Paikannimien ja keskiajan jälkeen siirryin lauantaina kuuntelemaan Sari Naumanin väitöskirjastaan Ordens kraft: Politiska eder i Sverige 1520-1718 tiivistämää esitystä. Valoja en ollut aiemmin miettinyt yhtään, mutta Nauman sai ne kuullostamaan erinomaisen mielenkiintoisilta.
Hän aloitti perusasioilla: Vala ei ole sopimus, mutta se luo luottamusta. Valan vannoja kohentaa luotettavuuttaan, mutta osapuolet ymmärtävät, että tulevaisuus on epävarma.
Vaasa-kuninkaiden aikaan kruunajaisten yhteydessä hallitsija vannoi tekevänsä parhaansa sanamuodoin, jotka tarjosivat kaikenlaisia mahdollisuuksia myöhempiin venkoiluihin. Emmekä voi olla varmoja, mikä vala vannottiin, sillä on säilynyt erilaisia tekstejä ja vala annettiin suullisesti. Oli nimenomaan tärkeää, että kaikki oleelliset henkilöt (siis hallitsija ja aateli) olivat samassa huoneessa, sillä vastavuoroisesti nämä antoivat oman uskollisuudenvalansa.
Käytäntö muuttui, kun Sigismund oli kaukana Puolassa ja koettiin lähtökohtaisesti epäluotettavaksi. Hänet painostettiin allekirjoittamaan paljon yksityiskohtaisempi teksti. Hallitsijan antamasta valasta tuli tämän jälkeen vähemmän tärkeä, ehkäpä siksi, että valtiokone monimutkaistuu. Valtaa siirtyi virkamiehille, jotka puolestaan vannoivat valoja. Nämäkin olivat kirjallisia ja muotoseikoista oltiin hyvin tarkkoja.
Ja nykyäänhän kaikki valat ja vakuutukset ovat tekstiltään ennalta määrättyjä. Mutta edelleen käytössä. Vaikka, kuten Nauman lopuksi totesi, pakon edessä annettu vala (kuten joissakin maissa suunniteltu/toteutettu uusien kansalaisten uskollisuusvala) ei luo luottamusta.
Seuraavaksi siirryin saliin, jossa Bo Erikson kertoi kirjoittamastaan 16-osaisesta artikkelisarjasta Populär historia -lehdessä. Siinä on ollut tarkoitus kertoa siitä, miten jo ennestään tutuista historian aiheista voi selvitä uutta tietoa kun kysytään uusia kysymyksiä, käytetään toista näkökulmaa tai löydetään uusia lähteitä. Mutta vanhasta tutusta ja mukavasta tarinoista on vaikea luopua.
Kaikki vanha tutkimus ei kuitenkaan ole huonoa eikä kaikki uusi parempaa. Vanhaa tutkimuksta voi lukea miettien sen mahdollisia ongelmia ja nähdä uusia mahdollisuuksia. Perinteistä tulkinnan pitävyyttä pitää testata. Selitysmalleja voi olla useita, esimerkiksi eri tarkkuustasoilla.
Lounaan jälkeen kuuntelin Mirkka Lappalaisen Kustaa II Aadolf -esityksen ja sain lisäymmärrystä m.m. vuoden 1616 valituksiin. Esityksessään Lappalainen ei mainnut kuningatarta ollenkaan, mutta jätti keskustelun alkaessa esiin parimuotokuvan, joka ehkä innoitti kysymykseen hänestä. Lappalainen kuvaili Maria Eleonoraa vastauksessaan henkisesti epästabiilina. Mahdollisesti toisen vastauksen kysyjä olisi saanut tuntia myöhemmin, kun Karin Tegenborg Falkdalen lopetti tuoretta kirjaansa markkinoivaa esitystä Ruotsin kuningattarista. Nimittäin Populär Historian 10/2019 jutussa hän pitää kuningattaren voimakasta surua ajalle ja perinteiselle kuningattaren roolille tyypillisenä eikä hysteerisen luonteen osoituksena.
Sitä kun voi olla historiasta erilaisia tulkintoja. Bo Erikssoniin näin palaten, artikkelisarjansa seuraava osa käsittelee Kustaa II Aadolfia. Siinä ehkä käyttää Lappalaisen ruotsiksi käännettyä kirjaa. Tuorein julkaistu osa jo mainitussa Populär Historian numerossa puolestaan tarttui nuijasotaan. En ole Lappalaisen Susimessua lukenut, mutta päätellen siitä, että artikkelissa ei mainita Puolaa ollenkaan, ei ole kyllä Erikssonkaan. Lukusuosituksissa on kaksi yleishistoriaa ja Anu Lahtisen ruotsiksi käännetty väitöskirja.
Mutta minä en sitten mennyt kuuntelemaan juttua kuningattarista vaan Martin Neuding Skoogia, joka esitti pääkohtia väitöskirjastaan I rikets tjänst. Krig, stat och samhälle i Sverige 1450–1550. Viime aikaisiin kiinnostuksen kohteisiini liittyen mielenkiintoisin yksityiskohta oli se, että ennen reformaatiota Ruotsin piispojen yhteenlaskettu sotavoima oli kaksinkertainen valtionhoitajan vastaavaan verrattuna. Vaikutti siltä, että kirjaan kannattaa ajan sotaväen järjestämisestä kiinnostuneen tarttua ja tämän vahvistaa sen arvio Populär historiassa 10/2019. (Kyseinen lehti jaettiin osallistujille ja palaan sen muuhun sisältöön myöhemmin.)
Viimeiseksi sivistin itseäni Kasper Kepsun Inkerinmaa-katsauksella, joka paljasti tiedoissani merkittäviä aukkoja. En ollut ymmärtänyt, että Stolbovan rauhan jälkeen alueelle muutti suomalaisia Savosta ja Kannakselta. Olin luullut, että alueen "suomalaisuus" oli inkeroisten suomalais-ugrilaisuuden varassa. Että sillee.
Ja koska Inkerinmaan asukkaista (niin tuolloisesta luterilaisesta enemmistöstä kuin ortodoksisesta vähemmistöstäkin) tuli suuren Pohjan sodan jälkeen venäläisittäin maaorjia, he eivät päässeet muuttamaan minnekään ja tarjosivat metsäsuomalaisten tapaan 1800-luvulla kansanperinteen säilytyskomeron.
Apropoo tietämättämyys, samana lauantaina Yle julkaisi verkkoartikkelin Venäläisiä Suomessa, suomalaisia Venäjällä – inkeriläiset haluaisivat tulla tunnustetuksi osaksi Suomen historiaa, jossa lainataan haastateltavaa
– Suomessa oli vaiettu inkeriläisistä 40 vuotta. Opettajat, kavereiden vanhemmat, yhteiskunta eivät olleet kartalla siitä, keitä inkerinsuomalaiset ylipäätään ovat. Koulussa ei inkerinsuomalaisista puhuttu mitään. En saanut kontekstia sille, mitä olin perheen sisällä kuullut siitä, mitä perheellemme on tapahtunut.Ja tässä puhutaan siis vaikenemisesta 1900-luvun tapahtumista, ei 1600-luvusta. Kepsu käsitteli myös tuoreen historian, josta minulla oli sentään jotain käsitystä
1 kommentti:
Yksi selvä syy siihen, että inkeriläisistä ei puhuttu, on se, että inkeriläiset itse halusivat olla hipi hiljaa taustastaan. He pelkäsivät luovuttamista niin, että elivät piilossa, osa muutti nimensäkin. Tilanne muuttui vasta 9o0-luvulla.
Lähetä kommentti