Isäni oli jonkun aikaa ennen 1808 vuoden sodan alkua ostanut kirkonkylässä Tolpilan talon maantien varressa päästäksensä asumaan lähemmä kirkkoa, kun kappalaistilalta oli vaikea pääsy kirkonkylään.
Tammikuussa 1808 alkoi kulkea huhuja, että venäläiset olivat tulossa Saarijärven kirkolle, ja nämä huhut saattoivat vanhempani sellaiseen pelkoon, ettei heillä ollut malttia tehdä työtä, vaan opettivat minunkin ajan kulukseen pelaamaan kanssaan »Myllymattia» erään ikkunan ääressä, josta jo pitkästä matkasta saattoi nähdä vihollisen tulon. Näin kului ainakin pari viikkoa. Mutta eräänä aamuna, kun isä on lähdössä aamukäynnilleen, palaa hän juoksujalassa ja pukeutuu papilliseen pukuunsa sanoen kuulleensa etäältä kavioiden kopsetta pakkasessa. Meidät kolme lasta suljettiin pieneen kamariin ja varoitettiin pysymään hyvin hiljaa, josta minun, vanhimman lapsen, piti pitää huoli. Jonkun hetken kuluttua tulikin komennuskunta kasakoita välkkyvine piikkeineen, mutta vaikka Tolpila oli ensimmäinen talo kylässä, ajoivat kasakat koreasti meidän ohitsemme naapuritaloon Krookiin. Luultavasti mielissään kasakkain ohimenosta unohtivat vanhempamme meidät vankilaamme, josta vasta pitkän ajan päästä tulivat meitä päästämään.
Sitten tuli jalkaväkeä joukko joukon perään. Heidän päällikkönsä, muistaakseni nimeltään eversti Turshaninoff, ja hänen tulkkinsa, jonka nimen kuulin olleen luutnantti Thesleff, tulivat asumaan meille. Ohikulkevat sotamiehet, joita minä jo rohkeasti katselin likeltä, kuuluvat tervehtineen minua ja sanoneen »malinki jägeriksi» (pikku jääkäriksi), kun minulla oli viheriäiset vaatteet.
Kesällä palasivat venäläiset Pohjanmaalta Saarijärven kirkolle, jonne pysähtyivät. Ruotsin armeijan päällikkö, eversti von Fieandt, oli luultavasti ajanut takaa heitä, mutta hän pysähtyi Möttölän kylään kuuden pitkän virstan päähän Karstulasta. Melkein joka toinen päivä tuli Kalmarista venäläisiä tiedustelemaan vihollisen asemaa ja samoin tekivät Fieandtin vakoojat, mutta onneksi eivät he joutuneet toistensa kimppuun. Eräänä aamuvarhaisena tuli meidän ruotusotamies Kalm isäni luokse ja pyysi häntä tulemaan vänrikki von Fieandtin puheille, joka oli asettunut kirkonkylän läpi juoksevan joen toiselle puolelle, ehkä noin Venäjän virstan päähän meitä. Isäni suostui heti tulemaan. Perille päästyä tervehtivät ystävykset toisiaan, sillä he olivat vanhoja ryyppyveikkoja. Fieandt oli maannut pyörtänöllä joen varrella, missä hänen 30 sotamiestään olivat levänneet. Ja kun ystävykset olivat hyvän aikaa haastelleet kaikenlaista, oli Fieandt näyttänyt veljensä, everstin, käskyä vangita isän ja viedä hänet heti mukaansa. Isäni oli luvannut lähteä, mutta pyytänyt ensin päästä käymään kotona; mutta Fieandt oli sen kivenkovaan kieltänyt. Vaan kun oltiin lähdössä, oli hän laskenut isäni kotona käymään. »Olen kuullut käytöksestäsi, enkä pelkää laskea sinua», oli sanonut.
Jonkun aikaa tämän jälkeen marssi eversti v. Fieandt väkineen, jota kuului olleen 1,200 miestä, Kalmariin ja pysähtyi sinne, mutta kuinka kauan hän siellä oli, en voi sanoa. Tällä aikaa olimme me ruotsalaisten suojeluksessa. Mutta myöhään eräänä lauantai-iltana elokuun lopussa, kun olin raajarikkoisen rengin kanssa ongella Pääjärvellä ehkä noin virstan päässä kotoa, kuulimme pyöräin ratinaa ja puhetta maantieltä, joka ei ollut kaukana järvestä. Renki tahtoi meitä lähtemään maantielle, että pääsisimme rattailla kotia, mutta kun pääsimme maantielle, näimme rattaiden ja kuormavaunujen suurella kyydillä palaavan Kalmarista, ja niiden ajajat sanoivat, että vihollinen oli kinterillä, ja kielsivät meitä menemästä kotiin. Me kuitenkin palasimme soutaen. Kotona oli talo täynnä sotamiehiä ja eversti v. Fieandt puhui huoneessa isäni kanssa. Isältä kuulin, että eräs hänen entinen oppilaansa, tohtori Hahl, oli luvannut viedä äidin ja siskoni, joka sairasti rokkoa, kappalaistilalle, ja koottuaan kalleimmat tavarat nyyttiin ja sairas tyttö sylissä olivat he rientäneet matkalle eivätkä olleet enään kotona. Eversti anasti meidän onkimamme ahvenet ja sotamiehet pitivät huolen perunamaasta. Isä käski meidät heti palaamaan veneellemme, jonne minulle annettiin kannettavaksi seinäkello. Rannasta oli meidän veneemme kadonnut, mutta hetken kuluttua saatiin suurempi vene, johon kotoa kannettiin sänkyvaatteita ja jolla me läksimme kappalaistilalle. Sinne saapuivat yöllä isäni ja hänen naimaton sisarensa. Eversti oli hyvästijättäessään sanonut isälle, että hän aikoi koetella ryssää peruukista.
Suuremmalla veneellä piti meidän vielä palata kotoa pelastamaan mitä voitiin, mutta kun olimme vähässä matkassa, kuului laukauksia kotoa, jonne oli asetettu vartiosto, niinkuin myöhemmin syksyllä kyllä saimme havaita. Silloin oli käännyttävä ja kiiruussa kuormittiin veneeseen pelastettuja tavaroita ja niin lähdettiin soutamaan Unikonsaarelle, perässämme joukko kirkonkylästä paenneita ihmisiä. Veneet vietiin saaren korkean kallion suojaan. Varhain aamulla laski tänne vene toisensa jälkeen, jotka olivat kirkkomatkalla kaukaisista paikoista ja nyt odottivat taistelun päätöstä noin kello 4:ään saakka iltapuolelle, jolloin taistelu loittoni kamppailupaikalta.
Kuten mainittu juoksee kirkonkylän läpi joki, jonka yli kävi silta. Kun ruotsalaiset olivat päässeet sillan yli, polttivat he sen ja asettuivat jokivarteen tasahkolle maalle, jotavastoin venäläiset jäivät toiselle puolelle. He veivät 6 ja 12-puntaiset kanuunansa mäelle, josta saattoi nähdä Unikonsaarenkin ja siellä vilisevän väen. Kun me vielä olimme saarella, tuli muuan ruotsalainen sotamies, joka luultavasti oli eksynyt Fieandtin pakomatkalla, vastapäätä olevalle niemelle ja antoi merkkiä päästäkseen saarelle. Hänet haettiinkin niemeltä. Nyt päätti seuramme paeta Pääjärven rannalla olevaan etäiseen ja yksinäiseen Mattilan taloon, jossa luultiin oltavan viholliselta turvassa, etenkin kun sinne ei päässyt muuten kuin veneellä. Ettei veneitä jäisi venäläisille, upotettiin kaikki tarpeettomat veneet kivillä järveen ja samoin vajoitettiin eräs suurempi vene Mattilan lähellä olevaan leveään jokeen. Mutta eräänä iltana, kun kaikessa rauhassa asuimme talossa, tuli sanoma, että muutamia kymmeniä venäläisiä oli nähty vetämässä maalle venettä, jonka kokka oli jäänyt näkyviin. Tämän tähden me pakolaiset pimeässä jälleen kannoimme tavaramme veneisiimme ja soudimme kaukaiseen, minulle tuntemattomaan saareen, missä vietimme yön sateessa ja vilussa uskaltamatta virittää valkeaa. Surkein oli pikku siskoni tila; hän oli pieni ja niin kovassa rokossa, että häntä kannettiin lakanassa korennolla, joka sitten asetettiin kehdoksi kahden puun väliin. Seuraavana päivänä, kun tuli tieto, etteivät venäläiset olleet yrityksessään onnistuneet, palasimme takaisin Mattilaan, jossa sitten asuimme muutamia viikkoja niin hyvin kuin taisimme.
Kerran saapui taloon muutamia ruotsalaisia sotamiehiä, ehkä päälle parinkymmenen miehen, jonkun aliupseerin johdolla matkalla Ruotsin armeijaan. Heillä oli mukanaan venäläinen välskäri ja muutamia sotamiehiä vankina. Ruokailtuaan läksivät he taas matkalle yön selkään erämaahan.
Mattilassa ollessamme pyysi isäni tätiämme kätkemään kotimme vähäiset hopeat metsäjärveen. Täti ja talonisäntä upottivat ne viinapannussa järveen — minkä jälkeen isäntä sairastui ja kuoli. Muut kuin he hahden eivät tienneet mihin aarre oli upotettu. Kaksi päivää sai täti ahkerasti etsiä, ennenkuin viimein onnistui löytämään viinapannun vanhempaitnme suureksi iloksi.
Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti