Ruotsalaisen yleisön sivistämiseksi avajaistilaisuudessa Johanna Aminoff-Winberg selitti Suomen aateli-instituutiota ja Henrik Meinander tiivisti historiamme mainiosti. Ohimennen Meinander huomautti sisällissotamme olleen oleellisesti osa ensimmäistä maailmansotaa ja muut 1900-luvun sotamme osa toista maailmansotaa.
Tämä resonoi Sofia Gustafssonin Viapori-esitykseen, jossa hän selosti rakentamisen vaatimia resursseja ja helsinkiläisten viinanmyynnillä ansaitsemia rahoja. (Vaikka aikanaan kävin kuuntelemassa monet Viapori-projektin tilaisuudet, turhan paljon oli unohtunut.) Yleisökysymys Ranskan motivaatiosta rahoittaa Ruotsin puolustusta sai Gustafssonin lopuksi huomauttamaan, että hanke ei (tietenkään) ollut paikallinen harjoitus vaan osa Euroopan politiikkaa.
Teema sai kolmannen osan, kun Martin Hårdstedt esityksessään argumentoi, että ristiretkiaika on järjellinen termi Suomen vuosille 1025-1150/1300 ainoastaan eurooppalaisessa kontekstissa. Ensimmäistä ristiretkeä kun tuskin oli, toisen ristiretkisyys on epäselvä ajoituksen takia/ohella ja kolmas oli aika lailla silkka sotaretki. Mutta puhe ristiretkistä on sopinut Ruotsin suurvalta-ajan historiankirjoitukseen ja myöhemmin Suomen nationalistiseen.
Hårdstedt ehdotti tilalle "valtakunnanrakennusaikaa" (riksbildningstiden) ja korosti kovasti Ruotsin ja Suomen yhteistä kehitystä. Yleisökysymykseen vastatessaan joutui tosin myöntämään, ettei Suomessa asuvalla väestöllä ollut valinnanvaraa. Tai oikeastaan oli, sillä olihan koko jutun juonena Novgorodin ja (muodostuvan) Ruotsin valtakamppailu.
Mistä puheen ollen yleisökeskustelussa joku vaasalainen kertoi kohdanneensa Pietarissa historian jatko-opiskelijan, jonka mielestä Suomen alue oli ikiaikaisesti (siis jääkauden lopusta asti) kuulunut Novgorodille ja Ruotsi oli ryövännyt sen. Yleisö nauroi, mutta Venäjän historiapolitiikan tultua Turussa tutuksi minua lähinnä kauhistutti. Tosiasiassahan, kuten Hårdstedt oli aluksi korostanut, vuoden 1000 paikkeilla ei ollut mitään tarkkarajaisia alueita, joita piirtää kartalle. Eikä siis ole siistiä kolmen erillisen ristiretken sarjaa selittämään kolmea linnaa.
Viimeiseksi menin kuuntelemaan Magnus Västerbrota, jonka piti ohjelman mukaan kertoa kirjan Svälten kirjoittamisprosessista. Puppua, puhui enimmäkseen kirjansa sisällöstä, joka kiinnosti minua yhtä vähän kuin häntä kiinnosti Ruotsin 1866-68 nälkävuosien vertailu Suomeen. Veikkaan, että mahdollisuuksiaan tutustua täkäläiseen tutkimukseen rajoitti kielitaidottomuus.
Vertailua kannattaisi jonkun tehdä (erityisesti kerronnan ja muistelun kannalta) eli toivottavasti Västerbron kirjassa on asiallinen lähdeluettelo. (Kirjan sisällöstä kiinnostuneille suosittelen Historia.nu-podcastin jaksoa.)
Ruotsalaisena ilmiönä juttelustaan jäi mieleen se, että muisteluun liittyi joillekin häpeä köyhyydestä ja kärsimyksestä. Suomessa en moista muista kohdanneeni. Hämmästyttävän monissa vuoden 1900 paikkeilla kirjoitetuissa biografioissa nälkävuodet ovat osa amerikkalaistyylistä ryysyistä rikkauteen -stooria.
Päivä päättyi Helsingin kaupungin vastaanottoon, jossa minulle selvisi, että kaupungintalon moderneista sisuksista löytyy 1800-lukuakin edustava (alkuperäisempi?) osa. (Kaupungintalon historiasta olen pätkän kirjoittanut, mutta siinä ei ole juhlasalin kuvaa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti