tiistai 24. joulukuuta 2019

Jouluaatto Viaporissa 1840-luvun lopulla

Jouluksi 1889 ilmestynyt Julrosor sisälsi Zachris Topeliuksen kertomuksen Julen i kedjor, joka julkaistiin myöhemmin myös kokoelmassaan Vinterqvällar (1897). Suomennettuna ja hieman muokattuna sama tarina julkaistiin lehdessä Joulupahnoja 1907. Alkuperäisessä tekstissä pappi, joka vei Topeliuksen Viaporiin oli vankilan suomenkielinen saarnaaja, Topeliuksen promootiotoveri ja nimikirjamiltaan A. C. Lienee siis tarkoitettu August Cygnaeusta, joka Hiskin pappilistan mukaan oli Viaporin vankilassa ylimääräisenä pappina 1846-50.
Eräänä jouluaattona kello 5 tuli hän kaupunkiin ja sanoi minulle: jää kestää; tahdotko nähdä seurakuntani joulun viettoa? 
Soile Tirilä, Museovirasto
CC BY 4.0
Jylhät muurit ottivat hiljaisina meidät vastaan. Tässä vartiomies, tuossa himmeä öljylyhty, harmaapukuisia ihmisen haamuja, pimeitä ikkunoita, niukasti valaistu pöytä, paistetun sipulin katkua. Vankila oli suuri tiilirakennus vanhaa mallia, pitkiä käytäviä ja vahvasti varustettuja huoneita, kukin kahta tahi neljää henkilöä varten. Ovet olivat nyt auki käytävään, jota öljylamput valaisivat. Joulun kunniaksi paloi talikynttilä joka kopissa. Meille virtasi vastaan lämmin ilma, tosin tuuletettu tätä tilaisuutta varten, vaan kuitenkin sanomattoman ummehtunut. Vilua ei näitten tarvinnut kärsiä. He istuivat yksitellen tai pikkuryhmissä; muutamat pelasivat lautapeliä, toiset makasivat, jotkut lukivat hengellistä kirjaa tai lauloivat virsiä, toiset puoliääneen kertoilivat vanhoja rosvojuttuja ja nauraa tihuttelivat. Useimmat katsoa tuijottivat tylsillä uneksivilla silmillä outoa valoa, eivätkä viitsineet meihin kääntää vähääkään huomiota. 
Heitä oli kaikkiaan toista sataa. Koska enimmillä oli käsiraudat ja muutamilla vielä jalkaraudatkin, niin syntyi joka liikkeestä huumaava kahleitten kolina. Jotkut kävelivät ilman kahleita, kun olivat hyvin käyttäytyneet. Puhtaus oli hyvä, sillä vankila oli pesty ja vangit olivat saunassa käyneet. 
Kuljimme siellä ja toverini esitteli puoliääneen kuiskaten seurakuntansa jäseniä. 
- Tässä on Sandberg, joka sysäsi piispan Aurajokeen, lausui hän, päästyämme erään luokse. 
- Minä olin silloin 14 vuoden ijässä, herra pastori, vastasi tuo pitkä kaunis valkopää ukko, yksi niitä harvoja, jolla ei ollut käsirautoja. 
- Tosiaan, virkkoi pastori ystävällisesti. Kertokaapa meille, Sandberg, miten teille senlainen hurjuus johtui mieleen.
- Piispa eroitti minun Turun koulusta sentähden, että vanhempani olivat varastaneet. Minä astelin pitkin joen vartta ajatellen, että olisipa yhtä kaikki hypätä virtaan. Piispa juuri sattui tulemaan laiturille yksin kävelemään, kuten tapansa oli. Ja sepä juuri oli onnettomuus, että hän tuli silloin ... minä en tiennyt mitä tein.
- Mutta hän pelastettiin veneeseen. Eihän teitä siitä rangaistu elinkautisella vankeudella. 
- Rangaistiin ja ei, se on pitkä historia. Minä pakenin metsään ja kuljin kerjäten ja kylmää kärsien läpi koko Suomen. Saavuin Tornioon, menin Ruotsiin, rupesin sotilaaksi. Mutta kuuden vuoden kuluttua tuli minulle koti-ikävä. Astuskelin taas samaa tietä. Minulla oli yksi riksi taskussa rehellisellä työllä ansaittua. Oli siinä tien varrella torppa, josta 6 vuotta ennen olin varastanut neljä leipää - ainoa varkaus elämässäni. Minä panin riksini yöllä ruoka-aitan hyllylle. Tulin Turkuun ... minä tunnettiin ja otettiin kiinni irtolaisena. Olin silloin 20 vuotias. 
- Mutta ettehän aina siitä asti ole vankeudessa istunut? 
- 50 vuotta oli viime pyhäinpäivänä siitä, kuin minä tulin kuulumaan teidän seurakuntaanne, herra pastori. 
- Miten se on mahdollista? Irtolaisuudestako? 
- Kysykää vankipäiväkirjasta - - - Ollaan kerran täällä ja tänne unhotetaan. 
- Mutta sehän on vallan julmaa. Vankilan päällikkö ja kaikki virastot voivat todistaa teidän hyvän käytöksenne. Jos lähettäisitte pyynnön, niin ei voisi jäädä kuulematta. Antakaa se minun toimekseni! 
- Kiitän suosiostanne ja hyvästä harrastuksestanne. Samaa sanoivat minulle 20 vuotta sitten. Mutta mitä varten minä nyt eläisin Viaporin muurien ulkopuolella? Ystävät ja sukulaiset, kaikki, jotka minun ennen tunsivat ja rakastivat, he jo aikoja sitten ovat kuolleet. Mutta täällä minun kaikki tuntevat, täällä on minun kotini ja täällä minä tahdon kuolla. Niin se on herra pastori, että Jumala kasvattaa meitä eri tavalla sen mukaan kun kukin tarvitsemme. Ja minä tarvitsin tätä, jotta raju luontoni tulisi kuritetuksi. Ansaitsematonta armoa on minun kohtaloni, eikä vääryyttä herra pastori. Ja sitte Jumala on antanut minulle työtä tehdäkseni täällä. Katsokaa näitä pahantekijöitä. Laki sanoo heitä varkaiksi, rosvoiksi ja murhamiehiksi, enkä sano että laki on väärässä. Mutta Jumala, joka tutkii publikaanit ja syntiset, tietää mitä monet heistä nyt ovat niinkuin senkin mitä ovat olleet. Tiedänhän minäkin vähäsen kun olen ollut niin monta vuotta heidän kanssaan, ja minä sanon teille, että monen paatuneen ja monen horjuvaisen seassa on myös niitä, joista taivaan enkelit ylistävät Jumalaa. Kun nyt vankeja kohdellaan pahoin, niin minä heidän puolestaan kirjoitan linnanpäällikölle tai prokuraattorille: niin ja niin on asia. Välistä onnistun, välistä en ja saan tutustua käsirautojen kanssa. - - - Sanokaa nyt itse, miksikä minä jättäisin ne ainoat, joille vielä voin tässä maailmassa hyödyksi olla? 
Ukko oli kaunis tätä lausuessaan. Minä pusersin hänen kättänsä ja sanoin: »Ihan niin, vanha kunnon mies! Teistäkin enkelit ylistävät Jumalaa.» Kummastellen hän minuun katsoi ja jotain kosteata kiilsi hänen silmänsä nurkassa. »Kunnon mieskö», supisi hän, »kunnon mies! Ensi kertapa minua koko elämässäni näin mainitaan.» Hänen elämänsä! 70 vuotta, joista 6 maanpaossa ja 50 vankeudessa. Ja Sandbergin historia on koristelematonta totta, hän lähetti sitten minulle omakätisen elämäkertansa. Häntä itseä en minä enää koskaan nähnyt. Hänen kerrotaan vielä jonkun aikaa eläneen yhtä pelkäämättömänä puhujana niitten puolesta, jotka laki oli tuominnut, vaan joille evankeliumi oli anteeksi antanut. Vapautta hänelle tarjottiin, mutta hän ei siitä huolinut. Hän tahtoi olla siellä, missä hän itseään luuli paraiten tarvittavan. Ja siellä päättyi hänen päivänsä yhtä unhotettuna kun hän oli elänytkin. 
Kävin Kansallisarkistossa katsomassa Viaporin vankilistat loppuvuodelta 1846. Ne on järjestetty vankien sisäänottoajan mukaan, joten oli nopea todeta, että pisimpään istunut vanki oli tullut vuonna 1826 eikä siis vastaa edellä kuvattua. Jos Topelius on pysytellyt todellisuudessa, ehkä Sandberg oli jäänyt elämään vankilaan, vaikka ei enää virallisesti ollut vanki.

Ei kommentteja: