9-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelmat jatkuvat kesästä (?) 1808 (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Jonkun aikaa Mattilassa elettyämme ja kun sota oli poistunut yhä kauemmaksi Pohjanmaalle, muutimme takaisin kappalaistilalle, sillä kirkonkylässä oleva kotimme oli ollut venäläisten haavoitettujen hallussa. Täällä ollessamme sai isä kirjeen eversti Fieandtilta, että hän oli saanut isälle pataljoonansaarnaajan viran, jota isä heidän erotessaan oli häneltä pyytänyt, ja että isän oli nyt kiiruusti saavuttava paikalle. Isä päätti lähteä — erämaitten halki, sillä maanteihin ei ollut hyvä kulkea. Itkien saattoi koko perheemme häntä rantaan, kun hän läksi. 

[Seuraava on melko sekavasti kerrottu] Mutta muutaman päivän kuluttua hän suureksi riemuksi palaa takaisin ja kertoo, että kun hän, lihava mies, oli soita ja nevoja rämpimään, oli hän tavannut entisen sotamies Hjerpen, joka nyt oli kerjäläinen, ja hänet oli isä saanut hyvällä palkalla viemään kirjeen Fieandtille; mutta se oli varoitus, ettei joutuisi venäläisten joukkoon, sillä silloin kävisi isälle ja hänelle huonosti. Ukko oli lähtenyt kontti selässä ja tuohikerä kontissa. Hjerpeä odotettiin kaksi viikkoa, mutta häntä ei alkanut kuulua. Vaan eräänä kirkkaana iltana näki isä neljä miestä soutavan Pääjärvellä ja veneen likemmäksi tultua näkyi veneessä venäläinen upseeri, kaksi sotamiestä ja talonpoika. Isä luuli, että Hjerpe oli joutunut kiini ja että hän nyt lietsasi noita muita pappilaan. Isä sulkeutui kamariin, jonka ovesta avain otettiin pois, ja äidin piti ottaa vastaan tulijat ja jos vaara oli tarjolla antaa merkki isälle, että hän tietäisi ikkunasta kapaista metsään. Kun sitten peljättyjen vieraitten tultua äiti antoi merkin, ettei vaaraa ollut, tuli isä pahasti ontuen kepin nojassa esille. Venäläisten tuoma mies oli yksi Karstulan isäntiä, jota oli epäilty vakoojaksi. Kun tuojat nyt saivat tietää asianlaidan, ettei hän mikään vakooja ollut, jättivät he miehen ja läksivät tiehensä. Isäntä kertoi silloin, että hän oli Hjerpen kanssa maannut neljätoista päivää yksillä tulilla venäläisten leirissä Lintulahdessa, jonne palavat nuotiot olivat houkutelleet Hjerpen poikkeamaan. Fieandtille vietävän kirjeen oli Hjerpe ehtinyt niellä, joten häneltä ei löytynyt mitään, vaikka kaikki hänen repaleessa ja tuohikeränsä tutkittiin. Seuraavana päivänä tuotiin Hjerpe samassa asiassa kuin edellinen isäntä pappilaan ja pääsi samalla tavalla vapaaksi, sai palkkansa ja läksi tiellensä.

Vietettyämme sillä tavoin kymmenen viikkoa, jolla aikaa ei mitään jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetty, muutimme jälleen kirkonkylään, jonne muutkin asukkaat toinen toisensa jälkeen palasivat. Kodissamme olivat ikkunat rikkiammutut ja kuulia seinissä ja laattioilla olkia ainakin kyynärän vahvuudelta. Niitä siivottaessa oli löytynyt sormia, varpaita ja hyytynyttä verta, sillä talo oli ollut sotalasarettina. — —

Talvella majoitettiin meille kaksi kasakkaa, joiden toimena oli kuljettaa käskykirjeitä milloin Kalmariin milloin Möttölään, sillä kylässä ei siihen aikaan nähty yhtään hevosta. Isällä tosin oli kaksikin hevosta, mutta niitä pidettiin piilossa navetan nurkassa. Kasakat kyllä tiesivät sen, mutta väittivät, ettei papilla ollut hevosia, kun niitä usein käytiin vaatimassa. Kuriirit ja upseerit saivat kulkea jalan. Eräänä iltana 1809 vuoden alussa tuli muuan venäläinen upseeri ja aseillaan uhitellen vaati hevosta, jota hän kuitenkaan ei saanut, kun kasakat vakuuttivat, ettei hevosia ollut. Seuraus tästä pelotuksesta oli, että äitini kuoli jättäen jälkeensä muutaman vuorokauden ikäisen lapsen. [Kuolinpäivä haudattujen listassa on 18.2.1809.]

Kerran taas seuraavana syksynä poikkesi meille muuan venäläinen lääkäri. Hän tunsi meidän koiramme Bakkuksen, joka edellisenä syksynä oli silmäpuolena ja ontuvana palannut kotia teiltä tietämättömiltä. »A sabak», sanoi lääkäri ja kertoi, että venäläiset sotamiehet olivat kotimme aittoja penkoessaan tavanneet Bakkuksen aittain solasta, jonne se kahlehdittuna oli unohdettu, ja pajunetilla pistäneet koiralta toisen silmän puhki, kun koira puolusti talon omaisuutta. Sitten oli muuan haavoitettu majuri tuotu Pohjanmaalta samoihin aittoihin, niissä hän liikkumatta oli maannut 8 päivää. Hän oli käskenyt »dentshikkansa» ruokkimaan koiraparkaa. Parannuttuaan oli majuuri vienyt koiran muassaair Hämeenlinnaan asti. Siellä käski majuuri laskea koiran irti, koska se muka jo oli uuteen seuraansa suostunut. Bakkus käytti vapauttaan lähteäkseen paikalla takaisin Karstulaan, jonne tuli kurjassa tilassa. Vasta v. 1811, muuttaessamme Hauholle, kuoli uskollinen koiramme suureksi suruksemme.

Toisen kerran näinä samoina aikoina tuli 200:n jauhomaton kuormasto Karstulaan matkalla Pohjanmaalle. Hevosten puutteessa täytyi kuormaston viipyä Karstulassa ja jauhomatot pinottiin talteen muistaakseni Muholan taloon. Kuormaston varjelusväkenä oli ainoastaan kaksi sotamiestä. Sunnuntaina läksi isä jumalanpalvelusta pitämään kirkkoon, mutta yhteensoitettaessa tuli ainoastaan muutamia akkoja kirkkoon, vaikka kirkonmäellä oli suuri kansankokous. Itkien ja ruikuttaen kertoivat ämmät, että muu väki oli lähtenyt .Unholaan väkivallalla anastamaan jauhovarastoa. Sattumalta oli pitäjän toinen säätyläinen, pormestari Gadd, kirkolla ja yhdessä läksivät pappi ja pormestari ilkitekoa estämään. Toinen vartiosotamies oli pötkinyt metsään ja toisen oli kansa jo sitonut köysiin. Isäni oli selittänyt mitä seurauksia ilkiteolla olisi, etenkin kun maa jo oli Venäjän vallassa, ja siten oli hänen onnistunut saada väkijoukko hajautumaan. Mutta iltapuolella kello 4 ajoissa oli saaliinhimoinen väkijoukko vihoissaan taas palannut Muholaan. Nyt pysyi metsästä palannut sotamies paikallaan, mutta toinen vuorostaan kipasi pakoon. Vahtiin jäänyt sotamies otettiin kiini ja sidottiin. Akat lennättivät taas sanan papille, mitä oli tekeillä, mutta isäni sanoi, ettei hän nyt enään uskaltanut lähteä väkijoukkoa hajoittamaan. Raivostunut väkijoukko oli sanonut, että »tulkoon nyt pappi ja pormestari, nyt se tehään«. Jauhomatot ryöstettiin, vangittu sotamies vietiin metsään, sidottiin mäntyyn ja ammuttiin.

Noin parin viikon perästä marssi pataljoona venäläisiä Karstulaan. Miehistö pysähtyi Tolpilan eteen ja venäläisten päällikkö tuli muutainain miesten ja tulkin kanssa isääni tavoittamaan. Päällikkö antoi tulkin sanoa: »Sinä p...leen pappi käskit ottaa pois meijän ransportin.» Isäni selitti asian laidan, mutta venäläinen majuuri ei ottanut häntä uskoakseen, vaan jätti aliupseerin ja kaksi sotamiestä porstuaan vahdiksi, pajunetit kivääreissä. Sitten läksi majuuri tapahtumapaikalle kylään, antoi miestensä ottaa kiini kylästä paenneita ihmisiä, jotka ijästä ja sukupuolesta huolimatta raahattiin esille ja tutkittua saivat niin sanottua »rokshia» eli raippoja, joita oli koottu suuria kimppuja paikalle. Kahdeksan päivää kesti rankaisua ja joka päivä vietiin isäni piiskauspaikalle kuulusteltavaksi kuka oli syyllinen ja kuka ei. Vaikka isäni vakuutti syytettyjen viattomuutta, ei siitä huolittu, vaan jokainen sai raippoja, yksi enemmän toinen vähemmän, majuurin mielivallan mukaan. Suuri itkuja parku oli silloin kylässä, niinkuin kyllä arvata voi.

Kahdeksantena päivänä saapui metsään paennut sotamies pelastavana enkelinä takaisin ja kun hän oli saanut kertoa tapauksen, sai isä suureksi iloksemme ilman vartijoita palata kotiin. Väkivallan tekijät kuuluivat olleen, niinkuin myöhemmin tiedettiin kertoa, Saarijärven ja Kivijärven asukkaita ja ehkä kaukaisempiakin, vaan tuskin karstulalaisia. Venäläiset läksivät Pohjanmaalle vieden viisi kirkonkylän isäntää vankina mukaansa. Kuortaneella tai Lapualla oli heitä rangaistu kujanjuoksulla. Viikon kuluttua heidän kotiapalattuaan kuoli heistä kaksi; muitten kolmen kohtaloa en tunne.

Karstulan tappelun kestäessä olivat venäläiset lähettäneet osaston erään everstin johdolla kahden pienen järven välissä olevalle salmelle luultavasti saartaakseen ruotsalaisia. Mutta eversti von Fieandt oli saanut siitä tiedon ja oli myöskin lähettänyt sinne väkeä. Samalla syttyi tappelu, jota oli kestänyt kauan. Venäläinen eversti oli useita kertoja koettanut ratsain päästä yli salmesta, mutta aina palannut takaisin. Eräs Savon jääkäri oli pitänyt häntä silmällä, mutta kun ei ollut saanut ammutuksi häntä, oli pannut viisi luotia kivääriinsä ja sanonut: »eikö hän sitten p....le kerran kuole», tähdännyt ja ampunut. Eversti putosi paikalla salmeen; paljon venäläisiä oli rientänyt hänen avukseen ja saanut saman lopun. Kun olimme palanneet kirkonkjdään, oli siellä aidalle heitetty verinen cambridge-paita, jossa oli viisi luodinläpeä. Ammutut sotamiehet ajautuivat myötävirtaan ja seuraavana vuonna ne Vaasan maaherran käskystä osaksi haudattiin osaksi poltettiin. Jokaisesta siten haudatusta luvattiin ruplan palkinto. Näin haudattiin niitäkin, jotka olivat kaatuneet pitkin tietä Möttölään päin.

Tappelun kestäessä kahdessa paikassa oli Humpin tai Kierämäen taloon tullut suurempi venäläinen joukko. Talon isäntä oli silloin lähettänyt vanhimman poikansa viemään pikasanaa eversti Fieandtille, että venäläisillä luultavasti oli aikomus sieltäpäin saartaa ruotsalaisia. Poika teki niinkuin oli käsketty, jonka jälkeen Fieandt oli komentanut joukkonsa peräysmatkalle ottaen pojan mukaansa. Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantiellä, josta venäläisten olisi pitänyt ilmestyä, ei heitä ollut näkynytkään, minkä vuoksi Fieandt oli käskenyt sitoa pojan ammuttavaksi puuhun, kun oli väärän tiedon tuonut. Poika oli pyytänyt ampumista viivyttämään ja hetkisen kuluttua olivat venäläiset alkaneet paukuttaa metsästä. Poika pääsi vapaaksi ja sai palata kotiinsa.

Tällä paikalla syttyi verinen taistelu; venäläiset olivat vallanneet ruotsalaisen kanuunan, mutta savolaiset ottivat sen pajunettirynnäköllä takaisin ja kun hevoset olivat kaatuneet, vetivät sen lähimpään paikkaan, luullakseni Oikariin asti.

Isälläni oli kaksi riihtä ahdoksessa, jotka piti seuraavana maanantaina puida, mutta puimamiehinä olivat luultavasti venäläiset, sillä sinä vuonna ei isäni saanut jyvääkään pellostaan enempää kuin muutkaan kirkonkyläläiset. Käsittämätöntä on miten saatoimme toimeen tulla sen vuoden.

Isäni niinkuin muutkin, jotka olivat sodan aikana kärsineet, saivat tehdä luettelon vahingoistaan. Isäni luettelo nousi 800 riksiin riikinvelkarahaa, mutta siitä ei hän saanut äyriäkään.

Kerran uhkasi kuriiri, joka ei saanut meiltä hevosta, ampua isän, mutta onneksi pistooli naksahti. Kerran taas oli venäläisellä ulaaniupseerilla tulkkina ulaani, joka puhui latinaa. Hän oli puolalainen ja sanoi: »oranes sutnus nobiles» (me olemme kaikki jalosukuisia). Sellaistakin tapahtui monen muun muassa.

Sitten vuoden 1811, jolloin muutimme Hauholle, en ole ollut Karstulassa.

 Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884)