Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Runebergin vuosina 1848 ja 1860 ilmestyneet runoteos Vänrikki Stoolin tarinat "ilmensi ja voimisti suomalaisen kansallistunteen heräämistä 1840-luvulla". Samaan heräämiseen voitaneen siis laskea Maamiehen ystävässä (28.6., 19.7., 23.8. & 20.9.1845) julkaistu (pappi?) Johan Bäckwallin kirjoittama jatkokertomus Vanhan Sotamiehen lauseita, jonka päähenkilö oli sotamies Jäykkä.
Alkukehystyksessä Jäykkä istui penkillä "tupakkia höyryyttäin. Muuan väestä anto hänelle suutupakkia ja pyyti entisistä sotakeinoistansa väen kuulla jotakin haastamaan." Yksityiskohta on mielenkiintoinen, ikäänkuin kyse olisi maksetusta esityksestä.
Kertojahahmo ei esittänyt sotaan lähtöä hurmoksen tai innon sävyttämänä.
Mutta kyllä, hyvät ystävät, sen arvaatte että liikkuu yhtähyvin sen jäykänki sydän semmoselle retkelle, kun sotakeino on, lähteissä ja ajatellessa, että siellä sataa luodia kun rakeita, joista ainoastaan yksi saattaa viedä hengen, kun myöski että siellä täytyy pistellä eläviä ihmisiä kivääri-peitseen (pajunettiin) kun silahkoita vartaaseen. Niin sano isävainajaniki, joka oli Parkumäen sotauroita. Kyyneleet pyörähtivät sentähden minulle´ki silmiin kotikylästä erautessa; vaan tuten tämän keinon painavan tarkotuksen ja sotamiehen velvollisuuden ajattelin toisekseen: tahi on kulta kukkarossa, eli sappi siramessa; lähde Jumala avuksi! Väen kokoon keräyttyä, pakkasta, tuulta ja tuiskua kärsittyä yhden joukon yhtäälle toisen toisaalle kulkeissa peräy väestö Leppävirralle ja yhdisty siinä.
Sodan ikäviä realiteetteja vahvistettiin vielä Kustaa III:n sodan muistoilla, joita oli Jäykällä isältään samoin kuin kohtaamallaan toisella sotamiehellä, jonka seurassa hän tappoi aikaa, kunnes
alko ampumapaukse kappaleen matkan päästä kuulua, rumpu kävi ja huutiin vihollisen olevan lähellä, myöski tuli käsky heti sotatantereelle astua. Me hyppäsimme ylös, sieppasimme värkkimme ja, pistettyäni vähäsen viinalla täytetyn lasin housun lakkariin, (sillä en, velikullat, joutanut hernettäkään siinä hopussa maistamaan) astumme väestöön joka asetettiin joen rannalle. Välkkyvillä kivääreillä ja huilujen soitolla juonti nyt vihollinen pitkissä jonoissa joen jäälle, ja kohta alkovat tuliputket kuoleman äänellä ulvoa. En veikkoset, minä enää tuntenut itsiäni ihmiseksikään, niin kummaksi muuttu luontoni, varsinki kun ensimäinen mies juuri vierestäni kuoliaksi ammuttiin. Jo yritin sillon juoksujalassa vihollisen päälle mutta toiset ottivat takista kiini ja käskivät muiden rinnalla pysyä.
Tarinan kerronta siirtyy sitten ulkopuoliselle Jäykän tarinan kuuleelle. Hän esittää Jäykän nimenomaan yksinäisenä toimintasankarina, joka menestyy niin lähietäisyydellä
Hah!, hah! juoskaa päätänne myöten alimmaiseen h---- karjastiin samassa ja ammuttiin, josta yksi vihollinen kellistyi ja toiset säikähtyneinä pötkivät pakoon. Sotamies Jäykkä, valtava hiihtäjä, oli lähetetty tälle suunnalle tutkimaan vihollisen liikuntota, vaan oli tullut toisista vähä erkaumaan ja nyt kuuli ampumisen, jonkatähden hän arvaten täällä jonkun vähäsen kahakan olevan, rienti maamiehiänsä auttamaan ja ennätti juuri nyt tyttären apuun.
kuin tarkka-ampujanakin
Ja niin käviki; kun viholliset ajoivat täyttä vauhtia mäen alle ja tulivat aitohangelle, upposivat hevoset kokonaan siihen, eivätkä päässeet takasi kun ryömyten taluttamalla. Tätä katsoa vilahuttaen seisahti Jäykkä ja sanoi: elkääpä huoliko! jo tuli minunki vuoroni. Samassa oikasi hän tarkalla kiväärillänsä, laukasi ja yksi kellistyi vihollisista hangelle. Enempätä aikaa ei hän tohtinut viipyä, vaan hujotti niityn poikki metsään.
Toisin kuin James Bond, Jäykkä ei tarinan päättyessä saanut rakastettuaan.
P. S. 1. Ennen Vänrikki Stoolin tarinoita ilmestyi myös Kanawassa 24.2. & 3.3.1847 suomennoksena Totinen kertomus Pohjanmaassa tapahtuneesta nuija-sodasta vuonna 1596 sekä 7.4.1847 P. G. W-n:n suomennettu faktateksti Lappeenrannan tappelu 23 Elokuuta 1741.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti