Itseoppinut opettaja

Tätä kirjoittaessani lyhyen Wikipedia-sivun saanut Juho Siirilä syntyi Kälviällä 8.1.1843 Penttilässä, jossa vanhempansa Matts Esaisson Malmsten ja Lisa Israelsdotter olivat itsellisinä. Kun he olivat menneet 23.4.1842 naimisiin oli Matts ollut merimies ja Lisa Kälviänkylän Mikkolan talon tytär.

Parissa muussakin paikassa asuttuaan perhe näyttää muuttaneen vuoden 1850 paikkeilla Lisan kotitaloon, jota isännöi edelleen isänsä, kuudennusmies Israel Abrahamsson. Mutta ehtollismerkintöjen perusteella vuonna 1852 oltiin Ullavassa ja 1854 Hietalassa (RK 1849-55 s. 508). Kun Johanin äiti kuoli 44-vuotiaana 8.4.1860 isä oli edelleen elossa, mutta ei Mikkolan rippikirjasivulla vaimonsa ja lastensa kanssa (RK 1856-62 s. 433)

Vanhempien ohella Johanin elämään vaikutti voimakkaasti vaarinsa, jonka elämästä hän 89-vuotiaana kirjoitti muistelman (pdf). Israel Mikkola ei ollut tavallinen isäntä vaan oli tehnyt kauppamatkoja Pietariin, Tukholmaan ja Kööpenhaminaankin asti. "Kööpenhaminasta toi Mikkola pari pientä rasiaa timanttikiviä, joista hän sitten valmisti, halkoi ja hioi lasiveitsiä, timantteja. Mikkolassa olikin siihen aikaan Kälviän ainoa lasinleikkaamo ja lasiveitsien valmistus näillä seuduilla. Lasia tarvittiin entistä enemmän, kun Ruotsin vallan aikainen ikkunavero oli lakannut ja alettiin tehdä rakennuksiin isompia ikkunoita. "

Itsekin oli Israel oppinut kirjoitus ja lukutaitonsa itseopiskelulla, vieläpä äidinkielensä lisäksi ruotsinkielen ja vähän venäjänkieltäkin. Itseopiskelua Israel suositteli kaikille omaisilleenkin, lapsilleen ja lastenlapsille. Olin noin puolentoistakymmenen ikäinen, kun eräs kiertokoulunopettaja piti Marttilassa kirjoitus- ja laskentokoulua, jossa kylän nuorukaisia kävi. Pyysin minäkin päästä sinne. Vastaukseksi sain: ”Opettele ihte, niin minäki olen teheny”. Täytyi koettaa. Sitten sainkin olla vaarilla vanhuudessa apuna, kun hänen kätensä vapisi niin pahoin, ettei hän voinut yhtään kirjoittaa.

Muutama vuosi vaarinsa kuoleman jälkeen, mahdollisesti perintörahoja käyttäen, Johan muutti Siirilään vaimonsa, tyttärensä, sisarensa ja veljensä kanssa (RK 1863-69 s. 506).

Kunnallisen elämän alettua tuli opettaja Siirilä ottamaan osaa sen kehitykseen, ollen kunnallislautakunnan varaesimiehenä, kunnankirjurina ja rahastonhoitajana, saaden nähdä "nälkävuoden kauhut". Pari vuotta kestävä vaikea sairaus pakotti hänen kumminkin vetäytymään kunnallisesta elämästä syrjään.

Tapahtuma, jonka kautta Siirilä tuli vedetyksi kansanvalistuksen työntekijäksi, on omituinen laatuaan. Syksyllä v. 1871 tuli nimittäin puolitusinaa poikasia hänen luokseen ja pyysivät: "eikö setä olisi hyvä ja opettaisi meitä kirjoittamaan ja lukua laskemaan", sillä kunnassa ei ollut minkäänlaista koulua. "Setä", joka itse tiesi, miten vaikea on ominpäinsä oppia, ei voinut olla pienokaisten pyyntöön suostumatta, ja niin oli elämä suunnattu uusille urille, jonne se jo lapsesta oli kaihonnut. Seuraavana syksynä alkoi koulu lähes kansakoulun mukaisella ohjelmalla ja sitä pidettiin pitemmillä tai lyhemmillä lukukausilla aina vuoteen 1876, jolloin opettaja meni kevätlukukaudeksi kuuntelemaan opetusta Jyväskylän seminaariin, jossa myös suoritti muutamia tutkintoja. (Kansakoulun lehti 19/1904)

Kuva: Opettajain lehti 5/1913, s. 2

Keskiaikapäivät olivat verkossa

 

Sunnuntai-iltana huomasin, että koko viime viikon olisi ollut käynnissä striimaus Visbyn virtuaaliselta Medeltidsveckanilta. Pahus, mutta en minä sen 150 tapahtumaa olisi ehtinyt seurata, kun oli kotimaistenkin keskiaikatapahtumien tallenteet katsomatta. Ryhdistäydyin tässä suhteessa eilen.

Turun keskiaikapäivät koostuivat verkossa teksteistä ja videoista. Jälkimmäiset ovat edelleen nähtävissä YouTube-kanavalla Keskiajan Turku. Mukana on sekä elämyksellistä että tieteelliseen tutkimukseen perustuvia esityksiä.

Jälkimmäiseen puoleen kuuluu Kaisa Häkkisen Keskiaika ja kieli (1/4 – Vanha kantasuomalainen pohja murteineen, 2/4 – Kirkko ja kansainvälinen kristillinen kulttuuri, 3/4 – Kauppa ja kaupunki, 4/4 – Maallinen valta ja hallinto). Juuri viime viikolla luin Michael Billigin kirjaa Banal nationalism, joten kiinnitin huomiota siihen, että kantasuomi kuullosti esityksessä yhtenäiseltä kieleltä ja Varsinais-Suomen, Hämeen ja Karjalan puhe keskiaikana murteina eikä kielinä. Sillä näinhän tämä useimmiten esitetään, kun haluamme projisoida jotain yhteistä menneisyyteen, jossa sitä ei ollut.

Visa Immonen kertoi Piispan arjesta keskiajan Turussa (1/4 – Turun piispa oli mahtava mies, 2/4 – Virka-asunnot Turussa, 3/4 – Ylellistä elämää, 4/4 – Piispojen viimeiset leposijat). 

Viime viikonloppuna verkossa oli Helsingan keskiaikapäivä, jonka videoista on listaus keskiaikapäivän verkkosivulla. Alla poimintoja.

Jos tuntuu uskomattomalta, että nykyisen Helsingin seudulla oli elämää ennen Kustaa Vaasan suorittamaa kaupunkiperustusta, niin voi kuunnella ja katsella Riina Koiviston vetämän kierroksen Lasten aikamatka keskiaikaan, Andreas Koiviston opastuksen Medeltidsguidning på svenska ja/tai Andreas Koiviston esittelyn Arkeologisia esinelöytöjä Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista. Vantaan kaupunginmuseon tilillä on vielä Andreas Koiviston esitys Vantaa keskiajalla.

Opastukset keskittyvät keskiaikaisen kirkon ympäristöön, jossa keskiaikapäivä on viime vuosina järjestetty. Videolla on mahdollisuus kuulla toisaalta Tuuli Heinosen esitys Talonpoikaiskauppiaiden ja ratsusotilaiden kotitila Lillas Mårtensbyssä. Yleisempää tietoa on Jenni Kuulialan esitelmässä keskiajan pyhimyskultista.

Käytännön tietoiskuja tarjoili Keskiaikaseura Hukka: Pukuesittelyjä ja keskiajan muotinäytös, Käsityötaitojen esittelyä ja Ruusu-kermapiirakan valmistus sekä Helsinki Medieval Combat ry. otsikolla Buhurt, aseet ja haarniskat.

Luin Ojasen Juteinin

Ilmeisesti noin 10 vuotta sitten löysin digitoiduista kirjoista Jaakko Juteinin tekstejä ja innostuin suuresti. Leikkeilin niitä blogin täytteeksi, mutta blogitilastosta päätellen ne eivät löytäneet yleisöään.

Sama ongelma on ollut Juteinilla niin omana aikanaan kuin sen jälkeenkin, minkä Eero Ojanen tunnustaa tuoreessa elämäkerrassa Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina. Ojanen on kirjoittaja, jonka kirjat useimmiten saan luettua ja tämäkin oli informatiivinen ja mukava kokemus, jossa harmitti vain hetken, johon palaan vielä.

Kirja on rakenteeltaan selkeä. Mittavimmassa osassa kerrotaan elämäkerta. Viitteitä on säästeliäästi ja niiden muotoilu toisinaan suurpiirteinen, mutta käy selväksi mistä tieto on saatu. Ojanen tuo myös toistuvasti esiin, mitä tietoa ei ole saatavilla. Hän esittää hypoteeseja, mutta ei sorru vahvistamaan niitä perusteettomasti. Aiemman tutkimuksen kanssa "keskustellaan", kuten akateemisessa maailmassa tavataan sanoa, eli sitä käsitellään kriittisesti ja tuodaan esiin erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä. Harmillisesti sukututkijoiden panos Juteinin vaimon taustan selvittämiseksi jää epäselväksi, sillä kyseinen loppuviite on tipahtanut kyydistä (s. 99, 219).

Ojasen ensisijainen kiinnostuksen kohde on Juteinin kirjallinen toiminta. Viipurin maistraatin arkisto on lähdeluettelossa, mutta tekstin ja ympäripyöreiden viitteiden perusteella jää mielikuva, että esimerkiksi Juteinin asianajotoiminnassa olisi vielä jotain selvitettävää ja tietokirjailijan resurssointiin sopimattomalla läpikäynnillä saattaisi selvitä jotain muutakin.

Ojanen haluaa nostaa Juteinia, mutta elämäkerran kohdalla tässä ei menty överiksi. Harmitukseni hetki oli kirjan toisen, Juteinin tuotantoa esittelevän osan alussa, jossa käsitellään runoa Arvon mekin ansaitsemme. Ensimmäisessä säkeistössä miehet eivät makaa vaan kyntävät, toisessa Suomen poika on pellollansa, kolmannessa puhutaan opinteillä oppineista eli ajankohtana miehistä ja neljännessä sitten "Suomen tytön poski-päihin / weri waatii kukkaset". Ojasen mukaan neljäs säkeistö "tekee kokonaisuudesta tasapainoisen" ja "Miesten ja naisten tasapuolinen käsittely on Juteinin tuotannossa ominaista" (s. 156). Käsitykseni tasapainosta ei ole kolme säkeistöä toimijuutta ja yksi ulkonäköä yhdistettynä hyveellisyyteen.

Kirjan lyhyimmässä kolmannessa osassa käsitellään Juteinin jälkimainetta. Itse haluaisin muistaa (ja siksi sen tähän kirjoitan), että Juteini kirjoitti vuonna 1840 runon nuijasodasta (s. 129). Enemmän Ojanen kirjoittaa Juteinin runosta Suomalainen (1816), joka hänen mukaansa "on ensimmäinen kerta, kun Suomen historia on kuvattu suomen kielellä jonkinlaisen kokonaisesityksen muodossa". Tämä "esittää selkeän kansallisen historiatarinan, joka kuvaa suomalaiset sitkeinä selviytyjinä kovien luonnonolojen, talven pakkasten ja ennen muuta hallan keskellä. Sotaista historiaa ei korosteta niinkään paljoa, vaikka vihollisten retket mainitaankin." (s. 179)

Nämä runot ja muut Juteinin tekstit voi lukea hänen kootuista teoksistaan, jotka fraktuuraa tavaamatta ovat verkossa vuonna 2009 toimitetetussa julkaisussa.

Kesäsunnuntai Jaakkimassa 1890-luvun alussa

Museovirasto, CC BY 4.0

Tekla Hultin antaa kertomuksensa Miten Ruoti-Kaisaa maantiellä käytettiin (Suomen kuvalehden näytenumero 1893) aluksi tuokiokuvan, joka tuntuu perustuvan todellisuuteen. Tarinan Ruoti-Kaisa on ollut paimenena Hultinin vanhemmilla 1860-luvun alussa ja Kekäleenkannas on Jaakkimassa, joten paikka on selvä.

Loivaa Kekäleenkennästä alas kulki kirkkoväki juhannuspäivänä kotiinsa. Viimeiset rattaat katosivat juuri tienkäänteeseen ja moniahta sekunti myöhemmin kuului kova tärskäys kun ajopelit täyttä vauhtia laskivat epätasaisen maantiensillan yli. Ajajista ei ollut merkkiä muuta jäljellä kuin paksu tomupilvi, joka tuskin huomattavasti haihtui tyynessä ilmassa. Jalkaväki kulki parvittaan, miehet ja naiset erikseen kummallakin puolen tietä ikäänkuin ylläpitääkseen kirkossa noudatettua järjestystä. Miehet olivat vetäneet kaivatut piipunnysänsä taskusta ja panneet tupakan, naisväki riisunut sukat, kengät jaloistaan ja kääntänyt pyhäpäiväset mustat vihtoriinihameensa puolitiehen nurin, jotta kirjavien kotikutoisten alushameitten hulmutessa tukevarakenteiset, päivettyneet nilkat vilahtivat näkyviin. 

Hiljensin käyntini ja pysähdyin viimein kokonaan tien laitaan siimekseen, kun.suuhun ja sieramiin tunkeutuva pöly alkoi käydä liian sietämättömäksi. Eiköhän noita itsiään mahda vaivata, ajattelin, ovatko ne ehkä siihen niin tottuneet vai onko tämäkin yksi niitä monia rasituksia, joiden alle seurusteluhaluinen ihminen nurkumatta alistuu? Myöntäkää että ihmiselämä on omituisesti järjestetty. Yksinään hän ei tule toimeen ja yhdessä eläminen tuottaa hänelle lakkaamattomia kärsimyksiä. 

Oma aamupäiväinen kokemukseni painoi varmaan tietämättäni leimansa ajatusjuoksuuni. Kun muu talonväki aamulla meni kirkkoon, menin ikävää paetakseni minäkin mukaan. Kirkossa en kuitenkaan parhaalla tahdollanikaan päässyt pyhätunnelmaan. Täyteen ahdettu huone oli tukehduttavan kuuma, korkeista ikkunoista virtasi häikäisevä valo, joka voimakkaasti heijastui valkeiksi kalkitetuista alastomista seinistä ja iljettävä hikinen löyhkä myrkytti ilman, niin että jokainen hengenveto tuntui kärsimykseltä. Silmiäni koski ja päätä kivisti. Saarna oli hengetöntä jankutusta, takanani pari unista naista veisasi niin kimakasti että korviani vihiäsi, edessäni kaksi poikanulikkaa puoliääneen puhellen vertaili saappaitaan ja syrjempänä vaimoihminen turhaan koki saada kitisevää kapalolastansa vaikenemaan. Tunnustaa täytyy, että suntion kielto päästää minut kesken saarnan ulos janoani sammuttamaan teki jäännöksestäkin hartaudestani lopun. 

Takanani kuului kepin kapse hiekkaa vastaan. Vieläkö joku myöhästynyt? Katsahdin taakseni. Vanha akka tulla tallusteli vaivaloisesti keppinsä nojassa. Pieksut oli hänelläkin käsivarrella riippumassa ja hameen helmat niinkuin muillakin vyötäreille kiinnitetyt, sillä erotuksella vaan että kulkijalta puuttui alushame, jotta lyhyt repaleinen paita läpätti ruskeita kuihtuneita sääriä vastaan. 

Jopa tosiaan on itse Ruoti-Kaisakin juhlapäivänä laahannut vanhat kankeat luunsa kirkolle! En tiedä kuinka, vaan Kaisan ruskeita ryppyisiä kasvoja nähdessäni valtaa minut aina omituinen viehkeä tunne, muistelmia ja mielialoja lapsuuteni ajoilta, jolloin Kaisa palveli paimenena kodissani.

Täydennysosia

Carl Larssonin
kuvassa näyttäisi olevan
aidantäydennys käynnissä.

1) Viime lokakuussa osallistuin rahaa vastaan Helsingissä järjestetyille ruotsalaisille historiapäiville (DSH Helsingissä (1. päivä), Ruotsia puhuvien asettuminen Suomen rannikolle (DSH, 2. aamu) & Valoja, historiankirjoitusta ja Inkerinmaata (DSH 2. päivä)). Monet kuuntelemistani esitelmistä kuuluivat niihin, joiden tallenteet tulivat äskettäin verkkoon. Katsottavaksi ja kuunneltavaksi ilmaiseksi.

• Johanna Aminoff-Winberg: Presentation av Riddarhuset
• Henrik Meinander: Finland - en nation växer fram
• Martin Hårdstedt: Korstågen i Finlands historia - myt eller verklighet
• Ann Nehlin: Den goda viljans ambassadörer - finska krigsbarn i Sverige
• Mikael Parkvall: De första finlandssvenska - när, hur och varifrån?
• Bo Eriksson: I nytt ljus - Ändrar forskningen vår syn på historien?
• Mirkka Lappalainen: Det nordiska lejonet och hans rike.
• Aino Niskanen: Finsk modernism i arkitekturen - gemensamma drag och särdrag.
• Kasper Kepsu: Ingermanland.

Tallenteen ansiosta sain vihdoin Parkvallin esityksestä lausunnon ihmiseltä, joka on oikeasti perehtynyt ruotsalaisten asettumiseen Suomeen. Hänen mukaansa "Hyviä pointteja, mutta myös hiukan yksinkertaistettuja. Historiallinen tausta ja kokonaiskuva olivat usein myös aika hataralla pohjalla. Mutta nimistössä oli kyllä kiinnostavia näkökulmia. " Jäämme odottelemaan Parkvallin kirjaa, jota hän esityksen jälkeenkin on lupaillut ruotsinkielisessä lehdistössämme.

2) Kevään ilmaisessa ja itsetehdyssä virtuaalikonffassa 1700-luvusta ja viestinnästä Rebecka Lennartsson markkinoi kirjaansa Mamsell Bohmans fall. Nattlöperskor i 1700-talets Stockholm. Vasta myöhemmin selvisi, että se on luettavissa verkossa ilmaiseksi.

3) Pari vuotta sitten yritin pikaisesti selvittää Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa? Lehdessä Alue ja Ympäristö ilmestyi Otto Latvan artikkeli Tuote vai elävä olento? Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, joka abstraktinsa mukaan on "on ensimmäinen ihmisten ja turkiseläinten jaettua menneisyyttä Suomessa käsittelevä historiantutkimus, jonka näkökulma ei ole sidottu tilasto- ja taloustutkimukseen tai turkistarhaajien itsensä tutkimiseen."

4) Tiina Miettinen käytti lähteenä vanhaa blogitekstiänikin ja pääsi pidemmälle otsikolla Juomalaulu Hauholta vuodelta 1811.

5) Lakkasin keräämästä historiantutkijoiden epidemiakirjoituksia, mutta talteen tuli otettua Henrika Tandefeltin Hur mår du? Jag mår bra! Sjukdom och hälsa i brev förr och nu. Samaan reaktioon ja minua kiinnostavaan 1700-luvun kirjahistoriaan liittyi filologi Tommi Kokon podcast Unsolicited Lectures about Daniel Defoe (with music), jossa tarkasteltiin kirjaa Ruttovuosi. Siitä kirjoitti myös Pekka Vartiainen blogisarjassaan Epidemiakirjallisuutta.

6) Lainasin jokin aika sitten Betty Elfvingin Turun tuomiokirkosta kertovaa muistelmaa, jossa vuonna 1855 Kaarina Maununtyttären ruumis "alastomana makasi hajonneessa arkussaan kuninkaallisten kääriliinojensa riekaleitten joukossa". Vielä tämän jälkeenkin "Keräilijä on ottanut Turusta mukaansa palan Kaarina Maununtyttären ihoa", kuten Anu Lahtinen raportoi Livrustkammaren kokoelmien taulun, jossa on "Souvenir, ett stycke av Karin Månsdotters kropp (hud) taget vid gravöppning i Åbo domkyrka 1867-08-21."

Pioneerikilpapyöräilijämme John Tourunen

Maanantaiaamuna Twitterissä väitettiin Alppilassa olleen velodromi vuonna 1889. Selvittelyni mukaan ajateltiin Eläintarhan polkupyörärataa, joka oli käytössä suunnilleen vuosina 1897-1903. Sitä oli perustamassa John Tourunen, josta en verkosta löytänyt valmista tietoa. Vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, joten ei kun keräämään paloja kokoon.

Suomen kuvalehti 14/1894

John eli Johan ei ole kiinnostanut (verkkoon tietoja jakaneita) sukututkijoitakaan, joten voin lehtitietojen perusteella todeta vain hänen syntyneen vuoden 1870 paikkeilla Saarijärvellä. Suomen kuvalehden toimittaja  vuonna 1894: 

Hra Tourusesta emme, paha kyllä, tiedä muuta kuin että hän on 24 vuotias, syntyisin Saarijärveltä, on käynyt kauppakoulua, tuli ensiksi veljekset Olinin kauppahuoneen palvelukseen täällä, sitten hra Thylinin Teollisuuskauppaan, josta erosi v. 1892 ja perusti yhdessä hra Lindin kanssa polkupyöräkauppansa Länsi-Henrikinkadun varrelle. Viime syksynä muutti hän asumaan Lontooseen ja on hän siellä useat kerrat hyvällä menestyksellä ottanut osaa kilpailuihin Herne Hillin radalla. Suorittaa parast'aikaa palvelustaan reservissä.

Polkupyöräilijänä Tourunen oli saanut julkisuutta syksyllä 1893, kun hän Arvid Lindin kanssa pyöräili "Helsingin ja Porvoon välin 62 km, 3 tunnissa 24 minuutissa. Ja matka tapahtui yöllä, toisinaan sateessa ja huonoilla teillä. Hra Tourunen aikoi sunnuntaina saada paremman tuloksen, mutta hänen kulettuaan 16 km 34 minuutissa särkyi welosipeedin takapyörä." Vuonna 1894 Tourunen voitti 3 kilpailua Tallinnassa ja Pietarissa (Lauri Patolan kirjan mukaan). Kun kesällä 1894 Helsingin polkupyöräklubi piti "suuren" polkupyöräkilpailun Oulunkylän radalla Tourunen voitti kilometrin matkan ajalla 1:32, viiden kilometrin matkan ajalla 8:35 ja 100 kilometrin matkan ajalla 3:59:28. Alla oleva kuva on viimeksi mainitusta kilpailusta, jossa kierrettiin rata lähes 94 kertaa. Aloittajia oli kuusi, mutta loppuun pääsi vain kolme miestä.

Vuonna 1894 Tourusen ja kumppaneiden polkupyöräkauppa julkaisi ohjekirjasen aloittelevalle polkupyöräilijälle ja 1895 runsaaasti kuvitetun katalogin, jossa oli John Tourusesta ulkomaan kuuluisuuksien rinnalla ylläoleva kasvokuva. Liike sijaitsi Pohjois-Espan länsipäässä. 

Ote A. E. Rosenbröijerin 7.7.1896 ottamasta valokuvasta.
HKM CC BY 4.0

Suomen Urheilulehti 5/1904

Yrityksen ja miehen vaiheissa on runsaasti käänteitä lehdistä ja muistakin lähteistä kaivettavaksi, mutta siirryn loppuun, joka koitti kun 29-vuotias John Tourunen kuoli Lontoossa 25.8.1899 (Merimiehen ystävä 10/1899). Suomen Kuvalehteen 20/1927 haastateltu vanha kilpakumppani totesi

John Tourunen oli erinomainen ajaja ja hän voitti minut usein, kertoili Lindstedt lopuksi. — Mutta Tourusella oli kovin huonoja pyöriä. Hän asui Englannissa, jossa hän keinotteli pörssissä. Hän oli hyvin rikas mies, mutta kerran hän yhdellä keikauksella menetti kaikki rahansa. Senjälkeen hän ei enään jaksanut elää . . .

Tourusen konkurssista kertovassa ilmoituksessa mainitaan leskensä Maria Gustava Tourunen, mutta  kuolemastaan kerrottaessa lähimmät surijat olivat äiti ja veli (Turun lehti 29.8.1899, Päivälehti 4.3.1900).

Kesän historialliset twittermyrskyt (2/2)

Eilisestä jatkaen. (Kuva edelleen kirjasta Stories for little children)

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen twiittasi 13.7.2020 "Onko moni suomalainen liian herkkä pohtimaan historiaa? Jos kyselee tämän niemimaan menneistä kytköksistä maailmassa yleisiin ilimiöihin, vaikkapa kolonialismiin, nousee älämölöä syyllisyydestä? Yhyy, taasko minua syytetään jostain. Onko syynä huono itsetunto? Vai mistä on kyse?" Kommentteja tuli runsaasti, omat poimintani keskustelun asiallisemmalta puolelta.

[Muutos 9:38. Poistettu koonnin jälkeen lukitun Twitter-tilin teksti.]

Historiantutkija Katja-Maria Miettunen vastaavasti: "Sanoisin että on. Moni näyttäisi haluavan ikävien asioiden pysyvän pimennossa ja kuulisi mieluummin vain "sankaritarinoita". Siinä ei ole järkeä, koska jokaisen maan historiassa on myös varjopuolia, joita pitää käsitellä. Muuten käsitys historiasta on vääristynyt harhakuvitelma. Jos historioitsija vääristelisi historiaa tai sivuuttaisi oleellisia asioita, jotta voisi kertoa vain tarinoita, joita ihmiset haluavat kuulla, hän olisi eksynyt harhapoluille eikä palvelisi enää tiedettä."

Kolmas historiantutkija ei ollut eri mieltä: "On. Suosittelen pitämään yleisöluentoja Suomen sotahistoriasta: jos sellaisella kertoo mitään, missä Suomi ei näyttäydy puhtoisen sankarillisena, joku keski-ikäinen setämies ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena ja kommunistipropagandana. Suomalaisessa historiakulttuurissa yhdistyy herkkä maskuliinisuus ja naiivi nationalismi todella myrkyllisellä tavalla: liian moni suomalainen mies rakentaa liian ison osan identiteettiään aivan lapselliselle käsitykselle Suomen historiasta, eikä siksi kestä mitään sen kritiikkiä. Ne on kuin pikkulapsia jotka haluaa aina kuulla saman sadun täsmälleen samalla tavalla, koska siitä tulee turvallinen olo ja hyvä mieli. Mutta kun ne vaatii tätä sadunkerrontaa akateemiselta historiantutkimukselta, ja raivostuu jos ei saa kuulla sitä. Koska nää sedät uskoo vakaasti, että he on rationaalisia ja loogisia, syntyy tämä sirkus, jonka pyörittämiseen ne ei koskaan kyllästy: heidän nationalistinen propagandansa on muka tieteellistä, ja todellinen kriittinen historiantutkimus on epätieteellistä ja ideologista."

Antti Ikonen kommentoi Teivaisen twiitin puoliväliä: "Eikä rajoitu pelkästään historiaan. On varmasti helppoa, mutta myös vaarallista ajatella Suomen olevan kaikista ilmiöistä irrallinen poikkeus globaalissa maailmassa. On puhe sitten terrorismista, rasismista, kansalaisliikkeistä tai äärimmillään sodasta."

Historiantutkija Oula Silvennoinen tarttui loppuun: "Aiheellinen kysymys. Tähän piirteeseen olen törmännyt väitöskirjastani saakka: osalle porukasta minkä hyvänsä historian kielteisen asian esiin tuominen on syyllistämistä, eikä saisi, koska mehän tässä uhreja ollaan." 

Silvennoinen  myös linkitti keskusteluun, joka oli malliesimerkki Teivaisen tarkoittamasta ilmiöstä. Antti Vesala oli edellisenä päivänä Hesarin lukijakirjoitukseen viitaten twiitanut "Brittien laivojen tervasta yli 80% oli jo vuosina 1718-25 peräisin Pohjois-Amerikasta. Suomalaisten jälkikäteinen syyllistäminen kolonialismista tervan perusteella ei vaikuta olevan kovin kestävällä pohjalla." (*) Silvennoisen kyseenalaistettua syyllistämisen Vesala kaivoi esiin Hesarin vuoden 2018 jutun HWB-ryhmän kolonialismiraportista, mistä Silvennoinen totesi "Jotain tällaista odotinkin. Luehan uudestaan: "kolonialismi ei koske meitä" on siis jutunkin mukaan se väärinkäsitys, jota historioitsijat tässä ruotivat. Käsittelyssäsi asia muuttui "suomalaisten jälkikäteiseksi syyllistämiseksi kolonialismista". Kerrotko, miten tähän päädyit?" 

Vastaukseksi Silvennoinen sai linkin Ylen juttuun "Suomellakin on siirtomaahistoriansa, emmekä siksi voi seurata keskustelua ulkopuolisina", jossa Vesalan mielestä syyllistämistä oli "Ensimmäiset 11 kappaletta vaikkapa". Silvennoinen oli toista mieltä todeten "Ei historiallisten tosiseikkojen toteaminen ole "syyllistämistä", Antti. Samalla tavalla vaikkapa holokausti on osa myös Suomen historiaa. Ei se silti tarkoita, että nykyään elävät suomalaiset olisivat tapahtuneeseen jotenkin syyllisiä." Samaa Ylen juttua kommentoi Teivaisen herättämässä keskustelussa Olli Bäckström: "Hysteerinen reaktio oli sikäli hassu, että siinä Ylen kolumnissa ei puhuttu syyllisyydestä tai katumisesta yhtään mitään. Huono omatunto oli jutun paheksujissa itsessään jo valmiiksi."

Historiantutkija Anu Lahtinen tiivisti: "Jotkut sanat tuntuvat heti loksahuttavan keskustelun turhauttaviin inttämisiin, joissa alkuperäistä ajatusta ei edes kuunnella, vaan lähinnä laitetaan pyörimään sama vanha levy."

Julius Lehtinen yhdisti: 

"Kotimaisia historiallisia kipukohtia on uskallettava ja voitava sorkkia, oli kyse sitten erillishakarististä, fasismista tai eugeniikasta.
Suomi ei ole maailmasta ja sen tapahtumista sekä kehityskuluista erillinen lintukoto, vaan väistämättä kytköksissä maailman ilmiöihin. Nähdäkseni massiivinen uhriutuminen ja kiistäminen – mikä syntyy tietyissä piireissä ihan vain sen ideaalisen, puhtoisen ja sankarillisen suomikuvan vastaisten kehityskulkujen akateemisestakin tutkimisesta – kertoo että riski ikävien asioiden paljastumiselle on liian suuri. Kun kiiltokuvamaista pintaa raaputtamalla on mahdollisuus joutua tutkiskelemaan tiedostamattakin pitkälle sisäistettyä "puhtoisen suomalaisuuden" itseymmärrystä, nousevat defenssit ymmärrettävästi helposti.
Juuri siksi se on tehtävä, vaikka osa ei haluaisikaan oppia ja ymmärtää."

Historiantutkija Jenni Lares laajensi: "Tutkimuksen, myös historian, tavoitteena on tuottaa tietoa ja lisätä ymmärrystä. Tuomitseminen jää oikeusistuimen tehtäväksi, jos sellainen on tarpeen." Tähän Louis Clerc kommentoi: "Ymmärrän tätä, mutta minusta historian tutkimuksen pitäisi myös voida sisältää eetinen, moraalinen näkemys. Sinä vaiheessa kun ”faktat ovst pöydällä”, on olttava mahdollisuus sanoa, kuka teki pahaa ja kuka hyvää. Tietysti kontekstin yms huomioon ottaen, ja tasapainoisesti." Lares sitten: "Juu kyllä, ja ehdottomasti nuo kaksi viimeistä huomioiden. Eettinen arviointi ei myöskään saa johtaa infantilisoivaan "ennen ne eivät ymmärtäneet tällaista"-ajatukseen." Ja Clerc lopuksi: "Nimenomaan, sitä just tarkoitan. Ennen ”he tiesivät” se, mitä tiesivät. Ei enemmän, ei vähemmän. He toimivat tietyssä kontekstissä. Silti kun tämä on sanottu ja rekonstruoitu, eettinen arviointi pitää olla myös mahdollista."

Aihetta käsiteltiin myöhemmin radioohjelmassa Saamelaiset, Ambomaa ja suomalainen kolonialismi - onko Suomi menettämässä viattomuutensa? asiantuntijoina Teivo Teivainen, Lauri Uusitalo ja Raita Merivirta.

(*) Kyseisen 12.7.2020 julkaistun Hesarin mielipidekirjoituksen oli kirjoittanut Osmo Pekonen. En kiinnittänyt lainattuun lauseeseen suurempaa huomiota, ennen kuin Twitterissä kiersi eteen Jari Ojalan ja Timo Tiaisen vastaus, jossa todettiin se itsestään selvyys, että valitut vuodet ovat suuren Pohjan sodan loppua ja rauhan alkua eli eivät alkuunkaan normiaikaa. "Todellisuudessa suomalaisen Britanniaan suuntautuneen tervanviennin huippuaika saavutettiin 1770-luvun lopulta alkaen, kun pohjoisamerikkalaisen tervantuonti väheni Yhdysvaltojen vapaussodan myötä ja jenkkitervassa oli laatuongelmia." Ojalan ja Tiaisen allekirjoittama näkemys isompaan teemaan oli, että "Tervakauppa ei sinänsä tee Suomesta kolonialistista, vaan kytkee suomalaiset tervantuottajat ja -kauppiaat Britannian kauppakolonialistiseen imperiumiin."