Kirje Suomen sodasta

Wilhelm von Schwerin
C. Grosskopf
Wikimedia

Mehiläisessä 3/1859 julkaistiin "Viisitoista vuotisen sotijan ensimäinen ja viimeinen kirje Suomen sodasta 1808". Kirjeen oli kirjoittanut Wilhelm von Schwerin, jonka kohtalosta rakennettua julkisuuskuvaa selostetaan hyvin Wikipedia-artikkelissaan. Siitä käy ilmi, että kirje oli julkaistu lehdessä Illustrerad Tidning maaliskuussa 1859 eli suomennos on tehty vauhdilla. Kirje innoitti myös J. L. Runebergia, jonka seuraavana vuonna ilmestyneessä Vänrikki Stoolin tarinoiden toisessa osassa on runo von Schwerinistä.

"Kruununkylän pääkortterissa, Syyskuun 17 p:nä 1808.

Rakkaat vanhempani! En ole sitte kun Krislehaminassa tavannut paikkaa, josta olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa pääkortteria, joka on kaukana armeijasta. Matkusteltuamme ja kuljeskeltuamme ympäri merellä Elokuun loppuun asti, saimme vihdoin nousta maalle Kristiinan kaupunkiin. Maalle nousu meni päivässä ja yöllä marssittiin peninkulma Lapsieriin. Levättiin ja maattiin paraillaan kun meteli lyötiin ja minun piti jättää hyvän vuoteeni. Tappelu kesti noin 5 eli 6 tuntia, mutta tykkiväki ei saanut olla siinä osallisena. Venäläiset lyötiin ja heitä ajoimme takaa Omossaan, 2 peninkulmaa Lapsierista. Tässä seisauttiin ja sotajoukko marssi takaperin 2 peninkulmaa, mutta överstiluutnanti Drufwa jätettiin tänne 500 miehen kanssa ja minä 2 tykillä, sillä käskyllä että seisoisimme viimeiseen mieheen. Tässä oli tila aivan surkea! Väki oli 2 peninkulmaa armeijasta, vastapäätä Venäläisten pääjoukkoa. Minun tykkimiehiäni suututti, kun näkivät Upplannilaisten pääsevän vuorotellen joka ilta joutilaiksi, mutta saivat itset olla yhdeksän vuorokautta yhä ketovahdissa ja minun kanssa käydä monta yötä ja päivää läpimäräksi rankasta sateesta. Ei mikään muu kuin hellä hoitoni heidän tilastansa pidättänyt heitä valittamasta; minä käytän aina mielelläni ylijäävät muonarahani heidän parhaaksensa.

Yhdeksäntenä vuorokautena hätyytettiin meitä kovasti. Minun piti itseni mennä ensi kerran tuleen, minun piti johtaa joukkoani ensi kerran tappeluun, ja minun piti 2 tykillä puolustaa paikkaa vastoin vihollisen monta monituista haubitsia ja tykkiä. Mikä kova tilaisuus! Ensimäistä ei ollut vaikea täyttää; minä karkasin heti luontoni ja jäin kylmäveriseksi; toinen temppu oli pahempi: väkeni oli ensi kerran tulessa, he tähtivät silmillänsä kuulia ja juoksivat taakse päin juuri silloin kun päättävin hetki oli läsnä; minä en osannut juosta perästä, vaan täytin tykkien hoidossa 5 miehen työn. Kun tappelu vähän tyyntyi, menin minä, vaikka jokseenki väsyneenä, väkeni tykö ja nuhtelin heitä pelkuruudestansa, jolloin kaikki hyppäsivät kuin sytytetyt kynttilät paikoillensa. Tässä kaatui kansaa kuin heinää. Nyt oli tosi edessä, me peräytyimme, kasakat rynkäsivät 3 kertaa suojelemattomain tykkini päälle, mutta minä laukasin raehaulia heille vastaan, ja he peräytyivät. Näin tappelimme alinomaisessa tulessa 5 tuntia ja pakenimme sen ohessa puolentoista peninkulmaa, jonka tehtyä seisahduimme. Tässä tuli Drufwa upsieristonsa kanssa, syleili minua ja kiitti siitä, että olin pelastanut heidät, ja kansa hurrasi, toivottaen minulle alituista onnea.

Kohta sen perästä saimme tappelun, joka oli pisin ja verisin koko tässä sodassa. Se oli Oravaisten tappelu, joka kesti kello 6 aamua kello 11 iltaan. Puolen päivän aikaan asti pidin yksinäin tulta kunnossa tykkilöissäni, jolloin minua haavoitettiin. Minua oltiin juuri pois viemässä, kun yksi miehistäni ilmoitti olevani ympäripiiritettynä. Minä toinnuin, nousin tykkihevoisen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, ratsastin edelle ja huusin: kumppanit, seuratkaatte minua! Komensin mars - mars ja rynkäsin, ojennetuilla pajoneteilla vastaanseisovan vihollisen joukon läpi. Minä sain 3 luotia kauhtanaani ja väestäni sai moni pistoja. Kenralit Adlercreutz ja Wegesack kiittivät minua mitä enin taisivat. Huomenna mennessäni tiedustukselle sain luodin lakkiini, josta kaaduin kumoon. Älysin pirun kiven takana, otin sotamieheltäni kiväärin ja ammuin Venäläisen. Iltapuhteessa sain taas haavan ja kuljeskelin hiljaa likimäiseen kylään , jossa lepäsin siksi kun vihollisen luotia lensi ikkunoista sisään. Tänne olisin jäänyt , jos ei yksi jalosydäminen upsieri , jota en sitä ennen tuntenut , olisi kaapaissut minun selkäänsä ja siten pääsimme onnellisesti pakoon. Tappiomme on varmaan noin 2 tuhatta miestä ja 30 eli 40 upsieria. Kenrali Aminoff, tämä jalomielinen mies, otti minun hoitoonsa ja nyt minä voin jokseenki hyvästi.

Terve teille rakkaat ja kunnioitetut vanhempani ja siskoni! Eläkäätte aina hyvin! Sitä toivottaa alituisesti uskollinen poikanne, veljenne ja ystävänne Wilhelm von Schwerin. Kenrali kiiruhtaa niin , etten ennätä luetella kaatuneitten upsierien joukkoa Upplannin ja Westmanlannin rykmentistä "