Sama ongelma on ollut Juteinilla niin omana aikanaan kuin sen jälkeenkin, minkä Eero Ojanen tunnustaa tuoreessa elämäkerrassa Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina. Ojanen on kirjoittaja, jonka kirjat useimmiten saan luettua ja tämäkin oli informatiivinen ja mukava kokemus, jossa harmitti vain hetken, johon palaan vielä.
Kirja on rakenteeltaan selkeä. Mittavimmassa osassa kerrotaan elämäkerta. Viitteitä on säästeliäästi ja niiden muotoilu toisinaan suurpiirteinen, mutta käy selväksi mistä tieto on saatu. Ojanen tuo myös toistuvasti esiin, mitä tietoa ei ole saatavilla. Hän esittää hypoteeseja, mutta ei sorru vahvistamaan niitä perusteettomasti. Aiemman tutkimuksen kanssa "keskustellaan", kuten akateemisessa maailmassa tavataan sanoa, eli sitä käsitellään kriittisesti ja tuodaan esiin erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä. Harmillisesti sukututkijoiden panos Juteinin vaimon taustan selvittämiseksi jää epäselväksi, sillä kyseinen loppuviite on tipahtanut kyydistä (s. 99, 219).
Ojasen ensisijainen kiinnostuksen kohde on Juteinin kirjallinen toiminta. Viipurin maistraatin arkisto on lähdeluettelossa, mutta tekstin ja ympäripyöreiden viitteiden perusteella jää mielikuva, että esimerkiksi Juteinin asianajotoiminnassa olisi vielä jotain selvitettävää ja tietokirjailijan resurssointiin sopimattomalla läpikäynnillä saattaisi selvitä jotain muutakin.
Ojanen haluaa nostaa Juteinia, mutta elämäkerran kohdalla tässä ei menty överiksi. Harmitukseni hetki oli kirjan toisen, Juteinin tuotantoa esittelevän osan alussa, jossa käsitellään runoa Arvon mekin ansaitsemme. Ensimmäisessä säkeistössä miehet eivät makaa vaan kyntävät, toisessa Suomen poika on pellollansa, kolmannessa puhutaan opinteillä oppineista eli ajankohtana miehistä ja neljännessä sitten "Suomen tytön poski-päihin / weri waatii kukkaset". Ojasen mukaan neljäs säkeistö "tekee kokonaisuudesta tasapainoisen" ja "Miesten ja naisten tasapuolinen käsittely on Juteinin tuotannossa ominaista" (s. 156). Käsitykseni tasapainosta ei ole kolme säkeistöä toimijuutta ja yksi ulkonäköä yhdistettynä hyveellisyyteen.
Kirjan lyhyimmässä kolmannessa osassa käsitellään Juteinin jälkimainetta. Itse haluaisin muistaa (ja siksi sen tähän kirjoitan), että Juteini kirjoitti vuonna 1840 runon nuijasodasta (s. 129). Enemmän Ojanen kirjoittaa Juteinin runosta Suomalainen (1816), joka hänen mukaansa "on ensimmäinen kerta, kun Suomen historia on kuvattu suomen kielellä jonkinlaisen kokonaisesityksen muodossa". Tämä "esittää selkeän kansallisen historiatarinan, joka kuvaa suomalaiset sitkeinä selviytyjinä kovien luonnonolojen, talven pakkasten ja ennen muuta hallan keskellä. Sotaista historiaa ei korosteta niinkään paljoa, vaikka vihollisten retket mainitaankin." (s. 179)
Nämä runot ja muut Juteinin tekstit voi lukea hänen kootuista teoksistaan, jotka fraktuuraa tavaamatta ovat verkossa vuonna 2009 toimitetetussa julkaisussa.
