Loppuvuoden lopusta ja tavoitteiden asettamisesta

Aika laittaa pakettiin vuosi, josta tuli ihan muuta kuin suunnittelin. Mutta tällä kertaa positiivisessa mielessä.

Julkisesti olen näköjään vuosi sitten asettanut niin löysät tavoitteet, että olen saavuttanut ne (melkein) kaikki!

• Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit ilmestyi ja yhteydenoton perusteella ainakin yksi äitini serkku on sitä lukenut. 
• Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin tutustuminen tuli valmiiksi tai tarkemmin sanottuna sain sen ensimmäisen vaiheen loppuun. . 
• Aloitin kirjaprojektin JA sain sen tämän vuoden puolella valmiiksi.
• Ja kirjoitin blogia.

Yksityisesti tavoitteet olivat pikkasen kovemmat ja löytyivät vielä kotini paperilapulta, jonka yläreunassa lukee Projektit 2019. Piti aloittaa kolmoisbiografia Pietari, Paavali ja Anna Juusteen ja Schildtien valmistuttua kannoinkin vinon pinon kirjoja himaan. Kirjoittaminen vaan jämähti oitis. Tajusin olevani Viipurin ympäristössä aivan oudolla alueella enkä osannut sanoa oliko Juustila karjalainen talo vai ruotsalaisempi. Ehkä joskus pääsen tämänkin kynnyksen yli.

Täysin idioottimaisesti kuvittelin Juustenien sivussa vihdoin siivoavani mummoni äidin enimmäkseen kauvatsalaiset esivanhemmat kirjaksi ja siinä sivussa kokoavani kirjat Tapahtui Kauvatsalla ja Kokemäen kedoilta. Mutta ainoa, mitä tein näiden hyväksi oli se, että kotiarkiston järjestelyn yhteydessä yhdistin kolmeen (3) paikkaan eksyneet Kauvatsa-paperit (hetkeksi) yhteen paikkaan.

Juustenin haasteellisuuden ohella vuoden suunnitelmat pani uusiksi takavasemmalta ilmestynyt Abraham Stenfelt. Ympärilleen syntyi oitis kirjaprojekti, jonka piti olla helppo ja nopea. Sitä se olikin, vaikka arkistokeikkoja Helsingin ulkopuolelle tuli tehtyä historiallisen monta. Mutta kun tavoite oli ajallisesti ja vaivallisesti alas asetettu, projektin loppuvaiheissa kipuilin siitä, että elämäkerrasta olisi tullut parempi/erilainen, jos olisin tehnyt merkittävän taloudellisen satsauksen ja istunut viikkotolkulla Kansallisarkiston Oulun toimipisteessä lukemassa käräjäpöytäkirjoja. Tavoitetta olisi voinut muuttaa, mutta "onnistuin" perustelemaan itselleni, että aineistorajaukseni oli perusteltu. En kylläkään kirjoittanut perustelua minnekään, sillä kyseessä ei ollut Tutkimus.

Ja lopullisesti vuosi meni raiteeltaan, kun päätin hakea jatko-opinto-oikeutta. Mistä kirjoitin jo yhden blogitekstin, mutta palaan aiheeseen huomenna kun alkavan vuoden merkeissä on syytä miettiä motivaatioitani.

Ensi vuoden tavoitteet olen jollain tarkkuudella asettanut hakemukseen kuuluneessa aikatauluhahmotelmassa. Epäilemättä jossain määrin muuttuvat/pettävät. Ja kesään mennessä tiedän, missä määrin on mahdollisuutta muuhun aktiviteettiin. Kaksi viime kesää menivät autoillessa (ja ajatellessa, että pitäisi autoilla), mutta lokakuussa toteutin yhden tämän (ja edellisen) vuoden tavoitteen ja sain perintöautoni myytyä (jee!), joten, jos retkeilyyn jää aikaa, se tapahtuu joukkoliikenteellä ja jaloillani. 

Visio vuodesta 1974 Nokialla

Nuorten toverin lukijoilta oli kysytty visioita kotiseudusta 50 vuoden kuluttua. Vastaukset julkaistiin numerossa 10/1924 eli tavoiteltu vuosi oli suunnilleen 1974, jonka osa meistä jotenkin muistaa. (Itse kylläkin melko kehnosti, sillä olin vasta 2-vuotias). Perusteellisimman ja valtakunnallisestikin mielenkiintoisimman vastauksen oli kirjoittanut nimimerkki Heipä hei:

Kuvittelen kotiseutuni, Nokian, tällaiseksi 50 vuoden kuluttua: Koko paikkakunta on suurta teollisuusseutua, varsinkin Suomen Gummitehdas O. Y. on voittanut alaa yhdessä Nokia A. B:n kanssa, joka antaa tarvittavan sähkövoiman sekä yksityisille henkilöille että tehtaille. Suomen Gummitehtaan tuotteita ostavatkin kaikki suomalaiset. 

Nokia on kauttaaltaan läpikulkupaikkana, sillä vuonna 1950 tehtiin Suomen pisin kanava, joka kulkee pääasiallisesti entistä Kokemäen jokea (merestä asti) aina Tampereelle. Nokia on jo Tamperetta. Lukuisat lentokoneet risteilevät ilmameressä ja ovat ne tehty hyvin kevyestä aineesta, joten ne pysyvät paremmin ilmassa kuin raskaat lentokoneet. (Ne eivät putoile niin alas kuin ennen.) Lentokoneilla voidaankin lentää jo »Marsiin». Maassa niinikään on vilkasta: raitioteitä kulkee ristiin rastiin, toiset ovat ihmisiä, toiset tavaroita ja eläimiä varten (eläimet ovat teuraseläimiä, joita täytyy tuottaa Venäjältä, joka on pysynyt edelleenkin muista maista jäljessä). Maan alla on kuitenkin kaikkein vilkkainta. Siellä kulkevat maanalaiset raitiotiet ja monet muut, joita kuvailemaan ei kynäni pysty. 

— Tällaisia ovat kuvitteluni kotiseudustani. Aika on näyttävä, toteutuvatko ne. Pääasia on kuitenkin, että suomalaiset pysyvät suomalaisina, eivätkä taivu minkään muun vallan alle.

Autoliikenteen merkitys ja kasvu on Heipä hein visiossa selvin aukko. Varsinkin kun muuten keskittyi liikennemuotoihin.

Viikon piispat: Johannes ja Johannes

Piispa Henrik Hartmanninpojan ruumiin Turkuun vuonna 1367 tuonut Johannes Petri oli ehtinyt olemaan kolmessa eri tuomiokapitulissa kaniikkina. Mahdollisesti samaankin aikaan ja oli pystynyt ilmeisesti tuloillaan rahoittamaan opintonsa Pariisissa, jossa hän suoritti vuonna 1357 lisensiaattitutkinnon. Vietettyään muutaman vuoden virassaan Turun tuomiokapitulissa hän palasi Pariisin, jossa oli opettajana syksyllä 1363 ja vuonna 1366 yliopiston rehtorina.

Rooma, kun paavi oli Avignonissa
Wikimedia

Tuomiorovastin aseman saanut Johannes oli helppo valita uudeksi piipaksi ja jo marraskuussa 1367 Johannes sai nimityksen Roomassa, jonne paavi oli juuri siirtynyt Avignonista.

Johannes kuoli ennen elokuun loppua 1370 ja haudattiin Juustenin tiedon mukaan "tuomiokirkkoon kuparisen hautalaatan alle".

Tai luulisi Johanneksen kuolleen jo kauan ennen elokuun loppua, sillä seuraajakseen valittu Turussa syntynyt Johannes Westfal oli elokuussa jo Aviognonissa hakemassa vahvistusta nimitykselleen.

Aiemmassa osassa lainatussa Lauri Soinin romaanissa Johannes riensi edistääkseen uraansa vanhoilla päivillään opiskelemaan Eurooppaan, mutta tästä eivät lähteet kerro ja mahdollisesti hän oli viimeinen piispa, jolla ei ollut yliopistokoulutusta.

Juusten mainitsee Johanneksen aikana Bo Joninpojan rakennuttaneen Raaseporin linnan. Paljon muutakin ehti tapahtua, kuten venäläisten hävitysretki Oulujoelle vuonna 1377.

Iäkkäänä piispaksi valittu Johannes on kuollut ennen kevättä 1385.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes Petri. Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Johannes Westfal. Kansallisbiografia
Wikipedia:  Johannes Pietarinpoika, Johannes Westfal
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä

Täydennysosia

1) Hämeenlinnan naisvankien opettaja Alma Schulman ei ollut Hämeen linnan näyttelyssä ensimmäistä kertaa julkisuudessa vaan  hänet oli virkasisariensa kanssa esitelty Suomen naisessa 20/1917.

Kuvassa äärimpänä oikealla on opettaja Amalia Calonius, keskellä vartija J. Gröndahl, vasemmalla opettaja Alma Schulman sekä eri kuvassa opettaja Viivi Demander. [...]

Pienipalkkaisina, ilman lomia ja laskematta askeleitaan tai työtuntejaan ovat nämä naiset kaikkensa työlleen antaneet. Nyttemmin ovatkin nämä toimet entisestään paljoa edullisempia, eikä ollenkaan niin raskastöisiä kuin aikaisemmin. Juuri tämmöinen työ on sopiva niille nuorille naisille, joita uhrautuva mieli ja hellä sydän velvoittaa etsimään tyydyttävää toimintaa. Yllä kuvatut naiset ovat antaneet jalon, rohkaisevan esimerkin siitä. 

2) Tekstini Anna Rauhalan esityksestä sai suuren suosion ennen kuin väitöskirjansa Neulonnan taito oli ilmestynyt verkkoon.

3) Turun yliopisto julkaisi sivuston ja kirjan Intertwined histories. 150 years of Finnish-Namibian relations. Yhdessä artikkelissa todetaan

The first Namibian child to take this long voyage to the far north was Nanguroshi, (also spelled Nanguloshi) who was taken to Finland around 1875 by the missionary Pietari Kurvinen and his wife. She was baptized in Finland as Eva Maria, and returned home in 1880. Little else has been written about her, although one could probably find out more. 

Kyllä, olisi ollut mahdollista löytää Nanguroshista lisää tietoa.

4) Vaaterekonstruktioiden (viimeksi 1471) yhteyteen on pitänyt, mutta aina unohtunut, linkittää Stockholms läns museumin jutut. Jos nyt sitten vihdoin:

• Återskapade kvinnoplagg från vikingatiden
• Återskapade kvinnoplagg från sent 1300-tal 
• Återskapade kvinnoplagg från 1680-talet
• Återskapade kvinnoplagg från 1808 
• Återskapade kvinnoplagg från 1890-talet

5) Helsingin yliopiston somettaja pyysi Twitterissä oman yliopistonsa tutkijoita kommentoimaan minkälaiset yliopiston internetsivut pitäisi saada aikaan. No, kohderyhmän valinta ei estänyt minua kaivamasta esiin tuoreita näkemyksiä

• Asiakaslähtöisyydellä ilman markkinahurmosta tarkoitan tässä sitä, että esim. sivut rakennettaisiin palvelemaan asiantuntemuksen tarvitsijoita yliopiston ulkopuolella, ei toistamaan sisäistä laitosrakennetta. Se ei yleensä voisi ulkopuolisia vähempää kiinnostaa. (Miia Kosonen 17.12.2019)
• Hello every history dept website, could you just make all staff pick 3 keywords (century, region and some general theme) and make those searchable. Yes this would be easier than clicking on all 27 names separately. Thank you. #digitalhumanities (Mikko Toivanen 9.12.2019)

Sekä tietenkin oman tuoreehkon blogitekstini. Keskustelussa selvisi kateissa olevista jatko-opiskelijoista Tuuli Heinoselta, että "Ainakin arkeologian puolelta tuolta näyttävät löytyvän vain ne, joiden rahoitus tulee työsuhteen kautta yliopistolta, eikä kyllä niistäkään kuin osa, eli kadonneita riittää. Tutkimusportaali on vähän kattavampi mutta siellä taas hakua on vaikeampi rajata." ja "Ilmeisesti muutaman työsuhteisen kohdalla kyse on vain siitä, että heillä ei ole sivua tutkimusportaalissa joten tieteenalat puuttuvat henkilöhausta, eli löytyivät sitten osaston alta. Apurahalla tekevät puuttuvat sitten taas kokonaan."

Lycka till suunnitteluun ja jalkautukseen. Toivottavasti jossain vaiheessa kuunnellaan oikeastikin ulkopuolisia, sillä intranet ja internet ovat eri tarkoituksiin.

Kulutuskulttuurista nälkävuosien aikaan

Koska Abraham Stenfelt oli yhdessä vaiheessa erittäin kiinnostunut salaviinanpoltosta, mieleen tuli usein lainattu veisu viinankeiton kiellosta. Mutta ihmeekseni laulun tekstistä lainattiin aina vain pari säettä ja koko teksti (tai ainakin sen painettu versio) piti mennä lukemaan Kansalliskirjaston mikrokortilta. Lukulaitteen äärellä vasta tajusin, että Herman Saxbergin Mokoman hupanen Runo-Laulu Viinasta, Oluesta ja Kahveesta Porissa vuonna 1867 painetussa arkkiveisussa ei ole kyse viinanpolton puolustuksesta vaan keskellä nälkävuosia kirjoitetusta kulutuskritiikistä.

1. Vuonna kuusikymment'kuus,
Tuli Suomeen laki uus:
Kun viinaa kieltiin keittämäst';
Juomapäiviä viettämäst'.

2. Se ajatus oli keisarill':
Kun viinaa ei ole juomarill'
Että leipää kestäis Suomessa,
Jokahitten huoneessa.

3. Olipa ennen Suomessa,
Kylmän pohjan puolessa
Leipä vahva puuttumat':
Tehtiin työtä suuttumat.

4. Nyt kahvepannut tulella,
Talvella että suvella
Jokahitten kyökissä,
Pienimmässäkin mökissä.

5. Kahveeta hörppii nuoretki,
Vaarit että muoritki;
Kahvepannu on lämminnä
Vanhoillakin ämmillä.

6. Myös ne kun asuvat saunassa
Kahve-pussit naulassa;
Keittää saunan pesässä
Leivisköitä kessässä.

7. Jos heilt' puuttuu myllyä
Hakee pitkin hyllyä;
Löytää pienen kuppoisen
Ett' saa jauho-pussoisen

8. Piika-tytöt pikkuiset
Ovat täst' kyll' kiukkuiset
Kun he juomaan tottuvat
Ja markat heiltä loppuvat.

9. Isännät antaa pestiä,
Pii'at pitää kestiä;
Kahveeta he tuottavat,
Jota pojilla juottavat.

10. Krinuliinit on hännissä,
Maito myöskin nännissä,
Kahvekupit kalisee
Lapset nälääss' märisee.

11. Monikin panee palkkansa,
Viimeisenkin markkansa
Kauppamiehille kantavat
Kahve-naulasta antavat.

12. En kirjoita mä ahneita
Jotk' ei osta kahveeta;
Mutt' kyll' kuppins' korjaapi
Jos joku heille tarjoopi.

13. Viel' nuot maankin kauppiat
Kalja-pullot laittivat;
Olvettapa ostetaan
Markka toopist' maksetaan.

14. Juodaan myöskin samassa
Vaikka aivan salassa
Kolmeen markkaan olutta,
Niin ett' toinen taluttaa.

15. Viinast' vielä maksetaan
Kun porvareilta ostetaan:
Pari ruplaa kannusta
Jot' juoksee salaa pannusta.

16. Nyt viinakin on lopussa,
Ei ole mitään potussa,
Eikä tietoo kaljasta
Vaan juodaan vettä paljasta.

17. Jos loppuis prännit kaupungist'
Ja olu pullot porvareilt',
Niin piisais' perheell' ravinnoks'
Vilja omast' vainiost'

18. Viel' noit' kruunun-miehiä,
Isoja että pieniä
Täytyy myöskin lahjoa
Vallesmannin rohjoa.

19. Ja herra komisarjusta,
Siltavouti rahjusta;
Jos he sattuis' näkemään
Ett puotis' myydään väkevää.

20. Olutta ja sikarii,
Rommia myös pikari,
Piippu ja viel' kasakkaa
Ett'ei näkis' kapakkaa.

21. Ei viina lopu Suomesta,
Ensinkään pohjan puolesta,
Siel' ompi pannut tulella,
Niin talvella kun myös suvella.

22. Monessakin pitäjäss'
Lännessä ja eteläss'
Hämeessä ja Savossa,
Melkein joka talossa

23. Pohjanmaalla Lapuall',
Härmäässä ja Kauhavallä,
Kyrössä ja Nurmossa,
Närpössä ja Purmossa.

24. Korves kuusten juurella
Sateella että tuulella
He nyt aikoo hankkia
Tehdä viinan-trankkia.

25. Saaveiss' trankit happanee
Vaikk' on talvi-pakkane,
Maahan se sitt' peitetään
Kun se ensiks' keitetään.

26. Kahdenlaista kauroja,
Kolmas mallas-jauhoja,
Neljäs pannut hattua
Viides viinan nappua.

27. Kun näin kaikk' on valmisna
Tehdään viinaa salasna;
Ja kyll' sitt' lientä juokseepi
Kun valkian alle paneepi.

28. Vallesmannit vanhatkin
Ja vielä lauta-miehetkin,
Käyvät pitkin metsiä
Viinan-keittäjiä etsiä.

29. Jos he löytää viimeinki
Viina-teoksen pienenki
Mukaansa he ottavat,
Pannut, naput, kattilat.

30. Vaan kun sattuis' kotona
Pari raavasta poikaista,
Alkavat he tapella
Vallesmannia nakella.

31. Kun net tulee humalaan
Ei net herroja kumarra;
Puukko heill' on kädessä,
Kun ovat pannun ääressä.

32. Empä kirjot' turhia;
Usiasti murhia
On sala-viina saattanut
Eikä ole lakannut.

33. Kun vilja on jo täärätty
Ja tuomio te'oksest' märätty
Niin myydään vina-sakosta:
Lehmät, lampaat, talosta.

34. Joilla ei oo taloja
Eikä myöskään rahoja,
Vettä, leipää popsivat
Ett viinaa keittää oppivat.

35. Eikös olis' mukavaa,
Että kukin kotona
Olutta ja viinaa valmistais',
Sitä taloss' tarvittas'.

36. Olipa muinoin kellaris'
Olua ja viinaa tynnäriss';
Ämmät toista tekivät
Kun he puutteen näkivät.

37. Potti-olvi ärmätti,
Juovat nuoret ämmätki;
Kurkun jättää karvaaksi
Silmät teke harmaaksi.

38. Kun sitä juopi enemmän
Saattaa se pahan elämän;
Päätä myöskin särkeepi,
Riitelee pois järkeeki.

39. Jos nyt joku vaivastan'
Laulu-tekon palkastan',
Viina-ryypyt laittaisi,
Kahveeta en kaipaisi.

40. Mutt' mistäs viinaa ostetaan
Kun ei sitä poltet' ann';
Pottu olven planua
En minä lii'on halua.

41. Laulu on ko'ottu kolmesta:
Viinast', kahveest', oluesta;
Nuorill' laulettavaksi
Vanhoill' kuulleltavaksi.

42. Keurulta on kotoisin
Se kun laulun kokoisi;
Pohjan-maalta likeltä.
Herman Saksperi nimeltä.

Kuvat: Fyren 47/1901, Tuulispää 15/1913

Tapaninpäivä eräässä Itä-Suomen seurakunnassa 1880-luvulla

Tapanin päivän aamuna varhain herätti meitä huuto: "Onko Tahvana kotona, onko Tahvana kotona?"

"Jos kahvi on tahvanaa, niin se on kotona, viina-Tahvanan nähtävästi olette jo saaneetkin."

Tämä Tahvanan ajaminen, kuuluu olleen täällä tapana monen muorin muisto-ajan, jota etenkin nuoriso innolla harjoittaa iltahämäriin saakka, yhtyypä väliin vanhempiakin henkilöitä heidän joukkoonsa. Toisinaan keräävät vanhentuneet oman seuransa, tahi kävelevät yksin talosta taloon, tapaelemassa "Tahvana-ryyppyjänsä". Iltasella oli nuorisolla tanssi-huvia useassa kyläkunnassa, joista kenties ei missään liene viinaa puuttunut. Eräästä, jossa sattumalta olin saapuvilla, tahdon nyt sanasen sanoa. Mutta ennenkuin tanssitaloon menimme, kävimme erään ystävämme luona, joka asui lähellä sitä taloa, jonne nuorison sanottiin kokountuvan iltaa viettämään. Noin kello 5 aikana alkoi kuulua kellojen helinää ja kauniita laulun säveleitä, joista sopi arvata, että ne kaikki olivat tanssitaloon meneviä vieraita. Kello 6 aikana menimme mekin, niin sanottua "leikkiä" katsomaan.

Tupaan tultuamme, kohtasi meitä mies, joka oli pukenut itsensä melkein kummallisen näköiseksi, joka vaati meitä etehiseen, jossa meille tarjottiin viinaa ja kahvia ilmoituksella, että "kylän nuoriso" suopi sitä jokaiselle, kuka tänne on tullut.

Sieltä uudestaan tupaan tultuamme, oli nuoriso kokountunut piiriin, jossa vitkallensa ympärikiertäessä lauloivat:

"Tanssi, tanssi minun lintusen',
Tanssi, tanssi minun kultasen',
Tanssi, tanssi sinun hyväis' ja hyväis' kanss"

Sitte astui yksi pojista piirin sisään, ja ympärillä olevat lauloivat:

"Ota omasi, sinun lintuses',
Ota omasi, sinun kukkases',
Ota omasi, sinun hyväs', hyväs' ja hyväs'".

Näitä sanoja laulettaessa, otti piirissä oleva poika tyttösen, ja kaulatusten pyörivät edestakaisin, toisten laulaessa:

"Tanssi, tanssi minun lintusen', ja j.n.e."

Tämä laulettua seisahtuvat piirin sisässä olijat, ja poika ottaen vasemmalla kädellänsä tytön oikiasta kädestä kiinni, ja laskivat polvillensa alkaen laulaa, johon myös ympärillä olijat yhtyivät:

"Käy polvilles, minun lintusen',
Käy polvilles, minun kultasen',
Käy polvilles, sinun hyväs' ja hyväs' kanssa".

Sitte nousivat molemmat, pitäen toisiaan käsistä kiinni seisaalleen, ja ympärillä olevat alkoivat taas laulaa:

"Anna suuta nyt sinun linnulles',
Anna suuta nyt sinun kullalles',
Anna suuta nyt sinun hyväs' ja hyväs' kanssa".

Sillä aikaa edellämainitut poika ja tyttö, pyörivät taas kaulatusten ja suutelivat toisiansa. Sitte ojensi poika tytölle oikean kätensä laulaen :

"Jää hyvästi nyt minun lintusen',
Jää hyvästi nyt minun kultasen',
Mä lähden nyt minun hyväin ja hyväin'".

Nyt väistyi poika piiriin, jättäen tytön yksin.

Taas alkoi sama temppu uudestaan, jolloin tytön vuoro oli ottaa poika, ja taas lauloivat ja pyörivät, kuin edellä kerrottu on. Tällä laululla oli niin ihmeen ihana nuotti, että tuntuu siltä, kuni sen säveleet vieläkin kaikuisivat aivoissani. Kohta keskeytti nuorisoa eräs valkopartainen vanhus, lausuen vakavalla äänellä tilaisuutta varten kutsutulle viulunsoittajalle : "Soitappas nyt sitä "Amerikan polkkaa", että minäkin saisin sitä kuulla, ennenkuin kuolen, ja nähdä kuinka nuoriso tanssia taitaa."

Plink, plank, porahti viulu muutaman kerran, jo sujui soitto, ja neljä rotevaa nuorukaista kavahti keskelle laattiaa, viitaten käsillään naisväkeä päin. Samassa tulikin tipsutti taas neljä kaunista neitoa pariksi noille urhoille, jotka notkutellen sääriään kävelivät edestakaisin, valmistaen itsiään alkavaan työhönsä. Nyt alkoi tepastelu, joka tosin meistä näytti oudolta, jotka emme olleet sitä ennen nähneet. Asettui vielä kaksi poikaakin pariksi, ja nämäpä vasta oikein ankarasti takoivat saappainsa anturoita ja korkoja lattiata vasten.

Hetkisen katseltuaan, viittasi vanhus soittoniekan vaikenemaan, lausuen korkealla äänellä, "ei sinua suotta kutsuta pitäjän parhaaksi pelimanniksi, sillä sinun viulustasi remahtelevat äänet, niinkuin entiseen aikaan kuulin Pietarissa musiikkiparven puhaltaman Iisakin palatsin luona".

Nyt kääntyi hän nuorisoon päin, taputtaen yhtä tanssijoista hartioihin sanoen: "Kas, niin Matti! vaikka eivät tosin ennen näitä täänmoisia eriskummallisia jalkojen taivutuksia taitaneet, niin onhan minulla jo sen verran ikää ja kokemusta, että voin eroittaa, mikä hyvää ja oikeaa on. Saatanpa siis sanoa, että sinä olet oikea isäs juurikuva; niinhän sekin kiidätteli tyttöjä vanhaan aikaan valssissa, kuni kova tuuli isolla purjeella varustettua venettä. Tosiaankin ei niitä sellaisia käpäliä ole monella pojalla".

Tässä keskeytti nuorukainen: "Amerikan polkan tahtia eivät kaikki taiakkaan". "Siltä näyttää", sanoi vanhus, "tuo lautamiehen renki ja K:n Taavetti iskivät sorkkaa niin kömpelösti ja kamalan näköisesti, kuin kauppias S:n kolmevuotias pässi, ollen teille niin suureksi haitaksi, kuin viides pyörä kärrissä; mutta te toiset liehuitte kuni höyhenet ilmassa. Kyllä se jo näin vanhan miehen leikissä-oloksi piisaa", sanoi vanhus, nostaen lakkiaan ja jätti hyvästi.

Sitte kehoitti seuran soittoniekka jatkamaan nuorisoa noita "isiltä opittuja joululeikkiä".

Kohta tempasivat tytöt pöydän ääressä olevan rahin, joka oli melkoisen pitkä, asettaen sen penkin viereen pyytäen poikia kanssaan "panttisille".

Pian oli rahi ja samalta kohdalta myös penkkikin istujoita täynnä, vuorottain poikia ja tyttöjä, noin yhteensä parikymmentä henkeä. Seisoipa eräs vähän ijäkkäämpi mieshenkilö pöydänpuolisessa rahin päässä ja sanoi pojalle, joka istui siinä lähinnä, "sinä olet ensimmäinen, pane mieleesi sinä olet numero 1", sitte seuraavalle tytölle "sinä olet n:o 2, pi'ä päässäsi", taas seuraavalle pojalle, osottaen sormellansa, "sinä olet n:o 3", j.n.e., ilmoittaen järjestyksensä numeroissa.

Nyt alkoi numero 1 huudon: "Kymmenen!, kymmenen!", silloin se, jolle oli 10:nes numero sattunut, meni sen viereen istumaan, joka oli huutanut hänen numeroaan (nim. n:o 1). Sitten oli sen vuoro huutaa jotakin numeroa, jolta pari oli kutsuttu pois (nim. 9) j. n. e.

Jos nyt se, jonka n:ro mainittiin, ei huomannut nousta ja mennä sen viereen istumaan, ennenkuin kolme kertaa olivat hänen numeroansa hokeneet, niin otti se, joka kullekin oli n: rot ilmoittanut, n. k. "pantin". Samoin kävi myös sille, joka sattui huutamaan suurempaa n:roa, kuin oli ilmoitettu. Vastaan-sanominen ei näkynyt auttavan, pantin-ottaja sanoi: "pantti pois!"

Pantiksi näkyivät antavan kaulahuivia, nenäliinoja, tupakkakukkaroita, piippuja y. m., jotka pantin ottaja kaikki lateli koristeiksi ympärilleen, joita vähän ajan perästä näkyi karttuneen melkoisesti.

Nyt ilmoitti pantin ottaja olevan pantteja kylliksi; ne olivat siis lunastettavat. Jo heilutti pantin ottaja yhtä nenäliinaa, huutaen: "kenen pantti palaa?" Sen tunnusteli eräs tyttö omakseen, jonka pantin ottaja määräsi lunnaiksi lausumaan 5 totta ja 5 valetta, mitä pikemmin sen parempi!

Sen suoritti tyttö sukkelasti, näyttäen olevansa yhtä taitava puhumaan niin totta kuin valettakin.

Sitte nosti pantin ottaja nähtäväksi yhden "tupakka-masinan", joka tietysti oli pojan, taas sanoen: "kenen pantti palaa?" "Se on minun", sanoi yksi pojista — "se on minun".

Sitte kääntyi pantin ottaja tytön puoleen, joka äsköin oli nenäliinansa lunastanut, sanomalla, "mitäs tahdot nyt tuon kauniin tupakkapussin saavuttamiseksi hänen tekemään?"

Hiukan mietittyä sanoi tyttö osoittaen liedellä olemaa pataa, "naurakoon tuon padan valkeaksi"

Sen lupasi poika tehdä, astuen uunin eteen, josta tapasi jonkun esineen, jolla alkoi huiskia tuhkaa padan kyljille, ja nauraa kekotti, että pata vapisi, jota hän niinmuodoin valkeakä maalasi.

"Mikä pilatus teitä nyt riivaa tekemään sellaisia?" sanoi eräs ryppykasvoinen vaimo, joka luultavasti oli talon emäntä, "me puhdistamme suurella työllä asuntomme juhlapäiviksi, ja katsokaa! nyt nousee pöly ympäri tupaa kuin myllyssä".

Tämä vaimon kiivaus saattoi kaikki vaikenemaan. Mutta oli kuin se myös samalla olisi herättänyt uutta hälinää ja rauhattomuutta; kartanolla alkoi kuulua kauhea meteli; pian tärisi porstuan lattia, ja huuto kuului: "onko Tahvana kotona?"

Ovi aukeni, josta astui sisään kellonheilurin näköisiä miehiä karjuen: "haliheimenta! onko Tahvana kotona?"

Sama oudonnäköisesti vaatetettu mies, joka meitä oli etehiseen vaatinut, ja koko ajan myös näytti huolta pitävän siitä, että kaikkein piti tulla ravituiksi, meni heitä vastaan sanomalla, "ei ole Tahvana kotona, kyllä sen olisitte kotoa tavanneet, jos olisitte vähän ennen tulleet, nyt ovat juomaneuvot kaikki loppuneet. Nyt alottavat nuoret tanssin".

"No koska teillä ei ole antamista meille", sanoi heistä yksi, vetäen viina-putelin ja ryyppylasin poveltaan, "tiedättehän ettei meillä kuljeta "ketun eväillä". Vaan kun ei heihin juuri kukaan näkynyt kajoovan, sanoi hän: "koska ei kelpaa teille, niin kelpaahan meille".

Sitte kokosi hän seuransa keskelle lattiaa, johon laskeusivat piiriin istumaan, huolimatta siitä, vaikka väkeä oli tiheässä. Nyt alkoi hän lukea tovereitaan: "Yks' kaks' kolme j. n. e., onkos yhden ruis-mörkö tappanut, kun en saa lukua täyteen".

"Ole vaiti veikkonen, kyllä siitä pikemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, jos hän makaa, kyllä hän paranee".

"No, saakaas tästä", sanoi se, jolla eväspottu oli, tyhjentäen ryyppylasin, ensin omaan suuhunsa. Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä. Jo kävi k:lo 10:nettä, katsoimme parhaaksi lähteä koko rähinästä pois, mutta seisahduimme kuitenkin utelijaasti katselemaan kuinka nuoret, arviolta ei vielä 20:nen vuoden vanhat pojat tyhjensimät pottuansa oven edessä. Oli viinaa, jota nielivät, sen tiedän varmaan. Voi surkeutta!

Muistelmia viime joulun vietosta eräässä Itä-Suomen seurakunnassa. Kirj. Lähde. Kotikirjasto 4&5&6/1887

Joulupäivänä vuonna 1771

Oli joulukuun 24: s päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä oli ollut idän puolella, oli kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava oli meri myrskyssä, ja parhaillaan oli myrskyjen aika. Milloin tyvenet tulisivat? 

Tänään ei ollut enää ystävyksillä suupalaakaan ravintoa... 

Oli iltapuoli. Tuli paloi pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet tanssijat. Äänettöminä he istuivat kaikki ja katselivat tuleen, kuin olisivat odottaneet sieltä joitakin tietoja saavansa. 

— Veikot, alotti taas Gabriel [Bergelin] hetken kuluttua äsken katkenneen puheen, — muistatteko, mikä ilta tänään on? 

— Minä, sanoi [Jakob Fredrik] Gadolin, — en enää muista ajan kulkuakaan. 

— On jouluaattoilta, kuulemma, sanoi [Jakob] Tengström, — surkea joululahja edessämme — nälkäkuolema ... 

[...] 

Sitten he menivät taaskin levolle. 

Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi, mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin uuvuttivat. 

Puoliyön aikaan heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel! 

— Mitä? huudahti hän kavahtaen pystyyn, sillä hän luuli toverien häntä kutsuneen.  

— Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat he heräten hänen kysyessään. 

He nukkuivat taas heti kaikin. 

— Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. 

Hän kavahti taaskin istumaan.  

—  Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille. 

— Emme. 

— Bergelin on kipeä ja hourii, sanoi Tengström. 

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveillaoloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi: 

— Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita. 

Silloin ei Gabriel enää kysellyt, vaan hypähti ylös.  

—  Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta. 

— Minä rupean etsimään, hän vastasi. 

— Mitä? 

— Leipää ja juurikkaita. 

— Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. 

— Se on houretta, ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin koluttu. 

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos. 

Toverit nauroivat »Bergelinin tutkimusretkelle». Tengström oli herättänyt Gadolinin, ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan. Gabriel oli ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka oli — tyhjä. Hän pudisteli verkoja yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään. 

Hän istahti rahille uupuneena. Siinä istui hän ja mietti: »Pitihän tuo muutenkin tietää mahdottomaksi.» Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli kuullutkin sen niin selvästi viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voinut uskoa omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyi olla hänessä itsessään, ettei hän löytänyt, sillä leipää ja juurikkaita täytyi olla siellä nurkassa. 

Hän nousi istualtaan, otti päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näki ja oli käsin koettanutkin, että nurkka oli tyhjä; mutta hän ei tahtonut pettyä toivossaan. Ei mitään. 

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käynyt päähän asti, se oli jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoi sen siitä ylös. Ja mitä hän näki siellä! Vähäisen kuopan, jossa oli vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta! 

— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi. 

— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään! 

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta. 

Toverit eivät tarvinneet kahta kutsua. 

Ja leipä murrettiin kiitoksin! 

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat. Sitten syötiin illallinen. 

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi olla ihmiselämässä ... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaa. 

Kun tuli päivä, näkivät he, että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; oli pakkanen, ja sitä kesti luultavasti joulupäivät. He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. 

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.

Matilda Roslin-Kalliola: Joulu autiolla karilla. Nuori voima 22/1920

Kertomus perustuu Roslin-Kalliolan Bergelinin leskeltä kuulemaan tietoon.

Jouluaatto Viaporissa 1840-luvun lopulla

Jouluksi 1889 ilmestynyt Julrosor sisälsi Zachris Topeliuksen kertomuksen Julen i kedjor, joka julkaistiin myöhemmin myös kokoelmassaan Vinterqvällar (1897). Suomennettuna ja hieman muokattuna sama tarina julkaistiin lehdessä Joulupahnoja 1907. Alkuperäisessä tekstissä pappi, joka vei Topeliuksen Viaporiin oli vankilan suomenkielinen saarnaaja, Topeliuksen promootiotoveri ja nimikirjamiltaan A. C. Lienee siis tarkoitettu August Cygnaeusta, joka Hiskin pappilistan mukaan oli Viaporin vankilassa ylimääräisenä pappina 1846-50.

Eräänä jouluaattona kello 5 tuli hän kaupunkiin ja sanoi minulle: jää kestää; tahdotko nähdä seurakuntani joulun viettoa? 

Soile Tirilä, Museovirasto
CC BY 4.0

Jylhät muurit ottivat hiljaisina meidät vastaan. Tässä vartiomies, tuossa himmeä öljylyhty, harmaapukuisia ihmisen haamuja, pimeitä ikkunoita, niukasti valaistu pöytä, paistetun sipulin katkua. Vankila oli suuri tiilirakennus vanhaa mallia, pitkiä käytäviä ja vahvasti varustettuja huoneita, kukin kahta tahi neljää henkilöä varten. Ovet olivat nyt auki käytävään, jota öljylamput valaisivat. Joulun kunniaksi paloi talikynttilä joka kopissa. Meille virtasi vastaan lämmin ilma, tosin tuuletettu tätä tilaisuutta varten, vaan kuitenkin sanomattoman ummehtunut. Vilua ei näitten tarvinnut kärsiä. He istuivat yksitellen tai pikkuryhmissä; muutamat pelasivat lautapeliä, toiset makasivat, jotkut lukivat hengellistä kirjaa tai lauloivat virsiä, toiset puoliääneen kertoilivat vanhoja rosvojuttuja ja nauraa tihuttelivat. Useimmat katsoa tuijottivat tylsillä uneksivilla silmillä outoa valoa, eivätkä viitsineet meihin kääntää vähääkään huomiota. 

Heitä oli kaikkiaan toista sataa. Koska enimmillä oli käsiraudat ja muutamilla vielä jalkaraudatkin, niin syntyi joka liikkeestä huumaava kahleitten kolina. Jotkut kävelivät ilman kahleita, kun olivat hyvin käyttäytyneet. Puhtaus oli hyvä, sillä vankila oli pesty ja vangit olivat saunassa käyneet. 

Kuljimme siellä ja toverini esitteli puoliääneen kuiskaten seurakuntansa jäseniä. 

- Tässä on Sandberg, joka sysäsi piispan Aurajokeen, lausui hän, päästyämme erään luokse. 

- Minä olin silloin 14 vuoden ijässä, herra pastori, vastasi tuo pitkä kaunis valkopää ukko, yksi niitä harvoja, jolla ei ollut käsirautoja. 

- Tosiaan, virkkoi pastori ystävällisesti. Kertokaapa meille, Sandberg, miten teille senlainen hurjuus johtui mieleen.

- Piispa eroitti minun Turun koulusta sentähden, että vanhempani olivat varastaneet. Minä astelin pitkin joen vartta ajatellen, että olisipa yhtä kaikki hypätä virtaan. Piispa juuri sattui tulemaan laiturille yksin kävelemään, kuten tapansa oli. Ja sepä juuri oli onnettomuus, että hän tuli silloin ... minä en tiennyt mitä tein.

- Mutta hän pelastettiin veneeseen. Eihän teitä siitä rangaistu elinkautisella vankeudella. 

- Rangaistiin ja ei, se on pitkä historia. Minä pakenin metsään ja kuljin kerjäten ja kylmää kärsien läpi koko Suomen. Saavuin Tornioon, menin Ruotsiin, rupesin sotilaaksi. Mutta kuuden vuoden kuluttua tuli minulle koti-ikävä. Astuskelin taas samaa tietä. Minulla oli yksi riksi taskussa rehellisellä työllä ansaittua. Oli siinä tien varrella torppa, josta 6 vuotta ennen olin varastanut neljä leipää - ainoa varkaus elämässäni. Minä panin riksini yöllä ruoka-aitan hyllylle. Tulin Turkuun ... minä tunnettiin ja otettiin kiinni irtolaisena. Olin silloin 20 vuotias. 

- Mutta ettehän aina siitä asti ole vankeudessa istunut? 

- 50 vuotta oli viime pyhäinpäivänä siitä, kuin minä tulin kuulumaan teidän seurakuntaanne, herra pastori. 

- Miten se on mahdollista? Irtolaisuudestako? 

- Kysykää vankipäiväkirjasta - - - Ollaan kerran täällä ja tänne unhotetaan. 

- Mutta sehän on vallan julmaa. Vankilan päällikkö ja kaikki virastot voivat todistaa teidän hyvän käytöksenne. Jos lähettäisitte pyynnön, niin ei voisi jäädä kuulematta. Antakaa se minun toimekseni! 

- Kiitän suosiostanne ja hyvästä harrastuksestanne. Samaa sanoivat minulle 20 vuotta sitten. Mutta mitä varten minä nyt eläisin Viaporin muurien ulkopuolella? Ystävät ja sukulaiset, kaikki, jotka minun ennen tunsivat ja rakastivat, he jo aikoja sitten ovat kuolleet. Mutta täällä minun kaikki tuntevat, täällä on minun kotini ja täällä minä tahdon kuolla. Niin se on herra pastori, että Jumala kasvattaa meitä eri tavalla sen mukaan kun kukin tarvitsemme. Ja minä tarvitsin tätä, jotta raju luontoni tulisi kuritetuksi. Ansaitsematonta armoa on minun kohtaloni, eikä vääryyttä herra pastori. Ja sitte Jumala on antanut minulle työtä tehdäkseni täällä. Katsokaa näitä pahantekijöitä. Laki sanoo heitä varkaiksi, rosvoiksi ja murhamiehiksi, enkä sano että laki on väärässä. Mutta Jumala, joka tutkii publikaanit ja syntiset, tietää mitä monet heistä nyt ovat niinkuin senkin mitä ovat olleet. Tiedänhän minäkin vähäsen kun olen ollut niin monta vuotta heidän kanssaan, ja minä sanon teille, että monen paatuneen ja monen horjuvaisen seassa on myös niitä, joista taivaan enkelit ylistävät Jumalaa. Kun nyt vankeja kohdellaan pahoin, niin minä heidän puolestaan kirjoitan linnanpäällikölle tai prokuraattorille: niin ja niin on asia. Välistä onnistun, välistä en ja saan tutustua käsirautojen kanssa. - - - Sanokaa nyt itse, miksikä minä jättäisin ne ainoat, joille vielä voin tässä maailmassa hyödyksi olla? 

Ukko oli kaunis tätä lausuessaan. Minä pusersin hänen kättänsä ja sanoin: »Ihan niin, vanha kunnon mies! Teistäkin enkelit ylistävät Jumalaa.» Kummastellen hän minuun katsoi ja jotain kosteata kiilsi hänen silmänsä nurkassa. »Kunnon mieskö», supisi hän, »kunnon mies! Ensi kertapa minua koko elämässäni näin mainitaan.» Hänen elämänsä! 70 vuotta, joista 6 maanpaossa ja 50 vankeudessa. Ja Sandbergin historia on koristelematonta totta, hän lähetti sitten minulle omakätisen elämäkertansa. Häntä itseä en minä enää koskaan nähnyt. Hänen kerrotaan vielä jonkun aikaa eläneen yhtä pelkäämättömänä puhujana niitten puolesta, jotka laki oli tuominnut, vaan joille evankeliumi oli anteeksi antanut. Vapautta hänelle tarjottiin, mutta hän ei siitä huolinut. Hän tahtoi olla siellä, missä hän itseään luuli paraiten tarvittavan. Ja siellä päättyi hänen päivänsä yhtä unhotettuna kun hän oli elänytkin. 

Kävin Kansallisarkistossa katsomassa Viaporin vankilistat loppuvuodelta 1846. Ne on järjestetty vankien sisäänottoajan mukaan, joten oli nopea todeta, että pisimpään istunut vanki oli tullut vuonna 1826 eikä siis vastaa edellä kuvattua. Jos Topelius on pysytellyt todellisuudessa, ehkä Sandberg oli jäänyt elämään vankilaan, vaikka ei enää virallisesti ollut vanki.

Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto

Lukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen, todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin päivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi ollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni ympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin piparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai kynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin rahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin kotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat velvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä, joka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.

Olin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan tehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun ainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli siellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa. Toistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni sekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa yläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa ensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin jääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.

Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä päin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa levittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut vastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta kynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut reikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti steariinin sulasta…

Vihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen todistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio kiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin selkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin paikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin että olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja Siunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen samalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä potkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli hyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle takaa päin tulevien painosta.

Vajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä viimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan koulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin. Samaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle, hajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle kiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista ensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman riemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä, jotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä, tarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista ruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi savuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran punaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi kukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa. Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko kultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin kuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes tien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle ruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.

Karl A. Tavaststjerna: Kertomuksia ja kuvauksia (suomentanut Juhani Aho)
Kuva Björn Jonson: Kälkbacken CC BY-SA

Viikon piispa: Henrik Hartmanninpoika

Vuosiin 1367-68 sijoittuu lyhin piispakausista. Lauri Soini kertoo siitä fiktiona näin:

Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen, valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin piispakseen.

Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä Jönis Vestfalin kanssa.

— Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni. Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.

Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.

Avignon ja piispanpalatsi
esitettynä 1400-luvun
alun käsikirjoituksessa
Wikimedia

Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta vaalilleen.

Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita toimitettavaksi samalla tiellä.

Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän kotiin painamaan hiipan päähänsä.  

Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi hän mielellään pyhää isää — lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt tämän ainoan vertaisensa luo…

Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.

Paluumatkalla alkuvuodesta 1367 oli myös Johannes Petri, jonka nimitys tuomiorovastiksi järjestettiin Avignonissa. Hän järjesti piispaksi vihityn Henrikin ruumiin kuljetuksen Turkuun, jossa se haudattiin tuomiokirkkoon.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Henricus Hartmanni. Kansallisbiografia
Wikipedia: Henrik Hartmanninpoika
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä

Joulukuuta

28.11.

• [FB:stä lainaten] Sataa, mutta ei auta valittaa, kun tämä on vuoden viimeinen viikko, jolla on ohjelmaa. Eli Finlandia-talolle kuuntelemaan Juha-Mattia, joka varmasti arvostaa superpaljon ilmaantumistani paikalle.
  [Juha-Matti Granqvistin haastattelu on julkaistu TSV:n podcast-jaksona otsikolla Onnettomuus ja onni – haaksirikko uudessa valossa.]

29.11.

• Nyt on retroa. Sijainti Italiassa esiteltiin paperiselta kartalta. [Asiallisempia huomioita seminaarista blogitekstissä.]

3.12.

• Ruovesi oli mukava aikamatka, erityisesti Holmbergin työt. Schjerfbeckiin olen niin tottunut, etten teoksia enää näe. Tarvisin ainakin vuosikymmenen tauon, mutta miten moinen onnistuisi?

6.12.

• Lapsuudessani itsenäisyyspäivään ei kuulunut vihaista miesten huutoa. Nyt asun Töölössä.

12.12.

• Annelin perusteellinen kirjakatsaus. Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla [Samasta kirjasta joulukuussa myös Sami Eerolan teksti.]
• Googlailin vastausta @MiiaKosonen kysymykseen ja opin itse: "Suomi on ottanut vastaan sotalapsia vuosien 1919- 1925 välisenä aikana. Suomeen saapui noin 2200 saksalaislasta." Tästä on vaiettu, kun en ole koskaan kuullut.

13.12.

• Kehitystä vuoden historiateos -ehdokasasettelussa. Jo 33%:ssa naiskirjoittajia ja vain 42% kirjoista käsittelee 1900-luvun sotia. [En etsinyt käsiini artikkelikokoelmien sisällysluetteloita, joten ekassa luvussa on epätarkkuutta. Blogitekstini Vuoden Historiateos 2017 ehdokkaat tarjoaa vertailukohdan.]
• Ei sitä ennenkään käsin kirjoitettu? Mechanical Marvels—Automaton: Miraculous Writing Machine, 1760

14.12.

• Tietää ainakin olevansa oikeassa salissa odottamassa Tupu Ylä-Anttilan väitöstilaisuuden alkua. [Tupu Ylä-Anttila: Habsburg Female Regents in the Early 16th Century]
• Vastaväittäjä piti hienon keskustelun ja eturivissä istunut tuttu ongelmatapaus ei saanut puheenvuoroa. Seuraavaan.
• Sampsa Hatakka kertoo lektiossaan perusasiat kruununmakasiineista, jotka 1700-luvun olosuhteissa (kadot, talven jäät ja vähäiset pääomat) olivat käytännöllinen ratkaisu armeijan huoltoon. [Sampsa Hatakka: Pohjoista huoltovarmuutta: Kruunun makasiinijärjestelmän toiminta Suomessa Viaporin rakennuskauden aikana 1747–1756]
• Enpä ole aiemmin nähnyt vastaväittäjällä (Christer Kuvaja) kalvosettiä. Mutta aloitus (kevyen "nukuitko hyvin" - kysymyksen jälkeen) näyttää perinteiseltä. [Eli Tutkimuksen otsikko, Dispositio, ...]

15.12.

• Oman väikkäriprojektin alkuhetkillä ei ole mieltä ylentävää huomata, että yliopiston kirjastosta lainatussa 70 v. vanhassa väikkärissä on suurin osa sivuista aukileikkaamattomia. (Mutta veikeä alkukuva piristää. Pitäisikö lukiessa käyttää hattua?)

19.12.

• Ruotsalaisten sanomalehtien kyvyttömyys kirjoittaa suomalaisia nimiä oikein oli ongelma silloinkin kun kuuluimme Ruotsiin. (C. F. Mennander pojalleen 5.3.1773)

Uudelleen luotu 1471

Tiistaisella Tukholman keikalla palasin Gamla Stanista pohjoiseen Medeltidsmuseetin kautta. Sinne houkutteli vuoden loppuun esillä oleva vaihtuva näyttely Återskapat 1471, joka esitteli paikallisen keskiajan elävöittäjäryhmän S:t Olofs Gille toimintaa. Ikäänkuin finaali koko syksyn teemalle (turkulaiset, Iloinen joutsen, tieteen tekijät).

Näyttelyssä esitellyt harrastusteemat olivat siis pitkälti tuttuja. Ekassa kuvassa näkyy lasten vaatteita ja oikealla seinällä keskiaikaisen koristetekstiilin rekonstruktio.

Vuonna 1471 Tukholmassa taisteltiin Brunkebergetillä eli mukana oli myös sotilasvarustelua.

Sekä tietenkin käsityöt kuten lankojen värjäys

Ja neulakinnastekniikka, jonka variaatioista kuvattu video palautti mieleen, miksi se ei ollut minun juttuni.

Kauttaaltaan tuotiin esiin sitä, mihin tietoon elävöityksessä käytetyt esineet perustuvat. Jalkineiden vitriinissä oli arkeologisiin löytöihin perustuvia kenkiä, joista kuvassa vasemmalla oleva koristelu saapikas ja kenkä keskellä.

Naisten huntujen alla oli kuvataiteen esikuvia.

Myös miesten huopahatut olivat taiteessa esiintyviä eli saivat näyttelyn koodituksessa vihreän liikennevalon. Sen olivat saaneet myös kuvassani olevat olkihatut, mutta niiden oikealla puolella oli esimerkkejä, jotka eivät läpäisseet autenttisuuskriteeristöä. Muissakin asetelmissa oli vastaavasti maallikon silmiin uskottavaa tilpehööriä, jossa oli kuitenkin jotain vikaa: ei lähteitä, vääriä materiaaleja, väärää tekniikkaa. Toivottavasti kävijät jaksoivat tekstejä lukea, niitä oli paljon.

Harvemmin elävöityksissä on esillä sänky. Ryijytäkeistä vakuutettiin olleen mainintoja jo Vadstenan luostarin asiakirjoissa. Ottaen huomioon esiintymät 1500-luvun Kokemäen kuninkaankartanon tileissä, ei epätodennäköistä. Mutta sekä ali- että päällilakana?

Kuninkaallisessa varushuoneessa

Tukholman Livrustkammaren avattiin juhlallisesti uudelleen 17.6.2019 ja jo syyskuun alkuun mennessä kävijöitä oli ollut yli 187000. Mitään ryysistä ei ollut enää havaittavissa tämän viikon tiistaina, kun itse pääsin vihdoin paikalle.

Enimmäkseen olen Tukholmassa olessa kävellyt koko museon ohi, mutta muistan jonkun (bloggaamatytoman) erikoisnäyttelykäynnin yhteydessä olleeni iloisesti yllättynyt jostain alakerrassakin, joten odotukset olivat (turhan) korkealla. Osin siksi, että välttelin lukemasta markkinointimateriaalia ja arvioita. Edellisestä olisi kyllä selvinnyt, että luvassa oli kuninkaallista loistoa kronologisesti.

Kronologisuus on jees, mutta kuninkaallisuus ei vaan jaksa innostaa. Joten lemppareiksi muodostui lasten tavarat. Yllä Kristiinan parivuotiaana käyttämät vaatteet ja pikkuinen varsijousi. Alla tulevan Kustaa III:n edustusasu samanikäisenä ja sisarensa(?) nuken kantotuoli.

Esinetiedot oli painettu mustalla paksulle vanerilevylle, mikä ei ollut helpoin käsiteltävä. Ja kontrasti jätti esineiden vaatimassa valaistuksessa toivomisen varaa, varsinkin ikänäöstä jo kärsivälle. Mutta ruotsalainen bloggari kehui kuvia selviksi eli oikean esineen tietojen löytäminen oli helppoa.

Selvemmin oli minusta luettavissa kyltti kärryosastolle, joka oli joko uutuus tai jäänyt aiemmilla käynneilläni huomaamatta. Mitä kirosin edesmenneen 1802-projektin mielessä - olisi päässyt livenä näkemään suunnilleen oikean ajan vaunuja. Mutta täälläkin eniten miellytti lastenosasto eli tulevan Kustaa III:n vuohilla vedettävät pienoisvaunut.

Vuodesta 1802 puheen ollen olin jo lähtemässä museosta vakuuttuneena, ettei esillä ollut mitään Kustaa IV Adolfista. Tarkistettuani asian kassalta, palasin nöyrästi Bernadotteja edeltäneeseen huoneeseen, jonka ison vitriinin yhdellä reunalla oli kuin olikin kaksi kuninkaan ja yksi kuningattaren asu. Perin pieniä ihmisiä ovat olleet! Eli tämä oli vierailun merkityksellisin kokemus.

Museon avautumista odotellessani olin lueskellut ulkopuolella kylttejä, joissa mainittiin Museum Tre Kronor ja Kustaa III:n antiikkikokoelmat, joita en ole nähnyt. Jäivät näkemättä tälläkin kertaa, sillä ensiksi mainittu oli osa korkeahintaista linnan edustustilakäyntiä ja jälkimmäinen puolestaan kiinni.

Porilainen Lindholmska (2/2)

Carl Ferdinand Nordlundin kuvaus porilaisesta naisesta jatkuu kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse lähtemästä vakoomisen toimiin.

Varma on ett'eivät koulutarkastavjat tai kouluneuvostot milloinkaan ole niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeeellinen.

Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen tullessaan vastaan.

Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.

Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta puistosta.

Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen alaisiksi. "Tollo"-rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys. 

Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.

Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja kirkonkokouksissa, sekä esitti mielipiteensä kunnolla ja taidolla.

Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tyuli surkea loppu, kun nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa. [Lienee tarkoitettu 57-vuotiaana 25.11.1831 kuollutta pormestari Pehr Eric Sahlmania? Tilalleen tuli 31-vuotias Gustaf Henrik Ignatius.]

Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamatomaan määrään.

Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuoleen. Kaupungin kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ette'ei vaimoilla ensinkään ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.

Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin, että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen varustettuna miehen valtuuskirjeellä.

Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.

Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti hän huolta niinkuin ennenkin.

Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.

Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan. 

Kuva kirjasta The knife-grinder's budget of pictures & poetry, for boys and girls

Porilainen Lindholmska (1/2)

Carl Ferdinand Nordlund kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun henkilön - olin silloin oppilaana P. kaupungin trivialikoulussa - oli hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut miespuoleksi.

Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu ihminen milloinkaan puhunut.

Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan, että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja pelloilla, sekä ajoi itse sontakuorman peltoon, niinkuin muutkin hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin "sontaporvareiksi". [Mahdollisesti Isak Fredrikinpoika Lindholm (s. 15.5.1778, k. 26.6.1845), jonka puoliso vuodesta 1808 Juljaana Achander (s. 15.2.1791, k. 4.1.1872)]

Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä kuin vaan omavaltaisuuden.

Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.

Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan, päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsa hiessä. tuli Lindholmskan kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.

Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai pahemmiksi kuin net alkujaan olivat, aina asianhaarain mukaan.

Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan, kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat. Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. 

Kun Lindholmska joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt, että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta kieliopista.

Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin korkeintaan katekismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.

Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti illalista syötäessä tarjona olevaa leipää. Lindholmska, joka oli saapuvilla, vastasi heti paikalla: "laudatur ab his, culpatur ab illis" (muutamat kiittävät, toiset laittavat.

Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän silmäyksen lausuen: "huuti vaan!" Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka toistamiseen lausui: "o festus dies hominis!" (o, sinä juhlapäivä ihmiseksi)

Kun opettaat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista tapauksista, tuli puhe Holstein-Gottorpin herttuasta. - "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.

Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan naivan suuriruhtinattaren Hessen - ". - "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.

Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa. 

Kuva kirjasta The knife-grinder's budget of pictures & poetry, for boys and girls

Iltapäivässä arkeologiasta

Viime perjantaina oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut sessio, jossa Helsingin yliopiston arkeologian oppiaine esittää vuoden aikaansaannoksiaan.  Historiallisesti väitöksiä kertyi kuusi kappaletta, mutta tätä kirjoittaessani Helda on alhaalla, joten linkitys ei onnistu. Yleisö istui paikallaan kuin tatit neljä tuntia ilman taukoja, joten paikalle taisi tulla lähinnä aiheen harrastajia. Istuin minäkin, yhtä huoltohyppäystä lukuunottamatta, mutta kirjoitan vain neljästä esityksestä enkä kahdeksasta.

Parhaan muistini mukaan kuulin nyt ekaa kertaa livenä suomenhevosen varhaisvaiheen tutkimushankkeesta, jossa metsästetään 1850-1950 syntyneiden hevosten jäänteitä niin museoista, koulukokoelmista kuin haudoistakin. Museoissa DNA-testaukseen käypiä jouhia voi olla täytetyssä hevosen päässä, kuten itsekin Laihialla havainnoin, mutta myös harjoissa, keinuhevosen häntänä, nuken hiuksina tai patjan täytteenä. Kouluissa on hevosen leukaluita käytetty hevosen iän arvioinnin opettamiseen.

Hevosten hautaustavat eivät olleet projektin tutkimuskohteena, mutta toivottavasti niistäkin kertyvä tieto tulee dokumentoitua. Esimerkeistä hienoin ja erikoisin oli hauta, johon omistajan määräyksen mukaisesti (yhdessä lopetetut) hevoset oli aseteltu juoksuasentoon, mukanaan aisat ja todennäköisesti myös määräyksen mukaisesti loimet. Erityisen juhlallisia olivat myös tavallisempien  hevosten hautaukset, ainakin vaarini lapsuusmuistelman perusteella, joten toivottavasti tätä on tutkittu tai tutkitaan. Mielenkiintoinen tapa on myös hevosten jäänteet muistoesineinä, joista projekti oli myös saanut näytteitä.

Kati Salo kertoi isomman ryhmän hankkeesta, jossa on käyty läpi pronssikautisista röykkiöhaudoista löydetyt luut, sekä ihmisten että eläinten. Näistä on tehty joitakin uusia ajoituksia, mutta Salo keskittyi erityisosaamiseensa eli pienistä kallon palasista tunnistamiinsa patologioihin. Suurin arvoitus oli se, miksi nämä ovat merkittävästi ohuempia kuin vastaavat löydöt Ahvenanmaalla ja Ruotsissa. Onko ero genetiikassa, ravinnossa, sukupuolessa vai missä?

Luiden parissa jatkettiin Heli Etu-Sihvolan esityksessä, joka taisi olla aika lailla sama kuin jokin aika sitten Lauttasaaren iltapäivässä. Tuo tilaisuus jäi blogiini kunnolla raportoimatta, mutta Etu-Sihvola kirjoitti siitä itse Kalmistopiiriin. Tällä kertaa sain ylös, että isotooppianalyysillä on Euran Luistarin vainajien ravinto selvinnyt kalapitoiseksi ja ainakin muuta yksilö on elämänsä aikana syönyt myös merellisempää kalaa. Työhön on saatu lisää rahoitusta ja analyysit jatkuvat.

Lopuksi Oula Seitsonen kertoi kesällä Mongoliaan tekemästään tutkimusretkestä, joka seurasi G. J. Ramstedtin ja Sakari Pälsin reittiä vuonna 1909. Olin nähnyt trailerin ja päivityksiä Facebookissa, joten oli kiva kuulla nyt toteutuneesta kokonaisuutena. Yhdessä mongolialaisen kollegan kanssa Seitsonen oli Pälsin dokumentoimien kohteiden avulla pysynyt tiettömässä maastossa reitillä, jonka varrella oli edelleen samoja rakenteita. Vähemmän hauskaa oli kuulla, että alkuperäisellä tutkimusmatkalla kerätyt ja Suomeen tuodut esineet ovat edelleen luetteloimatta ja että toinen samaan aikaan idässä liikkunut suomalainen oli petkuttamalla vienyt paikallisille merkityksellisiä tavaroita. Pälsin yritykset laittomiin kaivauksiin eivät sentään onnistuneet.

Neuvostoliiton aika on tuhonnut alueella paljon, joten Pälsin ottamat valokuvat ovat nyt arvokkaita todisteita jopa kokonaisesta kadonneesta luostarista. Yleisökeskustelussa kerrottiin, että vastaavasti (jossain Mongoliassa?) vuonna 1917 käyneiden suomalaisten geologien tuhat valokuvaa ovat paikallisille merkittävää kulttuuriperintöä. Tällaisten digitointi oli oleellista, joten toivottavasti Seitsosen suunnitelma hankkeensa open access -verkkosivustosta toteutuu.

Viikon piispa: Hemming

Piispa Hemmingin sinetti
Wikimedia

-- Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä. Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?

Näin kertasi elämänsä saavutuksia piispa Hemming Kyösti Wilkunan kirjassa Aikakausien vaihteessa. Hemmingin tiedetään olleen kotoisin Uppsalan läheltä ja opiskelleen 1320-luvulla Pariisissa. Jotenkin hän oli päätynyt Suomeen ja tullessaan yksimielisellä huutoäänestyksellä marraskuussa 1338 valituksi piispaksi, hän oli Turun tuomiokapitulin jäsen.

Ensi töikseen Hemming perusti viran tuomiorovastille, joka olisi apunaan. Ei hän työtä suinkaan vieroksunut vaan teki vuonna 1346 yhden tarkastusmatkan Tornioon asti. Sielä hän sopi Uppsalan arkkipiispan kanssa, että hiippakuntien raja olisi Tornion ja Kemin välissä.

Pidempiäkin matkoja hän teki. Myöhemmin pyhimykseksi tulleen Birgitan asialla hän kulki vuoden 1348 tienoilla viemään viestiä Ranskan Avignoniin paaville, jonka Hemming oli tuntenut opettajanaan Pariisissa, Englannin kuninkaalle Edward III:lle ja Ranskan kuninkaalle Philippe VI:lle. Samaan aikaan kotimaassa kuningas Maunu Eerikinpoika teki ensimmäisen "ristiretkensä" Novgorodia vastaan. Tätä seurasi toinen kaksi vuotta myöhemmin.

Maunu Eerikinpoika
Codex Aboensis, Wikimedia

Valtion talous kärsi sotaretkistä ja Ruotsissa puhkesi 1350-luvulla sisäpoliittinen kriisi, jossa kuningasta vastassa oli hänen poikansa. Hemming oli kuninkaan vankina vuonna 1360. Levottomuudessa ei ollut kyse pelkästä politiikasta, vaan käytössä oli myös voima ja mukana naapurivaltiot. Vuonna 1361 tanskalaiset hyökkäsivät Gotlantiin ja taistelun kammottavia jälkiä voi katsella Historiska museetin näyttelyssä.

Maunun poika Håkan oli hetken kuninkaana, mutta pidempi aikainen ratkaisu löydettiin laivaamalla uusi kuningas Mecklenburgista. Tämä Albrekt julistettiin kuninkaaksi vuonna 1364. Hemming haki häneltä samana vuonna vahvistukset Turun piispan ja tuomiokirkon etuoikeuksille.

Hemming ehti siis kokea paljon ja hän olikin piispana 27 vuotta. Elämänsä loppupuolta kuvaa Lauri Soini fiktiossaan näin:

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Piispa Hemming kuoli toukokuussa 1366 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Häneen liitettiin pian ihmetekoja, joita alettiin merkitä muistiin vuonna 1416 ja prosessi pyhimykseksi julistamiseksi aloitettiin ilmeisesti vuosisadan lopulla.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Hemmingus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Hemming
Kyösti Wilkuna: Aikakausien vaihteessa
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä