Rajaa ja täydennä

Yksiössä asuvalle kirjaprojektin jumiutuminen puoleksi vuodeksi ainoalle pöytätasolle on epäkäytännöllistä, epäesteettistä ja pölyistä. Mutta kuten arvasin, tauon jälkeen käsikirjoituksesta erottui korjattavaa. (Onneksi myös paljon hyvää sisältöä, jonka jo olin unohtanut.)

Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit oli tehty tarkoituksellisesti rennolla kädellä ja se näkyi paikottain lukukelvottomana rakenteena. Olin kirjoittanut proosatekstiksi sivukaupalla perheitä, joista ei ollut asuinpaikkoja ja päivämääriä kummempaa sanottavaa. Lisäksi koska olin seurannut mitä haaroja sattui huvittamaan, lukiessa olin nyt aivan hukassa siinä missä mennään ja miksi jotain oli tutkittu ja toista ei.

Eli aloitin uudelleenrajauksella: pääluvut esittelevät esivanhemmat; alaluvut yhden lapsen, lyhyesti tämän lapset ja lisäksi mahdollisesti pitkälle maailmalle lähteneen jälkeläisen, jonka elämästä kerron laveammin, paperia säästämättä. Näin - toivottavasti - lukijalla on mahdollisuus pysyä kärryillä väkimäärässä ja saada välillä pidempiä pätkiä aidosti yhtenäistä kertomusta.

Ja minä voin kohdentaa aikani ensisijaisesti tekstin paranteluun enkä "vielä yhden" sukututkimushännän keräämiseen.

Tiedon haulle on tälläkin rajauksella tarvetta ja mahdollisuuksia. Jo kahdessa päivässä käsikirjoituksen pariin palattuani löysin nanoserkun omakuvasta valokuvan, jota yritin turhaan hakea viime vuonna. Ja hiffasin, että Tukholmassa asuneesta neiti-ihmisestä löytyi osoitekalentereista enemmänkin tietoa kuin ammattinimike ja osoite. Stockholmskällan esittää osoitekalenterit niin monessa pätkässä, että en ollut klikkaillut loppuja auki ja näin oli jäänyt huomaamatta, että niissä on tietoja m.m. kouluista opettajineen ja yhdistysten vastuuhenkilöistä. Jokseenkin älyvapaasti olin tulkinnut opettajaksi esittäytyvän neidin olevan yksityisopettaja, mutta selvisi, että olikin ollut arvostetussa tyttökoulussa maikkana. Yhdistystiedoista sain puolestaan täydennystä jo aiemmin näkyvyydeltään päättyville digitoiduille sanomalehtitiedoille.

ArkivDigitalin tilauskautta on toivottavasti jäljellä projektiin vaadittava aika. Sen kätevä käyttö rekistereineen on saanut unohtamaan muun ja lähes sattumalta huomasin 1800-luvun lopulla liikkuvien etsimiseen hyödylliset väestölaskennat, joita voi hakea nimellä Riksarkivetin sivuilla vuosilta 1860, 1870, 1880, 1890, 1900, 1910 ja 1930. Sattumalta myös yksi perukirja löytyi Riksarkivetin haulla, mutta ei ArkivDigitalissa, jossa kyseinen asiakirja oli digitoituna käytettävissä.

Haastavaa etsittävää riittää, joten eilisiltainen FB-päivitys kuului:

No niin, illan lopuksi lähti sähköpostia Gävlen kirkkoherralle yli kymmenen vuotta sitten valmistuneen väitöskirjansa tiimoilta. Onneksi nainen jäi kakkoseksi Uppsalan piispan vaalissa viime marraskuussa, muuten olisi voinut tulla herranpelkokynnys vastaan.

Opettajan tilikirjoista

Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa on 3 tilivihkoa signumilla 1984:36. Kirjaukset alkoivat 2.8.1860 kyytirahalla Pälkäneeltä Vehmaalle. Joitakin viikkoja myöhemmin, 21.8.1860, vihittiin Pälkäneellä kirjoilla ollut Josef Magnus Limon ja Vehmaan kirkkoherran tytär Helena Josefina Mollin.

Vasabladet oli 28.7.1860 kertonut, että Josef Magnus Limon oli valittu Vaasan tyttökoulun apuopettajaksi. Tilikirjaan merkittiin 2.9.1860 kyytiraha Vehmaalta Vaasaan, jossa nuoripari merkittiin vuokralaisten rippikirjaan 1857-63 sivulle 304.

Nuoren parin elämään sopivasti tilikirjan seuraavat sivut täyttyvät ilmiselvistä uuden talouden ostoksista:

Pesuvati kannuineen 70 kop, tarvekalu 40 kop, 2 juomapulloo 55 kop, tusina juomaklasia 1,70 ruplaa, 1/2 tusinaa veitsiä ja kahveleita 1,40 ruplaa, planksmörjaa ynnä lankkiharjat 50 kop, 1/2 tusinaa teekuppeja 80 kop, 2 k. prikkoja 1,25 ruplaa, 2 voi-astia 20 kop, ... teekannu 35 kop, kahveepannu 1,50 ruplaa, 2 kastrullia 2,30 ruplaa, kattunia 25 kop, kiviastioita 30 kop, 2 akkunapeitettä keppineen 4,75 ruplaa, ... 2 karottia 40 kop, etikkapullo ja suola-astiat 30 kop,

Ja niin edelleen. Esimerkit syyskuun 1860 menoja, mutta tilikirjasta löytyy myöhempiäkin taloustavaroiden täydennyksiä. Sekä asunnon vuokraa.

Joulukuussa 1860 maksettiin kyytirahaa Vaasasta Vehmaalle ja paluumatkalla tammikuun puolivälissä 1861 kyytirahaa Raumalta Vaasaan. Sieltä tehtiin kesällä 1861 "Reisu Pälkäneelle".

Kun tilikirjan pitäjän tulojen lähde on opetus, tuntuu hänen yhdistämisensä Josef Magnus Limonin persoonaan turvalliselta. Tulonlähteet on selkeämmin kerrottu vuodelta 1864, jolloin tilikirjanpitäjä oli nostanut palkkaa sunnuntaikoulusta, naisväenkoulusta ja lukiosta, sekä vuodelta 1865, jolloin hän oli ansainnut naisväenkoulussa, lukion apulaisena, sunnuntaikoulussa ja triviaalikoulussa. Ylioppilasmatrikkelin mukaan Limon oli Vaasan lukion apulainen vuodesta 1863. Siitä, että tilikirjan pitäjä oli Vaasan koulumaailmassa kertoo kulu Gestrinin läksiäisistä 1.6.1865.

Vahvin todiste tilikirjan ja Limonin yhteydestä on jälkimmäisen tyttären syntymä 13.7.1861. Tilikirjan pitäjä maksoi lapsenpäästäjälle 12.8.1861, osti kehdon 29.9.1861 ja vaimoväen myssyn 30.9.1861. Olettaisin Helena Josefinan käyttäneen myssyä kirkotuksessaan.

Tilikirja jatkuu samantapaisena kunnes vuonna 1866 käsiala muuttuu huolimattomammaksi ja kieli pääosin ruotsiksi.

P. S. Tilikirjan pitäjän sisar oli veljeään kuuluisampi Sofia Theodolinda Hahnsson.

Nanoserkku Lontoossa

Käsikirjoituksessani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit on mukana Matthias Schildtin Göteborgissa 1800-luvun alussa syntynyt jälkeläinen, joka asuttuaan vuosikymmeniä Yhdysvaltain itärannikolla muutti Lontooseen, jossa kuoli. Ottaen huomioon kyseiselle porukalle ominaisen liikkuvuuden ei ollut yllättävää huomata, että Matthiaksen jälkeläisiä oli tässä Euroopan suurkaupungissa aiemminkin. Mutta ehkä kuitenkin hieman erikoista, että he olivat Suomessa syntynyttä haaraa.

Matthias Schildtin tyttärentyttären pojanpoika Aron Mathesius syntyi Pyhäjoella 24.11.1736. Opiskeltuaan Oulun triviaalikoulussa, Uppsalan yliopistossa ja Turun akatemiassa hänet vihittiin papiksi 5.12.1767 ilmeisesti saatuaan pätkätyön Kalajoen kirkkoherran apulaisena. Jo vuonna 1768 hänet mainitaan Lontoon ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulaisena.

Lontoon ruotsalaisesta seurakunnasta olen kerran lyhyesti kirjoittanutkin. Ruotsalaisen artikkelin perusteella seurakunnalle valmistui uusi kirkko 1720-luvun lopussa Itä-Lontooseen ja tästä luovuttiin vasta 1900-luvun alussa, joten Merimiehen ystävässä 6/1883 kuvattu kirkko lienee Aronin tuntema.

Aronin avustama kirkkoherra Arvid Ferelius oli kolme vuotta aiemmin haudannut Lontoossa Aronin poliittisesti aktiivisen velipuolen Johanin (SBL, BLF), jonka matkan syynä sanotaan olleen salainen toimeksianto.

Aron seurasi Fereliusta kirkkoherrana 1773. Edellä mainitun artikkelin mukaan hänen virkakaudellaan seurakunnan kirkkon itäosaan valmistui sakaristo, jota on pidetty Lontoon kauneimpana. Kotimaassakin huomioitiin pitämänsä saarna, joka painettiin vuonna 1781.

Götheborgska Nyheter 6.7.1782

Tätä enemmän huomiota ovat historiankirjoituksessa saaneet Aronin jakamat tiedot Ruotsista Lontooseen myös päätyneen Emmanuel Swedenborgin "mielenvikaisuudesta". Maaliskuussa 1772 Swedenborgin ollessa kuolinvuoteellaan hän ei hyväksynyt Aron Mathesiusta avukseen vaan piti löytää toinen pappi.

Aron pidätettiin kertaalleen virasta useampien rikkeiden vuoksi (egenmäktig förvaltning av kyrkomedlen, personliga utfall från predikstolen, bristande ordentlighet vid protokollens förande och dess undertecknande med ledamöters namn utan deras vetskap), mutta sai sen takaisin alkuvuodesta 1779. Vuonna 1785 Aronia itseään pidettiin niin mielenvikaisena, että hänen piti jättää työpaikkansa.

Jostain syystä hän ei palannut lapsuutensa Pohjanmaalle vaan päätyi varsinaiseen Ruotsiin Björsäterin seurakuntaan, jossa meni 1.12.1789 naimisiin vänrikintytär Johanna Kempen kanssa. Vihittyjen listan jälkeen uutinen tulipalosta Inrikes Tidningarissa 10.3.1797 kertoo Aronin tuolloin asuneen Halvfaran tilalla.

Kolme vuotta ennen kuolemaansa Aron sai vielä kirkkoherran viran Fågelåsin ja Hjon seurakunnassa, jonka rippikirjaan vietiin poikansa ja tyttärensä, joiden syntymäpaikaksi merkittiin Stora Halffara.

Aron kuoli 29.11.1808. Genin sukupuun mukaan sekä tyttärellään Marialla että pojallaan Johanneksella oli jälkeläisiä.

Kylliälän kasvatuslaitoksen äitirouva

Ulrika Katarina syntyi 13.7.1846 Rantasalmella Ahvensalmen kylässä talonpojan pojan Matts Henrik Partasen (s. 1821) ja Brita Caisa Immosen (s. 20.12.1820) tyttäreksi. Hän lähti kotitalostaan 1865, kun sai muuttokirjan Kontiolahdelle, jossa meni naimisiin.

Ilmeisesti avioliitto ei kestänyt kovin kauaa, sillä Lastensuojelulehdessä 11/1929 julkaistussa muistokirjoituksessa kerrotaan Ulrika Katarinan toimineen taloudenhoitajana useissa suurissa säätyläisperheissä ennenkuin solmittuaan avioliiton tehtailijan ja kauppiaan N. Tschirkinin kanssa "joutui liikkumaan monenlaisissa yhteiskuntapiireissä". Tschirkinin kuoltua Helsingin osoitekalenteiden perusteella Ulrika Katarina asui Sörnäisten huvilassa Vallgård 6 vuosina 1899-1902 ja sitten lyhyen aikaa Bulevardi 28:ssa.

Helmikuussa 1903 hänestä tuli emännöitsijä lähellä Viipuria sijainneeseen Kylliälän kasvatuslaitokseen. "Heti toimeen ryhdyttyään hän pyysi oppilasten nimittämään itseään äidiksi, sillä se hän tahtoi koettaa heille olla, eikä oppilaat hänestä milloinkaan muuta nimeä käyttäneetkään kuin Äitirouva." Lastesuojelulehdessa 12/1929 "Kylliälän kasvatuslaitoksen kasvatti n:o" muistelee

Sekä kasvattien, että koko laitoksen henkilökunnan sydämet valloitti vastustamattomasti rakkaudellaan laitoksen emännöitsijä, rouva N. Tschirkin, jota yleisesti puhuteltiin kunnianimellä "äiti". Jos vielä voisin häntä puhutella, niin liittäisin aina häntä tarkoittaessani "äiti"-sanan edelle sanan hyvä, sillä tosiaan hän oli hyvä äiti. Äidillisellä hellyydellä ja rakkaudella hän meitä kaikkia kohteli. Häneen turvauduimmekin kuin konsanaan lapset äitiinsä, hänelle putteemme ensiksi esitimme, huolemme kerroimme ja salaiset murheemme uskoimme, ja hän se oli aina valmis äidillisellä ymmärtämyksellä meitä auttamaan, lohduttamaan ja rohkaisemaan.

Milloin vahingossa tai pikkukahakoissa itsemme haavoitimme, kiiruhdimme oitis itkukurkussa äidille valittamaan. Ja — aina oli apu valmiina — haavat hän sitoi sekä lempeällä puheellaan ja kauneilla neuvoillaan ehdytti kyyneltulvan sekä tyrskyävän rintamme tyynnytti. Sairaana ollessamme hän meille rohdokset ja herkut kantoi ja vuoteemme ääressä ilonamme viipyi. Hän huolehti puhtaudestamme, vaatetuksestamme ja ruuastamme. Kaikessa hän meidän parastamme valvoi. 

"Runsaan 15 vuotta jaksoi hän hoitaa tointaan ilman kesälomia taikka virkistysmatkoja. Alituisessa työssä aamuvarhaisesta iltamyöhään kului hänen aikansa. Vielä senkin jälkeen, kun oli emännöitsi jän toimesta luopunut, jatkoi hän työskentelyään laitoksessa. Ei näön hämärtyminen eikä sormien vapiseminen saanut häntä luopumaan rakkaasta ompelukoneestaan ja sukkakoristaan." Ulrika Katarina Tschirkin, o.s. Partanen kuoli 16.4.1926 Kylliälässä.

Luottaako muistiin vai kiveen?

Kun teen verkkohaun "William Archibald Cramp" on ensimmäinen osuma Turun Sanomien juttuun Pieniä haudattuja tarinoita, jossa kerrotaan värikkäästi, että

William Archibald Cramp oli matkalla Pietarista Turkuun. Suurin osa mutkaisista teistä oli jo takana - Piikkiöstä oli enää hujaus Turkuun.
Cramp ei kuitenkaan päässyt ehjänä perille. Piikkiössä hevoset pillastuivat, kyyti kaatui ja matkustaja loukkaantui. Cramp kuljetettiin Turkuun sairaalaan, mutta turhaan. Oli toukokuu vuonna 1806, kun englantilainen kuoli.

Juttuun viitaten on Wikipediaan tiivistetty, että Cramp kuoli "matkallaan Pietarista Turkuun". Samaisella sivulla on kuitenkin selkeä otos Crampin hautakivestä.

Lax, Wikipedia, CC BY 4.0

Suomessa yleisesti ymmärretyllä englannin kielellä paadessa lukee, että William Archibald Cramp kuoli Turussa matkallaan Englannista Pietariin, eikä päinvastoin. Lisäksi voi todeta, että Götheborgs Tidningar kertoi 7.11.1805 Pietarista tulleesta W. Crampista ja Dagligt Allehanda 30.4.1806 Göteborgista Tukholmaan tulleesta William Archibald Crampista, mikä mahdollistaa käynnin talvella 1805-06 Englannissa.

Turun kirkonkirjojen mukaan tukkukauppias William Archibald Cramp kuoli 27-vuotiaana kuumeeseen ja haudattiin 13.6.1806. Hautakiven kanssa lähes samanaikainen Åbo Tidning 11.11.1807 kertoo kuolemaa edeltäneen nopean sairastumisen eikä siis liikenneonnettomuuden, joka lienee myöhemmin muodostunutta kertomusperintöä.

Samaisen sanomalehden mukaan vanhempansa teettivät hautamerkin Pietarissa, josta se tuotiin Turun tuolloin upouuden hautausmaan komistukseksi. Hautamuistomerkin osat olivat Carraran marmoria, joka tunnetusti ei Suomen säätä kestä, joten korjaustarpeesta puhuttiin hautausmaan laajennussunnitelman yhteydessä syksyllä 1861 (Åbo Underrättelser 1.10.1861). Mitään ei tapahtunut ja neljä vuotta myöhemmin päätettiin kuuluttaa Times-sanomalehdessä sukulaisia työn maksajiksi (ÅU 11.4.1865). Yritys ei onnistunut ja lopulta varat lahjoitti kauppias J. Scharlin ja kivenhakkaaja Forström muokkasi graniitista hautamuistomerkin kopion, johon vanha laatta kiinnitettiin (ÅU 31.8.1867, 26.11.1867). Se ei siis nykymuodossaan tarkasti otettuna ole hautausmaan vanhin muistomerkki, kuten esim. Emil Nervander kirjassaan På skansen: till hågkomst af bortgångna och till vägledning bland deras grafvar på begrafningsplatserna i Åbo (1888) esittää.

Oliko Crampilla vuonna 1865 eläviä sukulaisia? Selvää vastausta ei verkkosivuilta löydy. Kirjan The United States and Russia : the beginning of relations, 1765-1815 mukaan Pietarissa oli entiteetti

"Cramp and Cazalet (William Archibald Cramp and Noah Cazalet), St. Petersburg merchant house; became William Archibald Cramp & Co., 1786." 

Eurooppalaiseen tapaan voi kuvitella kauppiaan nimenneen poikansa kaimakseen ja verkon sukutauluista (esim. täältä) löytyykin Pietarissa eläneen William Crampin ja vaimonsa Jeanne Cazaletin vuonna 23.6.1778 syntynyt poika William Archibald. Harmillisesti (tämän harjoituksen näkökulmasta) häneen on kuitenkin yhdistetty avioliitto vuonna 1838. Jos tieto on virheellinen ja kyseessä Turussa kuollut mies, niin 1860-luvulla ainakin tämän äidin veljen lapsia olisi ollut elossa Pietarissa ja isän sisaren jälkeläisistä yksi Skotlannissa. Turkulaiset taisivat valita väärän sanomalehden.

Täydennysosia

1) Komea mainoskuva Helsingistä tuli vastaan kootessani listaa tiennäyttäjistä Gustaf Stålhandsken kirjasesta Vägvisare i Helsingfors och dess omgifningar (1895). Kyltti toi tietenkin mieleen syksyn Villa Klinehissa käynnistä syntyneet tekstit Villa Kleinehin emännästä ja Suomen ystävä Alankomaissa.

2) Lokakuinen READ-iltapäivä jätti täysin avoimeksi miten koneluettu käsinkirjoitettu teksti tullaan saattamaan asiakkaiden käyttöön. Loppuvuodesta keräsin muistoni monesti luvatusta Kansallisarkiston käyttöliittymämuutoksesta. Ja kas, vuoden kolmantena päivänä Kansallisarkiston asiakasraadilta (FB-ryhmä, sopii liittyä) pyydettiin kommentteja "uudistettavaan Astiaan (hakutoiminto ja tekstitunnistettujen kuvien selaaminen ja käyttö)."

Siis ei sitten kuitenkaan mennä Finnaan? tai ainoastaan Finnaan? Rautalankamallien mukaan visio ei ole kovin kaukana nykyisestä. Missä on hyvää se, että toteutus on realistinen, ja huonoa se, että uutta hyvää ei ole paljoa. Tunnistetun tekstin hyödyntäminen on jätetty asiakirjan tasolle, mikä on selvästi hukattu mahdollisuus. Pysyvästä tunnisteesta ei ollut merkkiäkään, mikä on pikkasen hälyttävää. Silkkaa idiotismia on ehdotuksessa finnamaiset aineistotyyppi, paikkatieto ja asiasanat, joita Kansallisarkiston aineistossa ei ole kattavasti, joten asiasta tietämättömät jäävät ihmettelemään tyhjää hakutuloslistaa.

3) Viimeisin erikoisena pidetty synnytys blogissa on Kolmoset Naantalissa 1764 ja se lopussa on linkkejä vanhempiin teksteihin. Ikäänkuin samaa sarjaa on Juha Vuorelan blogikirjoitus Viisi lasta samana vuonna.

Tietääkseni hän eikä kukaan muukaan ole kirjoittanut suomalaisista "siamilaisista kaksosista". Ensimmäisen tällaisen tapauksen löysin Turun Wiikko-Sanomista 2.11.1822, jossa kansainvälisen katsauksen lopuksi todettiin

Muutamia vuosia sitten syntyi Suomessakin, Viipurin Läänissä kaksi vattasta yhteen kasvanutta tyttö-lasta, jotka kuolivat muutaman päivän päästä, ja Turun Akademian leikkaus-huoneessa sitten leikeltiin.

Ruumiinavauksesta luulisi jääneen jotain lähteitä. Ylioppilaslehden jutun mukaan "Suomessa syntyy siamilaisia kaksosia keskimäärin yksi tai kaksi vuosikymmenessä", joten luulisi 1800-luvulle osuneen toisenkin tapauksen. Parempi tietenkin ellei.

4) Aivan liian pitkään mieltäni on vaivannut englantilaisessa historiasarjassa esitetty seremoniallinen peltojen kierto, vaikka näköjään olin löytänyt tietoa suomalaisesta vastineesta jo vuonna 2015. Varmennukseksi selitys Sunnuntaitervehdyksestä 19/1915:

Rukoussunnuntailla on nimensä niistä rukoussaattokulkueista, joita tämän sunnuntain ja Helatuorstain välisinä päivinä pannaan toimeen katolisessa maailmassa. Jo toista tuhatta vuotta sitten säädettiin ne koko silloiselle länsimaiselle kristikunnalle. Seurakunta kulki silloin pappeineen pelloilla ja niityillä litaniaa rukoillen, anoakseen siunausta maan hedelmälle ja poistaakseen yleisiä maanvaivoja. Nämä "käyntipäivät" niinkuin niitä Ruotsissa ja Suomessa nimitettiin, säilytettiin meillä vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin puolipyhinä, jolloin aamupuolella oli kirkoissa saarnattava ja iltapuolella saatiin olla töissä. Saattokulkueet sensijaan lakkautettiin. Vasta v. 1772 lakkautettiin nämä "käyntipäivät".

5) Tekstiini von Platenista sain informatiivisen kommentin "Larin Kyösti julkaisi herrasta romaanin Beata rouvan kilvoitus 1944.Hän oli jo koulupojasta tutkinut von Platenin elämää ja haastatellut hänen lähipiiriään". Tekstin julkaisun jälkeen sattui Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien kortiston läpikäynti etenemään P-kirjaimeen ja huomasin siellä olevan tallessa miehen omaa tekstiä.

6) Apropoo käsikirjoituskokoelmat. Julkaisin pari otosta Aleko Liliuksen allekirjoituskeräelmistä jo edellisissä täydennysosissa ja Twitter-koosteessa. Mutta vielä yksi esimerkki siitä, miten outoon paikkaan paperi voi päätyä. Hilda Käkikosken käsialan näytteenä Liliuksella oli todistus Lauri Mäkiselle Mäkikylässä 1885. Sarjassa järjestelmällisellä haulla lähes mahdoton löytää, tai oikeastaan ei, jos sattuisi tietämään, että opettaja li julkkis ja on hauissaan todella perusteellinen...

7) Vasta Wienin matkani jälkeen kuuntelin Henry Abramsonin esitelmän Who Was Isaac of Vienna (Or Zaru'a)? Noin vuosina 1180-1250 eläneestä ja pitkin Eurooppaa kulkeneesta miehestä tiedetään hämmästyttävän paljon, sillä hän jätti jälkeensä mittavan käsikirjoituksen, jonka pääpointti oli esittämänsä tulkinnat juutalaisesta tapaoikeudesta. Mutta Abramson totesi sen olevan myöskin toistaiseksi vähän käytetty lähde juutalaisten elämään tähän aikaan, sillä kaivatut laintulkinnat kertovat mikä koettiin ongelmaksi, mikä oli uutta jne.

Isakin yhteys Wieniin ei ole kovin tiukka, mutta silti ihmetyttää, ettei häntä mielestäni mainittu juutalaista keskiaikaa esittelevässä museossa. Tai ehkä esillä oli vain nimi, joka ei sanonut mitään. Käsikirjoituksensa on oiva jatke matkalla mietittyyn kirjalliseen kulttuuriin. Itävallan kansalliskirjastohan juhli 650-vuotiasta käsikirjoitustaan ja Isakin teksti on yli sata vuotta vanhempi. (Abramsonin luennossa ei käsitelty säilyneiden käsikirjoitusten historiaa ja todennäköisesti ne ovat kaikki myöhäisempiä kopioita.) Kirjallinen kulttuuri ympäristössä oli vielä nuorta mutta juutalaisille vanhaa perintöä.

Nils Peter Holmströmin muistiinpanoista

"Curiositeter (1800-luku) 1974:65" luki Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelman luettelokortissa ja tokihan kuriositeetit kiinnostaa. Pienen niteen etusivulla oli sama sana. Alkusivut olivat sekalaisia faktoja ja muistuttivat entisajan Wikipediaa.

Monipuolisuus oli hauskaa, mutta mielelläänhän sitä tietäisi kenen kynän jälkeä lukee.

Toivo kirjoittajan tunnistamisesta heräsi kun hän yhdelle lehdelle oli kirjannut "ordinaatio-kaverinsa". Kiitos Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin on yksinkertaista todentaa, että listassa on kaikki 15.7.1803 Turussa papiksi vihityt. Kaikki, eli kirjoittaja on maininnut myös itsensä. Mutta onneksi koko poppoo ei ollut Kälviän kappalaisen sijaisena 1809, joten kirjasen lopussa oleva kirjanpito kappalaiselle kuuluvista viljakapoista, taksvärkeistä sekä hautausmaksuista rajaa kirjoittajaksi Nils Petter Holmströmin.

Joku on tämän varmaan jo aiemmin tutkinut, mutta oli hauskaa kumminkin.

Hauskasta puheenollen, Holmströmin mukaan runoilijan ja historiankirjoittajan ero on siinä, että jälkimmäinen kertoo asiat kronologisesti.

Benjamin Franklin -fanina oli kiva havaita, että käytännölliset ohjeensa tunnettiin Suomessa jo 1800-luvun alussa.

Papin vihkimyksen jälkeen Holmström oli Lohtajan kirkkoherran apulainen. Sieltä käsin hän pääsi vuonna 1805 nauttimaan kahdesta Kokkolassa tarjotusta huvituksesta.

Mutta vaikka (pappismatrikkelin mukaan) toimi Lohtajalla jatkui vuoteen 1808, on Holmström edellisenä vuonna nauttinut huomattavan monesta huvituksesta Turussa. Eri esityksiä ei ollut joka ilta, joten oleskelua on pitänyt olla useita viikkoja.

Muistikirjan monipuolisesta sisällöstä vielä lopuksi lemppariaihettani eli todiste tukholmalaisten sanomalehtien lukemisesta.