Eräs mies, nimeltä Matti Hänninen

Viitasaaren Suovanlahden kylässä asui Matti Adaminpoika Hänninen (s. 16.7.1825), joka vaimonsa Mina Henrikintytär Raatikaisen (s. 11.4.1832) kanssa sai ainakin lapset Albert (s. 12.6.1854) ja Johannes (s. 21.7.1862) (RK  1846-1856, 5, 69, 363, 371; 1857-1866, 80, 358; LK  1847-1865, 319, 363). Hieman nuorempi Matts Tobiasson Hänninen (s. 7.7.1833) meni 6.9.1861 naimisiin Ebba Johanna Erikintytär Korhosen (s. 24.1.1836) kanssa. Heidän tyttärensä Vilhelmina syntyi Ilmolahdella 17.5.1863 ja poikansa Abel Suovanlahdella 27.2.1867. (RK 1857-1866, 68, 319).

Muita Viitasaarella lapsia saaneita Matti Hännisiä Hiski ei tunne. Mutta Viitasaarella oli muitakin Matti Hännisiä, enkä onnistunut selvittämään, kenestä heistä kertoi uutinen Satakunnassa 20.11.1880:

Erakko. Viitasaarella on eräs mies, nimeltä Matti Hänninen, ollut vuosi kausia erillään vaimostansa ja lapsistansa ja asunut maakuopassa. Noin virstan matkaa kirkonkylästä on hän Keiteleen rannalle, jyrkkään petäjikköpenkereesen kaivanut kummallisen, kellarimaisen asuntonsa, joka on niin tilava, että hän sai siellä venheitä valmistaa, sillä mies on taitava puuseppä sekä erittäin mainio venemestari. Kun Matin asuinpaikka tuli yleisesti tietyksi, haukutteli se paljo katsojia luoksensa. 

Ja kun pitäjän kappalainen, jonka maalla Matin uutistalo sattui olemaan, sai kuulla uudesta alustalaisestansa, kävi se häntä kehottamassa yhteiselämään vaimonsa kaussa; Matti totteli papin neuvoa, mutta pani kuitenkin niin pahaksensa tämän rauhansa häiritsemisen, että muutti pois peninkulman matkan päähän, syrjässeen paikkaan, missä kuohuvan kosken keskellä olevaan saareen laati tupansa, johon hän pääsee manterelta ainoastansa soukkaa palkkia myöten. Siellä kuuluu hän nyt perheensä kanssa elävän, mutta kuitenkin siitä erillään. Mies puhelee järkevästi muiden ihmisten kanssa, vaan vaimollensa ja lapsillensa ei sanaakaan hiisku, ja tuskin suvaitsee nähdäkään heitä. Matti on päättynyt ja pysyy päätöksessään.

Pidempi lista lukkarin kirjoituksista

Sain arvosteltavaksi viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan Varkaudet varhaismodernissa Suomessa, jossa olin kaikenlaisia yhteyksiä tutkimusintresseihini. Yksi näistä oli lukkari & sanomalehtikirjoittaja Konstantin Sarlin, jonka tekstejä Sofia Kotilainen hyödynsi luvussa Postinryöwäri ja wäärän rahan tekijä. Talvi-Erkin rikollinen elämäntapa ja 1800-luvun puolivälin maaseudun moraalitalouden synty. Tämä vahvisti Kahden elämän loppu kesällä 1858 -blogijutun yhteydessä syntynyttä  käsitystäni, että Sarlin oli omassa ajassaan poikkeuksellisen kiinnostunut rikoksista kirjoittamisesta. Kävi myös ilmi, että blogitekstin loppuun tekemäni listaus Sarlinin teksteistä oli puutteellinen, sillä lopetin sen ennen aikojaan enkä käyttänyt sanahakuja. Joten uusi yritys:

Viitasaaresta 28. p. Kesäk, Suometar 20.07.1852 no 29; Veljekset metsällä, Suometar 31.08.1852 no 35

Viitasaaresta, Suometar 02.12.1853 no 48; Yö Heilunsaaressa, Viitasaaren pitäjässä, Suometar 16.12.1853 no 50

Viitasaaresta, Suometar 10.03.1854 no 10; Viitasaaresta, Suometar 28.04.1854 no 17; "Ojettu Virsikirja" (Viitasaaresta lähetetty), Suometar 05.05.1854 no 18; Viitasaaresta, Suometar 28.07.1854 no 30; Viitasaaresta, Suometar 13.10.1854 no 41

Viitasaaresta, Suometar 09.03.1855 no 10; Pimeä aurinko, Suometar 03.08.1855 no 31; Viitasaaresta, Suometar 10.08.1855 no 32; Viitasaaresta, Suometar 02.11.1855 no 44; Viitasaaresta, Suometar 16.11.1855 no 46

Viitasaaresta, Suometar 04.04.1856 no 14; Viitasaaresta, Suometar 16.05.1856 no 20; Onnetoin tapaus, Suometar 19.09.1856 no 38; Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, Suometar 26.09.1856 no 39

Viitasaaresta, Suometar 06.02.1857 no 6; Kamala tapaus, Suometar 13.02.1857 no 7; Viitasaaresta, Suometar 13.03.1857 no 11; Viitasaaresta, Suometar 21.08.1857 no 33; Muuan sana Kesti- eli Loisväestä keski-Suomessa, Suometar 18.09.1857 no 37

Hirmutapaus Vihtapurolla Heinäkuun 16 p:nä 1858. Suometar 6.8.1858; Terveyden tila & Viitasaaresta, Suometar 22.10.1858 no 42; 

Viitasaaresta, Suometar 08.04.1859 no 14

Viitasaaresta. Suometar 15.2.1861 no 7; Viitasaaresta Maaliskuussa (Ote kirjeestä). Suometar 12.4.1861 no 15; Viitasaaresta Lokakuun lopulla. Suometar 15.11.1861 no 46

Talviasten Erkki. Suometar 10.1.1862 no 2; Polttava kysymys Viitasaaresta. Suometar 29.8.1862; Hätä-huuto Kivijärveltä. Suometar 12.9.1862 no 36; Herra Tohtori W. S. Schildtin "Puolustukseen" Suomettaren 37 N:rossa vähä sauman-riivettä. Suometar 31.10.1862 no 43 & 28.11.1862 no 10

Köyhän vuoden kaljaa! & & Sivu-sananen hra Imm. Rob. W-lle. Suometar 5.1.1863 no 2; Jyväskylästä Toukokuun 30 p. 1863. Suometar 9.6.1863 no 45

Viitasaaressa 1 p. Tammikuuta 1865. Suometar 23.1.1865 no 18; Muuan sana Viitasaaren Sunnuntaikouluista. Koti ja koulu 4/1865;  Epuutus. Koti ja koulu 16/1865; Onko ajanmukainen parannus Metsänhoidolle Suomessa välttämätöin? Suometar 16.3.1865 no 63; Pihtiputaasta. Suometar 19.5.1865 no 115; Viitasaaresta. Suometar 22.5.1865 no 117; Mietteitä sunnuntai-kouluista ja myös hiukan vastinetta. Koti ja koulu 26/1865; Viitasaaresta 19 p. Joulukuuta 1865. Suometar 30.12.1865 no 303

Viitasaaresta. Suometar 22.3.1866 no 24; Matkalla Pohjolasta Helsinkiin. Suometar 16.7.1866 no 57

Suomalaisen Virsikirjan Komitealle Turussa sananen keski Suomesta. Tähti 8.1.1867 no 2 

Vaikeroiminen kansan suusta Keskisuomessa. Kansan lehti 11.1.1868 no 2; Pari sanaa vastineeksi Herra K. Virtaselle. Kansan lehti 1.8.1868 no 31; Ylkämies ja Morsian. Kansan lehti 22.8.1868 no 34

Viitasaaresta 9 p. Huhtikuuta. Kansanlehti 17.4.1869 no 15; Kertomus Viitasaaren kuntahallituksen toimista, synnyttyänsä 16 p. Maalisk. 1868 allanimitettyyn päivään 1869. Kansan lehti 30.10.1869 no 43 & 6.11.1869 no 44

Kasket ja Keski-Suomi. Uusi Suometar 8.12.1871 no 145; Paloviinasta. Uusi Suometar 15.12.1871 no 148

Kiitoksia kiittämästänne "Keskisuomalainenkin". Keski-Suomi 13.1.1872 no 2; Minkätähden kansa ei suosi omaa herttaista Kansakoulua. Keski-Suomi 24.2.1872 no 8

Mietteitä Henrik Kaapriel Porthanin syntymäkummulla, Vapunpäivänä 1873. Suomenlehti 27.5.1873 no 21

"Rautalammin talonmiehelle". Suomenlehti 17.2.1874 no 7

Ankara tulipalo. Keski-Suomi 24.9.1879 no 76; Viime viikkoiset vaiheet, kuukauden kuulumiset I & II. Keski-Suomi 11.10.1879 no 81; III. Keski-Suomi 18.10.1879; Viime kuun kuulumiset; viime viikkoiset vaiheet IV. Keski-Suomi 8.11.1879 no 89; VI. Keski-Suomi 29.11.1879 no 95; VII. Keski-Suomi 6.12.1879 no 97

Kauhea rajuilma. Keski-Suomi 24.9.1881 no 76

Viitasaari Syyskuun 19 p:nä. Keski-Suomi 23.9.1882 no 76

Kaunis lahja kansakoululle. Keski-Suomi 23.2.1884 no 8; Viitasaaresta Toukokuun 12 p. 1884. Sanansaattaja 13/1884; "Keski-Suomen" Toimitukselle. Keski-Suomi 19.7.1884 no 49 

Viitasaarelta Helmikuun 7 p. 1885. Kotimainen lähetys 4/1885; Hirvi & Kauhea petomaisuus & Tulirokko. Keski-Suomi 17.10.1885 no 42

Oma maa mansikka; muu maa mustikka. Oulun lehti 27.10.1886 no 86; Mietelmä. Oulun lehti 3.11.1886 no 88

Säästäkäämme yhteiskunnallisia aarteitamme! Oulun lehti 12.3.1887 no 20; Retki taivaalliseen kotiin. Sanansaattaja 6/1887; Uutta ja vanhaa armon valtakunnasta. Sanansaattaja 11/1887

Myöhäinen Suomen sodan muistelija Viitasaarella

Antti Juho Tiihonen syntyi Suonenjoella 4.9.1799. Joulukuuhun 1828 mennessä hän oli päätynyt Viitasaarelle, jossa hänet vihittiin 14.12.1828 morsiamenaan Brita Soph. Graf (myös Raam). Lasten kasteissa 1829-1840 Juho Tiihosen titteli oli löysäläinen ja asuinpaikkana useimmiten Keihärinkosken kylä. 

Sieltä hänet tapasi puoli vuosiataa myöhemmin nimimerkki Matkailija.

Tallustellessani Keihärinkosken sydänmailla Viitasaarella, kohtasin eräässä uutistalossa ukon pöydän takana leipää murentelemassa piimäkuppiinsa, jota sekoitusta hän välimmiten pisteli hampaattomassa suussaan mutustellakseen vatsansa tyydytykseksi. Roteva ja ryhdikäs vartalonsa osotti hänen miehuutensa päivinä olleen Suomen kookkaimpia ja voimakkaimpia poikia, vaikka muotonsa ja hopeiset hiushapsensa todistivat ukon korkeata ikää. Hän kertoikin syntyneensä 1799, siis kahta vuotta vajaa 90 vuoden vanha, ja sanoi paremmin muistavansa "venäläisten tulon Suomeen" kuin viime aikaisia tapahtumia. Sanoi Rautalammilla, kirkon eteläpuolella pitäjää syntyneensä ja sitten miehuutensa aikoina olleensa piiskurin ammatissa 40 vuotta viitasaarella, olleen samalla torpan pitimen itsellään, mutta nykyään ruotulaisena tuolla salon taloilla ja nimensä Juhani Tiihonen. [...]

Piiskuri-aikanansa sanoi muutaman vangin kuolleen, rautakaulassa paalussa seistessaan. Hänellä oli neljä tuomiota, joista oli tuomittu seisomaan 2 tuntia rautakaulassa ja sitten 40 paria vitsoja. Nimismies oli käskenyt läsnäolijain pitämään vaaria vangin seisomisesta sill'aikaa kuin hän piiskurin kanssa lukee vitsoja; mutta läsnä-olijat olivatkin huolettomat ja ennenkuin huomattiinkaan, oli vangista henki pois. (Keski-Suomi 27.7.1887)

Pari vuotta myöhemmin Tiihonen

puhelee selvästi ja varsinkin nuoruutensa aikaisia asioita muistaa hyvästi. Muun muassa kertoi syntymäasuntonsa olleen lähellä maantietä ja olleensa 8 vuoden ikäinen kuin ensimmäinen lauma venäläistä sotaväkeä matkasi ohiviipän maantietä. Kaksi sotamiestä matkueesta poikkesi heillekin ja hän kauhistuneena toisten lasten kanssa kiipesi uunille piiloon. Sotamiehet astuttuaan tupaan sanoivat "trastui", johon lattialla seisova isänsä vastaukseksi koki vavisten hokea, kuten pappi oli jo edellä neuvonut, "trastui, trastui". Ryssät vaativat leipää, ja kun isänsä selitti ei olevan, ottivat sotilaat isää käsivarsista kiini, taluttivat ulos aittain eteen, joita oli kolme, sekä aukasuttivat ovet. Mutta ne kun olivat tyhjät, tulivat takasin tupaan ja tirkistelivät uuniin, huomaten siellä rieskoja. Ottivat yhden niistä pöydälle, jonne jo sitä ennen sivuhuoneesta puoleksi jäätyneen maito pytynkin olivat kuljettaneet. Haukkasivat muutaman kerran rieskaa, ja pistelivät lusikoillaan maitoa pytystä. Mutta rieska kun oli suurimmaksi osaksi petäjäjauhoista tehtyä, sanoivat "njet dobra hleipa", jättivät rieskan sekä maidon, viskasivat vaskirahan kumpikin pöydälle ja menivät matkaansa. Muuten ihmiset piileilivät sydänmailla karjoneen kesäkauden ja papitkin olivat vesamäellä. venäläiset toisinaan syöttelivät niittyjä ja peltoja sekä tappoivat eläimiä. Rauhan tultua saivat omistajat niistä vähin palkintojakin. (Keski-Suomi 5.8.1890)

Toinen kirjoittaja ehti tallentaa saman tarinan ennen kuin Juho Tiihonen kuoli 93-vuotiaana 11.5.1892 (Suomalainen 8.1.1892).

Esimerkillinen torppari Viitasaarelta

Viitasaaren kastettujen kirjan mukaan Haapaniemen torpassa syntyi 2.1.1800 Matts Liimataiselle ja Ester Niskaselle Henrik-poika. Seurakunnan lukkari Konstantin Sarlin kirjoitti elämästään 54 vuotta myöhemmin näin:

Kolmekymmentä vuotta sitte läksi Heikki vähäisenä poikaisena kerjäämään. Tätinsä teki hänelle pikkuisen pussin selkään, johon Heikki keräsi tähteet almu-muruistaan, jotka hän sitte möi ja ennen pitkää palasi muutama rossa lakkarissa maailmalta isänsä luokse, joka oli vanha köyhä sotamies ja asui Rasila-nimisessä torpassaan. Muutaman vuoden perästä kuoli ukko ja Heikki alkoi piirtää syviä ojia kankaille ja korpihin, pani koko joukon metsää sarkoihin ja ennen puoltakymmentä vuotta lisääntyi Rasilan sangen vähäiset pellot ja niityt monenkertaisesti. Navetta pantiin seka-sonnalle ja raavaita hankittiin koko karja. Näin tavoin voimistui pellot aivan äkkiä, semminkin kuin Liimatainen pitää 10:nen sylen levyiset sarat ja 6:den vieläpä 7:täkin korttelia syvät sarka-ojat.

Niittyjä on vielä viime-vuosiin asti lisätty, joita nyt jo on 20 lato- ja 6 haasia-alaa. Rasilasta virsta matkaa, on Kivisuo-niminen neva, joka, erinomattainkin tulvan aikana, on melkein veden varassa. Tästä nevasta on Liimatainen lukemattomien ojain, polvien, sulkuin ja piirrosten kautta johdattanut veden torppansa peltoin ympärillä oleville hiekka-kankaille ja louhuahoille. Likinnä nevaa on korpi-maita vähän verran, joita Liimatainen ensin viljeli ja poltteli, laski sitten veden näihen poltettuin suomaiden ylitse juoksemaan mainituille kankaille ja ahoille, jotka kaikki ovat syvillä ojilla varustetut, sillä tavalla, että veto-ojat ovat niittymaan laidoilla ja sarka-ojat poikki niityn. Näin tavoin on helppo vettä sulkea ja päästää, niinkuin tarvis vaatii. Kuin esim. keväillä, lumen jotenkin sulattua, pannaan vetoojain yläpäät joka saran kohdalta kiini, niin nousee vesi saroille ja sulattaa sekä lopun lumen että roudan maasta, joka sangen suuresti auttaa nurmen kohoamista. Talvella on ojat arvattavasti kaikki auki, muutoin ylänne kasvais ja turmelis heinän juuren. Kuin nyt palovesi muutaman ajan seisoi näillä kovaluontoisilla mailla, alkoi ne tasoittua ja nurmi juurtua, ja ovatkin nyt paraita nurmi-niittyjä. Poutakesinä kuivaa mainittu kivisuo niin, ett'ei vettä saadakkaan kuin sangen vähä, josta syystä ne alimaiset niityt eivät kasva kuin puolen tavallisuudesta. Ja onki ne alimaiset niityt eli noin 5 lato-alaa senkaltaista kangasmaata, jonka hongista Rasilan nykyinen kartano on enimmäksi osaksi rakettu. 

Viimeisinä vuosina on Liimatainen johdattanut veden niittyinsä läpi niin pitkälle, että yksi syvä oja kulkee kartanoon, navetan alaitse ja saunan editse pihapellon niskoille. Tästä piha-ojasta juo lehmät ja kylpee väki. Lehmille ei hän anna kuin kylmää vettä, hiukan olkia, vaan runsaasti nurmi-heiniä ja suurusta. Navetta on, kuin jo sanottiin, sekasonnalla, irtonaisilla soimilla varustettu ja niin aidattu, että joka lehmä pääsee parrestaan vesiojalle. Lehmiä ei pidetä kiini kytkyessä, vaan ne sopuisimmat keskenänsä ovat aina eri-kujassaan. Navetta on sangen suuri. Pellavia ja liinoja ei hän kasvata eikä liioin pyydä kaloja, ehkä järvi on aivan pellon alla. Kaikki vaateaineet ostetaan ja valmistetaan sitten kotona. Samate ostetaan myös suola-kala. Renkiä ja piikaa ei hän suvaitse, vaan kaikki työt kuin vieras väki tekee, tapahtuu summa- eli urakkakaupalla. Suo-mutaa ajattaa hän sangen paljon joka vuosi. Voita on Liimatainen vuodessa myönyt noin 30 ja 40 leiviskää, vaan viimeisinä poutakesinä vähemmän, 10:nestä ja 12:ta lypsävästä lehmästä.

Näin on tämä Heikki Liimatainen köyhästä kerjäläisestä, oman toimensa ja ahkeruutensa kautta, Jumalan suomasta, keltään neuvoa kysymättä, joutunut varakkaaksi. Hänellä on myöskin jo 6 lasta, joista vanhimmat alkavat auttaa työkomennossa.

Olis suotava että monet maamiehistämme, joilla sattuisi olemaan tämän kalttaiset maanpaikat ja luonnon etuudet, koettaisivat Liimataisen keinoa vaurastumiseksensa.

Toivottava olis myöskin, että Liimatainen toimensa ja uutteruutensa vuoksi, jolla hän on monta muutakin pitäjämme asujamista hyödyttänyt, semminkin niittymaiden saattamisessa parempaan kasvuun päällys-veden ja oja-sulkuin kautta, muistettaisiin jollakulla kehoituksella Keisarilliselta Huoneenhallitus-Seuralta Suomessa.  (Suometar 10.3.1854)

Viitasaarella on useampi Rasila-nimisiä torppia. Heikin Rasila oli Haapaniemen kylässä (RK 1846-1855, 428). 

Kolme kotiopettajaa 1870-luvun Viitasaarella

Dagmar Hagelborg-Raekallion (s. 1871) muistelmissa Kaiu Suomen laulu (1934) lapsuus Viitasaarella saa kuvausta runsaalla tusinalla sivulla. Hänen isänsä oli kanttori Konstantin Ferdinand Sarlin ja äitinsä tämän toinen vaimo Charlotta Margareta Granberg. Sarlin ei ollut ajalle tyypillinen kanttori vaan kouluja käynyt ja yritteliäs, mistä voi lukea Viitasaaren seuran sivuilta. Granberg oli jämsäläisen sahakirjuri-kirkonvähtärin tytär, (jonka sisaresta olen jo julkaisutkin tekstiä). Ei siis ole ihmeteltävää, että lasten koulutukseen satsattiin. Muistelmassa esiintyvä velipuoli Julius pääsi ylioppilaaksi, kun Dagmar oli 7-vuotias. Pari vuotta aiemmin

Viiden vuoden ikään päästyäni saimme ensimmäisen kotiopettajattaren. Tämä "Anna-täti" oli vanhan ajan pedagogityyppi, jota pelkäsin kamalasti. "Pieni pytinki" pihamaan toisessa laidassa, jossa vanhemmat veljeni asuivat kesä- ja joululomillaan, järjestettiin koulutaloksi ja Anna-tädin asunnoksi. Koulusalimme oli sisustettu virallisen asianmukaisesti. Keskellä huonetta on suuri pöytä, jonka ympärillä istuimme "asennossa", so. selät suorina kuin olisimme hiilihangon nielleet ja kädet ristissä pöydällä. Auta armias, jos unohdin "asennon". Nurkkaa käytettiin ahkerasti ja koivuvitsaa sormille, jos ne sattuivat eksymään pois asennosta. (s. 15-16)

Ilmeisellä helpotuksella Hagelborg-Raekallio muistelee Anna-tädin lähtöä rekikyydillä joululomalle kotiinsa Jyväskylään. Hän lienee ollut siellä kirjoilla, sillä Viitasaaren rippikirjassa ei ole Sarlinien sivuilla merkintöjä tästä kotiopettajasta. 

Sama pätee seuraajaansa neiti Alma Ingmaniin, "joka oli oppinut, tietorikas nainen. Sitä paitsi hän oli sangen hyvä pianonsoittaja." (s. 26) Loppukaneetista päätellen kyseessä on sama Alma Ingman kuin syksyllä 1881 Oulussa pianon soitannossa opetusta antanut Alma Ingman (Kaiku 2.7.1881). Valitettavasti vaikuttaa lähes yhtä todennäköiseltä, että hän on Oulussa marraskuussa 1882 kuollut 24-vuotias rovastin tytär Alma Wilhelmina Ingman (Oulun lehti 29.11.1882). Tässä tapauksessa kyseessä oli Santeri Ivalon sisar.

Dagmar Hagelborg-Raekallio jatkaa:

Alma Ingmanin erottua meistä saimme opettajaksemme Fanny Frimanin, maanmittarin tyttären Oulusta. Nuori Fanny-neiti oli myöskin musikaalinen, joten saimme jälleen tilaisuuden musiikkiopintojemme jatkamiseen. Innokas opettajamme oli kielitaitoinen ja perehtynyt sekä kotimaiseen että yleismaailmalliseen kirjallisuuteen. Ennen kodistamme lähtöään Fanny-neiti kihlautui Heikki-veljeni kanssa...(s. 27-28)

Mainitun avioliiton ansiosta tämän viimeisen kotiopettajan tunnistamisessa ei ole haastetta. Fanny oli syntynyt 29.11.1860 Haapavedellä vanhempinaan Abraham Viktor Friman ja Gustava Eleonora Lindström.

Vaikka muistelmassa kahteen jälkimmäiseen opettajaan liitetään positiivisia attribuutteja, selostus tyttökoulun pääsytutkinnosta paljastaa yhden opetuksen puutteen: 

Isäkin hymyili salavihkaa, kun hänelle myöhemmin selostin tutkintoni "hirmuisen jännittäviä" tilanteita, varsinkin silloin, kun tutkintokokeessa oli ratkaistava laskuopin ongelmia. Asia oli nim. sellainen, että kaikki muutoin etevät kotiopettajani olivat olleet sangen heikkoja matematiikassa ja jättäneet monet laskuopin pulmalliset paikat selvittämättä.(s. 28) 

Kuva Ottilia Adelbergin kuvituksesta Zacharias Topeliuksen kirjaan Walters äfventyr (1898).

Viitasaaren Mozart ja isänsä

Oulussa 5.10.1878 painetusta Kaiusta voitiin lukea seuraavaa.

Omassa maassamme löytyy ehkä toinen Mozart'in alku. Se on kolmevuotias poika, nimeltä Hanell Viitasaaren pitäjäässä. Hänestä olemme kuulleet kummia. 

Vanhemmilla on urkuharmonio. Sillä soittaa lapsi taitavasti vaikka on niin pieni, että ainoastaan varpailla ulottuu, tuolissa istuessaan, soittokalun polkimia liikuttamaan ylös alas. Hän ei urkuihin saa täyttä ääntä, kuin ei koko jalallaan pääse polkemaan, mutta kuitenkin sen verran että soittoa syntyy. Ja tämä ei ole suinkaan epäsäännöllinen rämpytys vaan päinvastoin oikea, kaunis ja vienosti suloinen soitto. 

Vaan se on kummempi vielä, että tämä lapsi osaa soittokappaleita säveltää. Äitinsä asetti keran, lapsen soittaessa, kukkaiskimpun urkuharmoniolle. Lapsi soitti, sanoen: "Äiti, nyt soitan tälle kukalle - - nyt tälle - - - nyt tälle!" 

Hänellä ei ole, tämän ohessa, halua soittamaan mitä hyvänsä. Huonoa musiikia hän huonoksi älyää. Kun tanssi-kappaleita esim. hänelle soitetaan, hän ne hylkää, ilmeistä inhoa osoittaen. Kelvataksensa pitää soiton oleman klassillista, puhdasta, tosi kaunista. Ja kerran kuultuaan kauniin soittokappaleen, se piirtyy mieleensä eikä hänelle tule rauhaa ennenkuin on saanut harmoniolla koittaa ja ennenkuin osaa sen täydellisesti ja puhtaasti soittaa. 

Hän kuuli muuan kerta kauniin neliäänisen laulun, vieraissa ollessaan. Kotiin tultua hartaasti pyysi äitiään laulamaan tuon saman laulun, koska näet oli unohtanut pari kohtaa. Äiti ei osannut. Lapsen täytyi panna maata, mutta aamulla herätessään kohta huusi: nyt osaan! ja istui harmonion ääreen, josta ei noussut ennenkuin osasi tuon soittaakin. 

Kuka uskoisi kolmen, sanoo kolmen vuoden vanhan lapsen olevan tähän kaikkeen kykenevä! Pojan isä on kansakoulun-opettaja ja harras soiton-ystävä samoin kuin äitinsäkin.

No, aika epäuskottavaltahan tuo kuullostaa. Verkkohakujen perusteella isä-Hanell oli todennäköisesti Viitasaarella 1847 syntynyt Kaarlo Valdemar Hanell, joka Teiskossa vuosina 1870-1873 opettaessaan jätti muistikuvan musikaalisuudesta ja laulun sekä soiton harrastuksesta (Teisko-Aitolahti 24.5.1929). SKS:n arkistossa on K. W. Hanellin tallentamia tanssisävelmiä ja lauluja Etelä-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Satakunnasta ja Savosta 1870-luvulta.

Mielenkiintoista, että oli viihdemusiikkia kerännyt, kun poikansa kuvauksessa klassista musiikkia kovasti painotetaan. Onko Hanellin säveltämäksi merkitty Torpparien marssi taide- vai käyttömusiikkia, jätän viisaampien päätettäväksi (Uuden ajan kynnyksellä : Suomen työväen alpumi no 1/1907).

Hiski-haku Viitasaaren kastettuihin kertoo, että sekä Hanellin isä että isoisä olivat räätäleitä pitäjässä. Liekö veri sitten vetänyt konkreettiseen tekemiseen kun K. W. Hanell vuonna 1886 perusti Viitasaarelle kalastintehtaan, jossa hän työskenteli "enimmäkseen itsekseen". 1900-luvun puolella hän luopui opettamisesta, mutta jatkoi uistinten tekoa poikansa avustamana (Keski-Suomen Sanomat 30.9.1913, Suomen Urheilulehti 8/1905). Kuva Hanellin tuottamasta vieheestä esimerkiksi tässä. Hanell kuoli vuonna 1916.

Poimintoja vanhoista asiakirjoista Viitasaarelta

Lehdessä Suomalainen julkaistiin nimimerkin J. G.:n kirjoitussarja Poimintoja vanhoista asiakirjoista Viitasaarella.

0. Aloitus 1. Kivijärven kyläkunnan puuhia.  Suomalainen 29.4.1889
2. Paljon vaivaa ja vähän palkkaa 3. Kaksi riitajuttua. Suomalainen 2.5.1889
4. Lukkari, joka ei osaa lukea. Vähän lukutaidosta  Suomalainen 6.5.1889
5. Ison Vihan jälkeen. Suomalainen 15.7.1889
6. Seurakunnan elämästä. Suomalainen 25.7.1889
7. Johan Porthan Suomalainen 5.8.1889
8. Opetuksesta. Lukkari. Rippikoulu. Suomalainen 8.8.1889
9. Ylellisyyttä vastaan. Suomalainen 5.9.1889
10. Vuonna 1745. Suomalainen 12.9.188911. Muutamia tietoja asutuksesta ja varallisuudesta. Suomalainen 19.9.1889
12. Kivijärveläisten puuhat  Suomalainen 23.9.1889
13. Pihtiputaan kappeli. Suomalainen 3.10.1889  

Osassa 10 kerrotaan vuoden 1793 pitäjänkokouksesta, jossa miesten kesken yritettiin määrätä naisten vaatteista. Tilanteessa paljastuu mielenkiintoisesti yksityiskohtia naisten pukeutumisesta, jossa ainakaan silkkimyssystä ei hevin luovuttu.

Että korkeasti kunnioitettavan herra tohtorin ja piispan, sekä korkeimmasti kunnioitettavan konsistoriumin arvoisaa kirjettä Kesäkuun 1 päivältä alamaisimmasti tulisi seuratuksi, pidettiin nyt yleinen pitäjäänkokous edellä käyneen kuulutuksen jälkeen, määrätyllä päivällä Viitasaaren emäkirkossa, koskien ylellisyyden ehkäisemistä ja eritoten sitä, joka ilmaantuu siinä, että rahvaassa vaimoväki käyttää silkkivaatteita. Sitten kuin allekirjoittanut varapastori jo kahdeksan päivää ennen kirkon kuudennusten ja seurakunnan vanhimpain kanssa oli neuvotellut, mitenkä ylellisyys vaatteissa sopivimmin ehkäistäisiin, ja vaimomäelle hyväksyttäisiin joku varma vaateparsi, tuli tänään saapuville suurin osa emäseurakunnan isäntiä, miehiä ja isiä, sekä erityisiä valtuutettuja kappeliseurakunnasta tuumimaan tästä tärkeästä asiasta.

Kun nyt kunink. Maj:n hellä huolen pito alamaistensa parhaasta yleiseen mitä elävimmin pitäjäläisille kuvattiin, ja miten kunink. Majesteetti erittäin tarpeettoman silkkivaatteen ehkäisemisellä ei muuta tarkoittanut kuin rahvaan tosi vaurastumista, huomasivat kaikki pitäjäläiset aivan hyvin jokapäiväisestä kokemuksesta, että ylellisyys silkkivaatteiden käytännössä huomattavasti oli lisääntynyt, ja synnyttänyt köyhyyttä maassa, jonka vuoksi he kiitollisuudella hyväksyivät kunink. Maj:n antaman armollisimman ja erittäin kiitettävän esityksen silkkivaatteiden pois panemisesta rahvaan vaimoväessä, ja tyytyivät mielellään, sen johdosta mitä heille oli esitetty, poistamaan kaiken silkkinuttujen, röijyjen ja kaulahuivien käytännön; mutta lykkäsivät kunink. Maj:n armossa arvosteltavaksi, eikö heidän vaimojensa luvattaisi ehtoollisella käydessään ja muissa juhlallisissa tilaisuuksissa pitää päässänsä mustia eli sinisiä myssyjä sitä laatua kuin valtakunnassa valmistetaan ja vähimmin maksaa, jonka ohessa he myöskin lausuivat toivovansa, että heidän tyttärilleen suotaisiin vapaus ikivanhan tavan mukaan pitää päässänsä valtakunnassa valmistettua puolentoista kyynärän pituista ja kahden tuuman levyistä puolisilkkistä nauhaa, jonka väriä ei kumminkaan mainittu. Sitten päättivät pitäjään miehet, että heidän vaimoväkensä ikuisiin aikoihin saakka käyttäisivät valkeita palttina-kaulahuiveja ja esiliinoja, vaan hameiksi, nutuiksi ja röijyiksi käyttäisivät valtakunnassa valmistettua villa "kamlotti"vaatetta juhlapuvussaan, mutta muissa tiloissa kotikutoisia rantusia villa- ja liinavaatteita. 

Ajan myssymallistoa Pehr Hilleströmin maalauksissa. Otteet Nationalmuseumin Wikimediassa tarjoamista kuvista.

Vielä tuumiteltiin, miten pitäisi menetellä nykyään vaimoväen hallussa olevain silkkivaatteitten kanssa, jolloin osa väitti, että semmoiset tarpeettomat ja yleisölle vaaralliset vaatekappaleet olisivat hetimiten poistettavat, mutta enin osa lausui mielipiteenään, että sellaisia vaatekappaleita kyllä voisi käyttää siksi kunnes loppuun kuluvat. Ja jotta niitä vast'edes käyttäessä petosta ei tapahtuisi, ja nuoriso vanhojen myssyjen ja kaulahuivien käyttämisen varjolla ei saisi tilaisuutta ostaa itselleen uusia, pyytävät he sen armon, että kunink. Maj. isällisestä rakkaudestaan näkisi hyväksi, uskollisten alamaistensa tähden, armossa määrätä, että nyt käytännössä olevat silkkivaatteet kruununpalvelijain kautta tulisivat leimalla merkityiksi. Lopuksi mainitsivat pitäjän miehet, että jos joku maksu kunink. Maj:lle ja korkealle kruunulle tulisi maksettavaksi vaimoväen silkkimyssyjen ja nauhojen käyttämisestä, he eivät voi semmoista maksua päällensä ottaa, vaan ennen suovat että heidän vaimoväkensä heittävät kaiken silkkivaatteiden käytännön."

Eva Kemppaisen kesäpäivä

Kansan lehdessä julkaistiin 22.8.1868 K. Saarelaisen teksti, joka ansaitsee esiinnoston. Viitasaaren rippikirjan 1857-66 sivun 150 perusteella tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1860, jolloin Eva oli 29-vuotias.

Muutama vuosi sitten tapahtui Kutemaisen talossa Keihärinkosken kylässä ja Viitasaaren pitäjässä seuraava sukkela naimis-kauppa.

Mainitun talon emäntä Eva Kemppainen, nuori ja ihana nainen, oli jäänyt leskeksi, oltuansa pari vuotta naimisessa. Kun talo on rikas ja emäntä nuori ja pulska, niin ylkämiehiä käydä laskettelee katkeematta semminni kun talossa pidettiin miehet miehen vertaisina, syötettiin, juotettiin, kohteliaasti kohdeltiin, niinkuin sivistyneemmän kansan seassa tapana on. Tämä Evamme on kotosin kunniallisimmista perheistä seurakunnassa; ja että hän osaltansa ei vähennä, vaan päin vastoin korottaa perheensä kansallis-arvoa, sen saamme kohta huomata.

Eräänä tyynenä ja kauniina kesä aamuna, kun linnutkin lehdikoissa jo alkoivat lopetella aamu-virsiänsä ja vetäydä katveen auringon säteiltä, kun lehmä-karja jo kirmasi tahi käydä kelkutteli Kiekkomäen laidetta ja heinämiehet valkoisissa hihoissansa, kontit ja leilit selässä, vilkkoivat puitten suojasta lasketellessansa Heinäkorven niitylle, seisoo Evamme kaivon kannen ääressä huosioiden maito-kehlojansa (pyttyjänsä), jotka, ladotut riveihin, kuulsivat kaivon kannelta kuin ääretön kasa mehiäis-kannuja. Lehmät oli jo aikaa sitten lypsetyt ja tämä toimellinen ja siisti talon emäntä jo kirnunnutkin tänä aamuna kellertävän veden voipyttyynsä. 

Aivan yksin kun oleili kartanolla, heinäväen mentyä niitylle, veisaili hän tuttua aamuvirttä huviksensa, kun näki sievästi vaatetetun nuoren miehen nousevan pellon veräjästä ja tulevan Juhannus-koivun alle katveen, joka oli keskellä pihaa. Vieras istahti nurmikolle ja laski eväslaukun viereensä, ripustettua luodikkonsa koivun oksaan. 

Emäntä pujahti vaatehuoneeseensa ja otti sen notkuvalta orrelta sievän huivin päähänsä, lähtien vierasta tervehtimään, jonka nyt huomasi olevan tuntemattoman miehen. Tavallisten tervehysten perästä, sanoi ylkämies olemansa Kivijärveltä, ja alkoi ujoillen kannatella kosioimis puheita. Vieras vaadittiin tupaseen, voi suolattiin sukkelasti ja emäntä kantoi vähitellen pöydälle nuorta voita, kalat, leivät ja maukkaan viilikehlon, ladotut lumi-valkealle pöytä-liinalle. Sen vikkelästi toimitettua, vieras vaadittiin ruualle. Puhe jatkui nyt yhä ja kääntihe taloudellisille aloille, jossa aineessa vieras tuntui olevan erittäin kokenut; semminni kiitti hän tämän talon tointa, vieläpä rakennus-tapaakin, tarkoin tiedustellen aitat, jyvät ja ruokavarat. 

Nyt alkoi ylkämies olla kuin kotonaan, saatuansa kaikki haluttavat tiedot, nousi ruualta ja kiitteli kohteliasta emäntää, jolloin hän rohkeni myös lähestyä häntä niin liki, että oppineella sukkeluudella sieppasi emännän vyötäisellä riippuvat huoneiden avaimet, virkkaen: "jos olet äänettä niin saat pitää henkesi ; vaan hiiskutko sanaakaan, niin saat paikalla nähdä keuhkosi höyryävän". Rohkeasti astui nyt rosvo aittaan, jossa tiesi talon parhaat tavarat ja rahat tallellettavan ja kääri siellä kokoon minkä kerkisi. 

Onneksi oli aitan ovi hänen huomaamattansa painunut pian kiini; tämän huomattua hiipi emäntä tunnetulla vaimon vikkelyydellä aitan ovelle ja silmänräpäyksen nopeudella oli ovi lukossa ulkoapäin ja kova salpa vielä rivassa, samalla kuin emäntä heleällä äänellänsä alkoi huhuilla väkeä avuksi. Rosvo kiljui, melusi ja uhkasi; vaan se yhä pahenti asiatansa, sillä nyt kaikui hätähuuto moni-äänisenä kajeena ja tungiksen läpi lehtoin viimein heinä-niitylle, joka oli parin nykyisen virstan päässä, josta heinämiehet, nopeina kuin nuoret jalopeurat, juoksivat rakastetun emäntänsä apuun. 

Sillä välin oli rosvo kiivennyt aitan yliselle, survonut tuohi katon auki ja pisti juuri pahanilkisen päänsä ylös katolle, kun urhollinen emäntämme tämän huomaten sieppasi hiilikoukun tuvan seinukselta ja seisoi samalla aitan räystään edustalla, josta rosvo aikoi valuttaida maahan, uhaten paikalla tappaa hyväntahtoisen emäntämme. Aitta oli jotenni korkea, ettei rosvo uskaltanut puottaita tantereelle, vaan jäi silmänräpäykseksi miettimään mäenlaskuansa; tämän kalliin hetken käytti emäntä hyväksensä. 

Hän hyvin tiesi että rosvo maahan päästyänsä ei säästäisi henkeäkään ja heinä-väki yhä viipyi; siis rohkasiin hän ojentamaan hiilikoukkunsa, paiskasi sen kaikin voimin rosvon olkapäähän, pyörähytti sen vartta niin että koukku kääntyi rosvon niskaan ja riipasi säikähtyneen pahantekiän häränpyllyä maahan, sillä seurauksella ja täräyksellä että heittiön housut repesi ja vielä muutakin, josta tämä konna hetken halvaukselta estettiiin pahuuttansa jatkamasta, siksi kuin heinämiehetkin kohta joutuivat sota-kentälle ja varustivat tämän kunnon ylkämiehen hyvin ansaituilla kihloilla — raippaköysillä — käsivarsiin. 

Näin pelasti urhollinen Evamme henkensä ja tavaransa sekä saattoi ruununmiesten käsiin tunnetun suuren pahantekiän, josta urotyöstä hän ansaitsee kansallisen kunnioituksen — ehkäpä esivallallisen kehotuksenkin!

Kuva kirjasta A system of modern geography : for schools, academies, and families : designed to answer the twofold purpose of a correct guide to the student, and of a geographical reading book (1836). Flickr Commons

Palkittuja opettajia 1901

"Liisa Aulén, torpparin leski, synt. 1811, on vaikuttanut ehkä 50 vuotta lastenopettajana Honkilahden kappelin Aavaisten kylässä. Kunnalta ei hän milloinkaan ole palkkaa nauttinut. Nyt hän on vanha, vanhuuden heikkouden vaivaamana sängyssä tyttärensä hoitamana eikä enää likimain parikymmentä vuotta ole voinut opetustointaan jatkaa."

Rippikirjojen perusteella Liisa Aulén on syntynyt 22.4.1811 Laitilassa ja muuttanut Hinnerjoelle 1836, ilmeisesti avioliittonsa yhteydessä. (Laitilasta ei syntymäpäivää vastaavaa kastemerkintää löydy.) Perheeseen syntyi useampia lapsia. Heistä poika Johan (s. 22.7.1837) on 24.8.1845 aloittanut koulunkäynnin. (RK Honkilahti 1833-1839 s. 92, 1840-1846 s. 109, 1847-1853 s. 117, 1854-1860 s. 114, 1861-1867 s. 121)

Wikipedian mukaan Johanin koulunkäyntipaikka oli Pori ja hänestä tuli ensin lennätinlaitoksen virkailija ja sittemmin vapaa kulttuurityöläinen nimellä Juho Jäykkä.

"Esaias Sundholm, Köyliön Karhian kylässä, synt. 1821, on ahtaissa ja köyhissä oloissa sekä syrjäisessä paikkakunnassa eläen aivan omintakeisesti hankkinut itselleen miltei harvinaisen paljo valistusta ja oppia, suurella innolla ja ahkeruudella levittänyt valistusta ympäristöönsäkin, opetustoimella, kirjallisuutta ja sanomalehtiä levittämällä. Vuosina 1857—1894 on hän kotonaan pitänyt koulua paikkakunnan lapsille neljä tuntia joka sunnuntain iltapuolella harjoittaen heidän kanssaan sisältälukua, veisuuta, katkismusta ja raamatunhistoriaa ja vielä kirjoitusta ja laskentoa; oppilaita oli 20 à 30 ja mitään palkkaa hän ei ottanut."

Juha Vuorela on esitellyt Sundholmia pidemmällä tekstillä blogissaan.

"Abel Halonen, Viitasaaren Jurvansalossa, synt. 1825, on neljäkymmentä vuotta sunnuntai-iltapäivinä hyvällä menestyksellä opettanut kylän lapsia kirjan lukemiseen ja luetun käsittämiseen pyytämättä tai saamatta siitä mitään palkkaa."

Tekstilainaukset: Suomalainen Wirallinen Lehti 16.1.1901
Tunnelmakuva: Tuulispää 49-51/1907
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto