Alastomia naisia, lihavia kuin svöttöporsaat riippuu kaikkialla. Kuvissamme näkyy pari esimerkkiä. [...] Kaikki taulut, jotka eivät esitä alastonta naista, esittävät taiteilijatarta itseään. Hänet näkee niissä joka puolelta, edestä ja takaa, mutta ei vaan alasti, Kuinkahan paljon näyttelyssä kävisikään kansaa, jos sellainen taulu olisi ollut nähtävänä.

Edelleen samana vuonna oli Ateneumin "suuressa salissa" syysnäyttely, joka reposteltiin Tuulispäässä 44/1910. Vertailukohtana 1890-luvun taide todettiin, että "Missä ennen yksi taulu täytti kokonaisen seinän, siellä riippuu nyt tusina pientä väriläiskää."

"Halonen on vanhimpia tässä näyttelyssä. Hän yhä vielä maalaa alastomia nuorukaisia ja tyttöjä. Otaksumme, etta pian hanen koko sukunsa on ollut hänellä mallina. Yksi hänen tauluistaan on erittäin viehättävä. Esittää alastonta olentoa josta ei tiedä onko se poika tai tyttö. Puolet poikaa, puolet tyttöä."

"Kosti Meriläinen on maalannut alastoman nälkätaiteilijan joka elää vain maalauksesta ja tupakasta."

Algot Niskan sisko

Kuvia tanssitaiteilija Aina Niskasta löytyi SLS:n Flickr-kansiosta. "Algot Niskan listasta" etsin ja löysin tietoa pari vuotta sitten.