Pietari Päivärinta Yleisessä näyttelyssä

Oulun Wiikko-Sanomissa alkoi 11.11.1876 Pietari Päivärinnan (s. 1823) matkakertomuksen julkaisu näin:

Tämä matkakertomus olisi pitänyt oikeastaan tulla jo aikoja ennen julkisuuteen, vaan kun olen kesän kiireiltä ja hommilta ollut estetty kirjoittamasta, niin se nyt vasta ilmestyy, luottaen sananlaskuun: "parempi hiljanki kuin ei koskaan." 

 

Viime toukokuun lopulla tuli vissiksi, että pitää matkustaakseni Turkuun. Sitä ennen oli tässä Ylivieskassa kuntakokous, jossa muun muassa esiteltiin, josko kunta tahtoisi jollakulla pienellä rahasummalla palkita jotain henkilöä kunnan puolesta käymään yleisessä Suomen teollisuusnäyttelyssä Helsingissä. Asia sai huonon lopun, sillä kokous ei suostunut korvaamaan vähääkään niin "turhanpäiväistä matkaa," josta ei olisi muka mitään hyötyä. Mutta kansallishenki on kunnassammeki nykyaikoina paljon virkistynyt, vaikka se vielä vähemmistönä taistelee pimeyttä vastaan. — Ne yksityiset, jotka ovat siltä hengeltä elähytetyt, löivät tuumansa tukkuun, ja keräsivät keskenänsä jonkumoisen rahasumman palkkioksi näyttelyssä käviälle, ja määräisivät minun Turusta siellä käymään sillä ehdolla, että kirjoittaisin matkakertomuksen johonki sanomalehteen, joka nyt hiljanki tulee täytetyksi.

Miten lie rahoittajia miellyttänyt kertomus, jossa parin osan verran huolellisesti kuvattiin matkantekoa Turkuun, jossa pidettiin kirkolliskokousta. 

Kun seurakuntakokous loppui, lähti Paavo Niskakoski omalla kustannuksellansa (sillä kunta ei ollut hänelle mitään matkarahaa antanut) minun kanssani Helsinkiin näyttelyä katsastamaan, johon menimme rautatiejunassa; ei siis joutunut paljo matkahavannoita tekemään; olihan rautatien pysähdyspaikat kumminki kaikki komeasti raketut, useinki paljo komeammasti kuin niiden paikkakuntain kirkot. Usean kanssa tulin puhuneeksi Pohjanmaan rautatien suunnasta, niidenki kanssa, jotka paljonki ovat asiassa kiistelleet, maamme yhteisen hyvän nimellä, ja harmikseni usein havaitsin että "oma suu on likempänä kuin kontin suu."  

 

 

Eihän siinä ollut kuin yks, kaks, niin olimmeki jo Helsingissä. Jo ensi otiosista huomasin olevani Suomen pääkaupungissa; niin paljo uljaammasti on Helsinki rakennettu muiden maamme kaupunkien suhteen. Huomenna oli pyhä; menin siis Nikolain kirkkoon, joka olisi valoisampi, jollei akkunain ahtaus sitä paljon himmentäisi. Heti oudompiki kumminkin huomaa, että Nikolain kirkko on rakennettu pääkaupungin kirkoksi, vaan sen bysantsolainen rakennustapa ei miellyttänyt niin paljo, kun silmäni olivat tottuneet göthiläis-tapaan rakennettuun Turun tuomiokirkkoon. 

 

Jälkeen puolenpäivän samana pyhänä yritimme näyttelöön, vaan se ei ollutkaan auki, vaikka se oli eilen juhlallisesti avattu; siellä vielä silloin järjestettiin näyttelyä; sentähden oli se suljettu; täytyi siis odottaa huomista. Heti kun tuli ne tiimat huomenna, jolloin päästiin näyttelöön, olimme meki pyrkimässä sisälle. Näyttelön edessä tapasimme erään kartanon hoitajan Perniöstä, J. C. Koskisen, jonka kanssa kohta tulimme hyviksi tutuiksi; hän seurusteli meitä ne molemmat päivät, jotka näyttelössä olimme. Ei nyt sisäänpääsyä kielletty, kun vaan maksoi sen päiväsen pääsymaksun eli 4 markkaa. En aivokaan ruveta näyttely-esineiden arvosteliaksi, sillä se olisi nyt hiljaista; sanon vaan, että se maksoi vaivaa katsella. Se vaan oli havaittava, että maamme tehdasliike siellä oli ottanut etu-sijan, niinkuin pitiki, sillä mitä olisi näyttely ollut ilman siitä. Heti sisälle tultua näkyi, että suomalaisuus oli huonosti edustettu. Esineissä oli isoimmaksi osaksi ruotsalaiset osoitteet, joista umpisuomalainen ei saanut mitään selvää. Kumminki oli heikompiin esineisiin kirjoitettu muka suomeksi: "esineitä ei saa kajota." 

 

"Mitä hiittoja, luulevatko nuo meitä varkaiksi?" sanoin minä äkkiä ja osoitin sormellani tuohon mokomaan varoitukseen; mutta lähellä sattui olemaan eräs herra, (lieneekö ollut näyttelön palvelia), joka huonolla kielellä selvitti, että ei se ole kielto varastamasta, vaan kielto, ettei niihiin saa koskea. "Siinä tapauksessa olisitte saaneeet käydä neuvottelemassa parempain suomalaisten kanssa," sanoin hänelle. Kun katselimme talonpoikaistupia ja ihmettelimme niiden onnistumista, tuli eräs näyttelön palvelia ja puhui meille ruotsia, jota me emme ymmärtäneet, ja kun näimme että hänellä oli harras halu puhua, täytyi hakea tulkki. Häneltä saimme tietää, että hän kysyi, jos olemme niihin tytyväiset. Tuo se oli Suomen yleisessä näyttelössä!! 

 

Näyttelön läpi käytyämme hätäpikaa, nousimme sille parvelle, jossa taide-teokset olivat. Siellä unohduin niin hartaasti tähystelemään kuvamaalauksia, että toverini jo kävivät kaksi kertaa minua hakemassa, mutta minä olin niinkuin henkien maailmassa, enkä malttanut lähtiä. Minä en ole mikään taideteosten arvostelija, vaan tein sitä alusta laillani kumminki. Ensimmäinen oli, joka minua ihmetytti: Lilly Forstenin maisema, metsineen, vuorineen, järvineen ja karjoineen; samoin A. Beckerin "korttipöytä ja talonpojan tupa;" Munsterhjelmin "niityllä oliat" ja "kuutamo merellä;" Oskar Kleinehen "meri;" Ahlstedt'in "talvi, mäkineen." Viimein näin mahdottomaksi kaikkia panna muistooni, vaikka mielestäni oli paljo muitaki hyviä maalauksia. Sen verran näyttelästä. 

 

Helsingin kaupunkilaiset näyttivät olevan hyvin pönäkkää kansaa ja minä aina pelkäsin, että he tietävät itsekki, olevansa Helsinkiläisiä. Oisiko tuo tullut siitäki, kun ei kuullut monta suomen sanaakaan, ja kun ei siellä tavannut tuttuja ihmisiä, vai mistä tuo lienee tullut; summa vaan oli, että ikävä minulle alkoi tulla kun vielä onnettomuudeksi ei ollut suomalaista näytelmääkään niinä päivinä, Ida Basilierin sairauden tähden. (Oulun Wiikko-Sanomia 2.12.1876)

Pietari Päivärinnan valokuva 1870-luvulta. Museovirasto CC BY 4.0
Tuomiokirkon valokuva 1860-luvulta Eugen Hoffers. HKM CC BY 4.0

Miesmäisiä naisia

Useissa sanomalehdissä (esim Pohjalainen 11.2.1899) julkaistiin vuoden 1899 alussa pikku-uutinen "Miesmäisiä naisia".

Eräässä talossa Ylivieskan ja Oulaisten rajamailla asuu kaksi naista, jotka toimittavat itse, koska talossa ei ole miesväkeä, kaikki tavalliset talouden työt, niinkuin rangan ja halon hakkuun sekä hevosajot kesällä ja talvella. Toinen naisista on aina hevosmiehenä ja toinen hakkaa metsässä tai toimittaa kotiaskareita kotona. Reippaasti käykin naisilta työnteko, juuri kuin parhailta miehiltä, sitä ainakin todistaa nuo syksyisin talon läheisyydessä tavattavat suuret rankakasat.

Toisessakin paikassa samoilla seuduilla kuuluu olevan nainen, joka tekee kaikkia tavallisia miesten töitä ja on sen lisäksi niin erinomainen metsästäjä ja kalastaja, ettei vertaistansa joka kuusen juurella kasvakaan.

Mukava olisi saada nimet kaikille näille reippaille naisille. Ilmari Havu mainitsee kirjansa Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus sivulla 152, että jälkimmäisen kappaleen nainen on sama kuin Päivärinnan Lammin Maija tarinassa "Uudistalon emäntä" kokoelmassa Syyslehtiä.

"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"

"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.

"Ja olet saanut…

"Ja olen saanut."

"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.

"Tavasta suuria kontillisiakin."

"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.

Havun mukaan kyseessä oli Maria Fredrika Jaakontytär Koivuoja (s. 1847), joka emännöi Kytökorven taloa Oulaisissa lähellä Ylivieskan rajaa. Miehensä Heikki Juhonpoika Stenbäck-Kytökorpi kuoli 1917.

Tämä oli tällä erää viimeinen Päivärinta-poiminta. Ilmeisesti en ole mihinkään aiempaan linkittänyt Lauri Päivärinnan gradua Pietari Päivärinta yhteiskunnallisena vaikuttajana 1858-1893?

Kuvituksena Isaac Levitanin maalaus. Wikiart.

Ruumiintarkastus

"Jos ei hän niitä muutoin tuo esille, niin pitää hänet syynätä, ja luulenpa, että silloin saadaan siltarahat ja lisää tinarahoja, sillä olen kuullut huhuja hänen itsensä niitä sepitsevän", sanoi Hanno.
"Olen minäkin jotain semmoista huhua kuullut. Ja koska tässä on jo asiassa vähäisen vikaa, niin minä vaadin teidän näyttämään minulle kaikki rahanne", sanoi nimismies Heikille.
"Niinkuin sanoin, ei minulla ole muita rahoja."
"No sitten syynään minä sinut lain nimessä."
"Kyllä kaiketi minut saapi syynätä", sanoi Heikki teeskennellyllä rehevyydellä ja tarjoutui itse syynättäväksi.
Nimismies koetteli kaikki hänen taskunsa ja lakkarinsa, mutta niistä ei löytynyt mitään.
"Tehkää hyvin, riisukaa kengät pois jaloistanne", komensi nimismies.
Heikki totteli, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Olihan hän nyt semmoisessa asemassa, josta ei käynyt peräytyminen.
Tuolille istuttuaan, veti Heikki kengät pois jaloistaan ja suuria saapasvartten suita alaspäin pitäen kopisteli niitä.
"Näettehän, ettei täällä ole mitään", sanoi hän sitten voittoriemulla.
"Miksikä te tuota toista saapastanne noin kovin varoin pitelette?" sanoi nimismies ja sieppasi Heikin kädestä kengän pois.
Kohta putosi lattialle suurehko vaatepussi; se rosahti pudotessaan; sen sisällä oli jotain.
Kiireesti otti nimismies pudonneen pussin ja rupesi tutkimaan sen sisustaa. Siellä oli koko joukko tinarahoja; ainoastaan puolen markan raha oli oikea, kaikki muut olivat vääriä markan ja kahden markan kappaleita.
"Lain nimessä vangitsen minä sinut", sanoi nimismies kolkosti, kääntyen
Heikkiin, jolla ei ollut sanaakaan suuhun tulevaa.

Näin tarinoi Pietari Päivärinta kirjassaan Minä ja muut. Sakeus Pyöriän kokemuksia. Ilmari Havu tutkimuksessaan Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus sivuilla 123-4 näkee tämän taustalla tositapahtuman Alavieskassa. Se uutisoitiin m.m. Helsingfors Dagbladetissa 22.1.1867 oheisen leikkeen tekstillä.

Havun tiivistyksen mukaan

Kun K:n talossa alettiin köyhtyä, tehtiin väärää rahaa erään Juho Luikin avulla. Talon vävy lähti Kokkolaan markkinoille, joutui kiinni antamastaan väärästä rahasta ja tunnusti kaiken. Oikeudessa tuomittiin isä, poika ja Luikki kolmeksi vuodeksi linnaan, vävy pääsi vähemmällä. Rahantekolaitteet saatiin talteen, mutta arviolta kapallinen sanottiin heitetyn pussissa kaivoon.

Mainio susivouti

Pietari Päivärinnan kirjassa Minä ja muut. Sakeus Pyöriän kokemuksia (saatavilla Lönnrot projektin sivuilta) esiintyy Susivouti. Kertoja törmää hänen jälkiinsä näin

"Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla ja resuilla?" kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.
"Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty", sanoi isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten, että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.
"Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin", lisäsin minä.
"Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne", sanoi isäntä umpimielisesti.
"Mihin ne ovat tarpeellisia?" kiilasin yhä.
"Ne ovat sutten pelättimiä ne", selitti isäntä jo avonaisemmin.
"Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?"
"Susivouti." [...]
"Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?"
"Ei; mitäs mahdotonta."
"No, mitenkäs sitten?"
"Hänelle maksetaan kapat."
"Kapat! Jyväkapatko?"
"Niin."
"Joka talosta koko piiristään?"
"Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan."
"Hän on sitten rikas?"
"Eipä niinkään."
"Mihin se hyvyys sitten joutuu?"
"Hän on juoppo."
"Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?"
"Hän kostaisi."
"Miten?"
"Hän syöttäisi karjan susilla."
"Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle asti?"
"Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä tarvitsee", arveli isäntä toimessaan.

Ilmari Havun kirjasta Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 124 selviää, että J. F. Gutzén Oulunsalosta oli kertonut samaa systeemiä käyttävästä susivoudista Oulun Wiikkosanomissa 24.2.1855: "Tämä täällä mainio Susivoudi asuu Iin pitäjässä Hauki-Putaan seurakunnassa; ja lieneekin hänellä tämän toimensa alla monta pitäjässä." Havun tietojen mukaan kyseinen mies "lienee sukuisin Kurtteja".

Kuva susista ote Fritz von Dardelin piirroksesta "Wargjagt i Westergötland." En släde med tre män och en gris förföljs av två vargar. Nordiska museet, Wikimedia 

Kylän toimellisin ihminen

Pietari Päivärinnan kirja Jälkipoimintoja II: Omistaan eläjiä on nykyään saatavilla Lönnrot projektin sivuilla. Ei ollut silloin kun esittelin kylän laiskinta miestä, mutta nyt voidaan verkkojulkaisun tuella käsitellä tarinan Kylän toimellisin ihminen. Kyseessä tietenkin nainen.

Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen. Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.

Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 143-144) mukaan oli selvää, että näin esiteltiin Aitta-Priita eli Briitta Kaisa Mikontytär Aittaniemi (s. 1829, tullut Kokkolasta 1868, k. 1905).

Aitta-Priita oli lyhyt, vahva ihminen. Hän viljeli kaupungin maata pohjoiseen menevän maantien varrella ja veti sinne hevosella risukasoja ja puunkuorta, jotka sitten poltti höysteeksi. Hän harjoitti elinkeinonaan myös lehmien hoitoa laitumella ja elukoiden parantelua. Päivärinta on kuvausta tuntuvasti muutellut ja ymmärtääkseni tehnyt Priitasta miesmäisemmän kuin hän todella oli.

Ilmeisesti kaupungilla tarkoitetaan Raahea. Havu mainitsee aviottoman pojan Kustaa Adolf. Sopiva kastemerkintä löytyy lokakuussa 1841 Raahesta, äitinä "Dej. Britha Caisa Pyhäluoto". Nimeen Aittaniemi saan kiinni Havun mainitsemalla veljenpojalla Kaarle Aukusti (s. 1852). Hänen isänsä on kastemerkinnän mukaan Carl August Aittaniemi. Pieni googlailu ja hiskeily viittaa siihen, että Brita Kaisa on syntynyt Kokkolan Långön kylässä 22.4.1829 isänään "Michel Michss. Storkrokvik", joka on sittemmin muuttanut Raaheen. Mikä ei edelleenkään auta Britan löytämisessä kirkonkirjoista.

Havun tieto ulosmuutosta Kokkolasta 1868 sentään saa vahvistuksen listoista: syyskuussa rippikirjan sivulta 309, josta näkyy tulo Raahesta 1864. Vastaavaa ulosmuuttoa ei näy Raahessa 1863 eikä 1864, sillä eihän tämän helppoa ole tarkoitus olla. Rippikirja sentään vahvistaa syntymäpäivän Kokkolassa. Kokkolan maaseurakunnan kanssa minulla on ollut joskus ennenkin ongelmia eikä nytkään oikeaa paikkaa eli langanpäätä löydy Britan elämän seuraamiseksi.

Kuva Tuulispää 28.4.1905

Fastin raipat

Pietari Päivärinnan kirja Jälkipoimintoja I: Wolmari on saatavilla Projekti Lönnrotin sivuilta. Ilmari Havun kirjan Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus sivuilta 141-2 selviää, että "Wolmari" oli Päivärinnan sisaren Helenan ja hänen miehensä Juho Fastin poika Juho (s. 1836). Havu oli tarkistanut kirkonkirjat ja todennut, että Juhoa sakotettiin vuonna 1851 Pyhäjoella varkaudesta ja sapatinrikkomisesta, 1852 Salon (eli Saloisten) käräjillä toiskertaisesta varkaudesta. Vuonna 1859 hänet "tuomittiin Pyhäjoen ja Kempeleen käräjillä neljäkertaisesta varkaudesta saamaan 40 paria raippoja ja koko loppuiäkseen linnatyöhön".

Havun mukaan "Ruoskiminen oli tehnyt hirveät jäljet hänen selkäänsä, jonkun matkustajan mukana hän oli todella lähettänyt verisen nenäliinan vanhemmilleen." ja että Päivärinnan kuvaus ruoskinnasta on "verihöyryinen". Minä kun olen näitä lukenut ennenkin en osaa arvostaa näin lyhyttä pätkää.

Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa. Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa, mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat, ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.

Havu kuittaa Juhon elämän lopun lauseella "Sille tielleen hän sitten jäi". Alpo Juntusen Siperian vankien listasta saan ripauksen lisätietoa:

Fast Johan Johansson Oulun lääni
Sen. oik.os. 1865 Da 76; Tuom. elink. vark.; Siirt. Sip.; 1866 AD pag 419; Jenisei 66 I, 29; Minusinskin alueen Šušenskin kunnassa maatyöläisenä 24.1.66-.

Wolmari-kertomuksessa on pitkälti kuvausta Fastien perhe-elämän ongelmista. Havu toteaa, että "on hyvin mahdollista, että Ellulassa perhe-elämä oli yhtä ikävää kuin Päivärinta kertoo." Varmasti isä-Fastista Havu tietää, että hän "oli ollut aikaisemmin sotamiehenä, mutta asui sitten Päivärinnan naapurina Alpumin kankaalla saaden siitä nimen Alpumin nikkari. Ylivieskan kirkon sakariston kalustoa luullaan osittain hänen tekemäkseen."

P. S. Ruumiinrangaistuksista kun puhe niin mainittava, että Arkistolaitoksen blogissa oli viime viikolla Mikko Moilasen pätevän oloinen kirjoitus Pohjanmaan pyöveleiden jäljillä. Tekstissä vilahtaa myös piiskurin tehtävä.

Oukkari, Koukkari

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen.

Näin aloittaa Pietari Päivärinta kirjansa Oukkari. Kertomus kansan elämästä. Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 136-7) mukaan Päivärinta on lisännyt joukkoon runsaasti mielikuvitusta, mutta pohjalta on erotettavissa W. Malmivaaralta kuultu kertomus.

Todellisuuden Oukkari oli siis Havun tulkinnan mukaan Juho Laurinpoika Koukkari (1826-1902), joka meni vuonna 1874 naimisiin Pekka Kannisen lesken Wilhelmiina Lappalaisen (1841-1900) kanssa. Hiski poimii Kiuruvedeltä esiin ennen avioliittoa syntyneet kaksoset Jafet ja Petter Johannes, jotka olivat selvinneet ainakin syntymästään 14.4.1873 kasteelle 28.6.1873. Kaikkiaan perheeseen syntyi seitsemän lasta.

Internet kertoo, että Esa Koukkari on vuonna 2007 julkaissut kirjan Oulujärven Koukkareita, joka ilmeisesti käsittelee samaa perhettä. Sitä käsiini hakematta jatkan Havun keräämillä tiedoilla.

Koukkarien mökki oli jonkunlainen ihmisten ihme. Se oli huonosti rakennettu, katto oli matalalla ja kanto istuimena. Lapsivuoteena oli emännällä takareki, johon oli pantu lautoja ja tuohikehto riippui katosta. Maitohuoneena käytettiin maakuoppaa, tuohista maitoastiana, kuten kyllä useilla muillakin. 

Köyhyyden ohella "Koukkarilaiset olivat uskonnollisia ja hyvälukuisia. Isäntä oli suoraluontoinen ja hiljainen."

Eläinten ruokaa Koukkari keräili ympäristöpitäjiä myöten. Kerran keväällä karhu tappoi häneltä kaksi lehmää juuri uloslaskemisen jälkeen ja hautasi suohon. Koukkari parka oli hätyytellyt sitä aikaisemmin, nyt hän oli siitä tunnonvaivoissa, että oli häirinnyt metsän kuningasta.

Kaisa, joka kiipesi kahdesti puuhun

Nimipäiväni kunniaksi edesmenneestä kaimastani.

Pietari Päivärinta julkaisi kokoelmassaan Elämän hawainnoita VI tarinan Olkkos-Kaisa. Päivärinnan tekstejä tutkinut Ilmari Havu on kirjassaan  Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus sivuilla 131-132 todennut, että tarinassa oli totuutta pohjalla, mutta Päivärinta on tuntuvasti muuttanut kertomuksen juonta.

Havun mukaan Päivärinta oli kuullut Kaisasta rovasti W. Malmivaaralta. Totta (tarinaa) oli se, että 12-vuotiaana huhtikuussa 1808 Kaisa oli jäänyt suomalaisen ja venäläisen armeijan väliin. Käynnissä oli Revonlahden taistelu ja kuulat vinkuivat Kaisan ympärillä. Hän kiipesi puuhun ja itseään lohduttaakseen lauloi

Pojes sota surunen, Tule rauha sulonen

Kaisan seurassa ollut poika jäi puun juurelle ja tuli ammutuksi. Taistelun tauottua upseerit saattoivat tytön pappilaan ja hänelle kerättiin avustusta.

Kaisan seikkailut eivät loppuneet tähän. Tarkemmin määrittelemättömä aikana hän liikkui kangasmailla Piippolan ja Pukkilan (Pulkkilan?) välillä ja joutui susilauman keskelle. Jälleen tyttö tai nuori nainen kiipesi puuhun, alkoi veisata ja selvisi.

Malmivaara kuuli tapauksista ilmeisesti ollessaan Kiuruveden pitäjänapulainen vuosina 1879–92. Kiuruvedellä oli 22.12.1823 vihitty Niemijärveltä "Drg.uk. Jacob Nivalain" ja Hautajärveltä "Tj.pig. Cajsa Olkoin". Tämän Olkkos-Kaisan Havu on tunnistanut Päivärinnan tarinan päähenkilöksi. Havun mukaan Kaisa ja Jaakko "asuivat parhaasta päästä Kiuruvedellä Niemijärven kylässä. Sikäläisessä kunnalliskodissa eli vielä 1919 heidän iäkäs tyttärensä Saara Nivalainen."

Hiskin mukaan tälle pariskunnalle syntyi ainakin lapset August s. 29.8.1824 (talo n:o 7), Petter s. 17.1.1828 (talo n:o 5), Anna Caisa s. 14.8.1833 (talo n:o 7), Saara s. 3.10.1835 (talo n:o 5). Väittiköhän Kaisa lapsilleen opin puuhun kiipeämisen eduista?

Saara näkyy vanhempiensa kanssa rippikirjassa 1852-61, jossa Kaisan kohdalle on merkitty "ruotuköyhä" juuri ennen kuolemaansa. Kaisan syntymävuosi on tässä 1794, Havun mukaan Kaisa oli syntynyt vuonna 1795 Pyhäjärvellä.

Hiski poimii Pyhäjärveltä esiin sopivan syntymän 28.3.1795, vanhempina "Pehr Olofss. Olkonen" ja "Brita Joh.dr.". Pariskunnalla on muitakin lapsia, mutta yhdenkään yhteydessä ei ole tarkempaa paikkaa eli rippikirjoihin siirtyminen on haastavaa. Pyhäjärvi sopii Piippolan lähellä kulkemiseen, mutta 12-vuotiaana sieltä asti Revonlahdella? Jossa ei haudattujen listassa ole ammuttua pikkupoikaa. Eikä Hiski-haku vuosilta 1808-09 Pohjois-Pohjanmaalta tuota ulos ammuttua pikkupoikaa.

P. S. Opinnäytelinkki vielä. Honkanen, Pirjo: Pietari Päivärinnan Elämän havainnoita -sarjan maailmankuva

Kuva Daniel Nyblinin mv-valokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Solveig.

Kuvaelma kansan elämästä

Kirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että sisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja vieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja visua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen syödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan nuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä päällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina varalla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa tuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän nimellä.

Isäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa työmiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa ansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa ja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä pitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa kulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna herran valkeana ota enään työhönsä noin korkean palkan ottajaa. Tuon valansa vannoi hän joka työmiehelle, jolle hän vaan palkkaa maksoi, mutta tuo vala ei kumminkaan pitänyt paikkaansa, siitä pienestä ja yksinkertaisesta syystä, kun hän kumminkin tarvitsi työmiestä usein.Vaikka hänellä oli rahoja lainoissa, oli hänellä kuitenkin niin huonot ja ketuset talouden kapineet ja muut työkalut, että hän näytti paremmin köyhältä kuin rikkaalta eläjältä; hän näytti varojensa keskellä kärsivän puutosta. Hän selaili melkeen joka päivä velkakirjojansa ja laski lukua päässään, kuinka paljon ne kasvua tuottivat, ja tuossa joka-aikaisessa työssään oli hän niin varttunut rahojen kasvun laskuun, ett'ei sitä laskumiestä ollut, joka olisi hänen saanut penninkään häpeään.

Pietari Päivärinta:Naimisen juoruja

Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus, 1921 s. 110-11) mukaan Päivärinta kuvasi edeltävässä tyttärensä appivanhempia. Feije ja Priita Maija Heikkilän vanhin poika Esa (s. 1850) oli jäänyt leskeksi. Tämä alkoi katsella Päivärinnan tytärtä Erikaa, mutta Feije laittoi vastaan, tyttö kun oli varaton. Feije Heikkilä ja Päivärinta olivat kerran asiasta jo tappelun partaalla, edellisellä asenaan hiilihanko ja jälkimmäisellä kirkonavain. Pari kuitenkin vihittiin kolmantena kuulutuspäivänä 27.2.1875.

Vähäkankaan sukuseuran taulun mukaan Esa oli syntynyt 19.12.1850 Ylivieskassa. Hiskissä hänen vanhempiensa nimet ovat muodossa "bds. Fredric Mattss. Heickilä" sekä "Britha Maria Andersdr."

Kylän laiskin mies

Mökkiläisten Matti Karjaluodon (s. 1798 k. 1855) ja Klara Roosin (s. 1789 k. 1868) poika Jaakko (s. 1836) pääsi Päivärinnan "kylän laiskimmaksi mieheksi" kertomukseen Omistaan eläjiä, jota ei valitettavasti vielä löydy verkkoaineistona. Ilmari Havun kirjasta Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus (1921 s. 142-143) löytyy ehkä arvokkaampaa tietoa, eli muistitietoa näistä todellisista ihmisistä.

Havun tietojen mukaan Jaakkoa kutsuttiin Sauna-Jaakoksi eli Laaran-Jaakoksi, äitiään Roosenklaaraksi. Klaara oli työssä kaupungissa, pesi lapset aamulla ja pani pienimmän pankolle, mistä otti sen tullessaan.

Jaakko oli laiska, korkeintaan teki jotain helppoa työtä kalassa. Häntä sakotettiin tierauhan rikkomisesta ja tappelusta 1861, 1869 hengenvaarallisen aseen paljastamisesta ja 1877 juopumuksesta.

Jaakon vaimo Anna Liisa Ojankangas (s. 1835 k. 1918) oli sairaalloinen ja vähänäköinen. Kerjuulla käydessään tarvitsi taluttajaa. Pariskunnan poika hukkui merillä ja Anna Liisa eli elämänsä loppupuolella köyhäinhoidossa Poikajoen talossa. Tyttäret kävivät häntä katsomassa ja maksoivat talolle, että äitiä hoidettaisiin hyvin.

Karjaluotojen asuma mökki sijaitsi Niemelän puustellin lähellä muutamia kilometrejä Raahesta Saloisten emäkirkolle päin. Se seisoi vielä 1900-luvun alussa. Seinät olivat turpeista, osa majaa maan alla. Katolla puinen savutorvi. Ovi oli vanhoista veneen kappaleista, ikkunat kurjia.

Jaakon vanhemmista ja sisaruksista löytyy Hiskistä seuraavia päivämääriä:

Mäkitupalainen Matts Karjaluoto ja Clara Ruus (s.n. 1796-1801), vihitty 9.12.1819 Raahe, lapsia
- Henrik s. 9.5.1821 Saloinen
- Matthias s. 30.3.1823 Saloinen
- Britha Cajsa s. 25.12.1824 Saloinen
- Carl Gustaf s. 13.1.1827 Saloinen
- Sophia Gustafwa s. 27.3.1829 Saloinen
- Clara Mathilda s. 1.4.1831 Saloinen
- Fredrica s. 8.10.1833 Saloinen
- Jacob s. 11.2.1836 Saloinen
- Johan Abraham s. 3.6.1838 Saloinen
- Niclas s. 20.5.1840 Saloinen

SSHY:n rippikirjoista perhe löytyy myös
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saloinen/rippikirja_1839-1845_mko34-37/73.htm
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saloinen/rippikirja_1846-1855_mko38-41/81.htm
Ja Jaakon oma perhe
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saloinen/rippikirja_1878-1882_mko12-17/131.htm

Rautatiejuttuja

Pietari Päivärinta kuvaa:

Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa
rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tavallisissa oloissa juuri usein nähdä
vierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjavin näky. Rautaa tulvaa kaikista--minä en
sano kansoista ja kielistä--maamme osista ja pian saa kuulla puhuttavan
molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee köyhiä ja rikkaita,
rikkaasta köyhtyneitä--harvoin köyhistä rikastuneita--yli onnensa menneitä,
virkansa ja luottamuksensa menettäneitä, kovanonnen kokeneita, kulkurielämään
tottuneita ja kaikilla on varma toivo paremmasta tulevaisuudesta. Tätä kaikkea
nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi
työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi vaan työn teettäjiä. --"Kussa
raato on, siihen kotkat kokoontuvat."

Tällä tavalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri väreistä
hevillä selvää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien työmiehistä
sanotaan heitä supistuneesti vaan "rauta=miehiksi" ja "rauta=akoiksi". Siitä
sana: rauta=mies.

Faktoja rautateiden rakentajista voi lukea Kalle Kallion gradusta, joka käsittelee
rautatien rakentamista Joensuusta Nurmekseen vuosina 1907-1911 ja Seinäjoelta Kaskisiin
ja Kristiinankaupunkiin 1909-1913. Hän selvitteli käytännön radanrakentamista, työelämää sekä rakentajien vapaa-aikaa, joten jos sukututkimukseen sattuu osumaan joku mukana ollut, tekstiin kannattaa varmasti tutustua.

Kevyempi henkäys historiasta on Ruusa Pynnösen laulama Rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan. Verkosta löytyy myös Juhani Ahon Rautatie.

Kirkonkellojen merkityksestä

Pietari Päivärinta aloittaa kertomuksensa Paljon uutta:

"M----n seurakunnassa tapahtui se harvinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen pienikello, ja siitä oli kauvan, hyvin kauvan, liki neljäkymmentä vuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarvittiin. Hyvin ikävältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauvaskuulumaton pikkukello, sillä vaikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selvää tehdä sillä tavalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen sielukellolle kahdesti, vaimonpuolen yhdesti j.n.e.

Mutta vaikeaksi kävi noista läppäyksistä tolkulleen selvää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Vanhat muistelivat kuinka toista oli silloin kun isokello oli vielä tervennä. Silloin ei tarvinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aivan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan vaan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, vai toisella vaan ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt tervennä täyttä vuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin."

Kirkonkellot olivat siis ennen vanhaan aivan toisella tavalla merkityksellisiä. Nilsiän kirkonkelloista gradunsa tehnyt Katja Lappalainen toteaakin tiivistelmässään :

Tutkimuksessa käytetty lähdemateriaali osoittaa, että seurakuntalaisten suhde kelloihinsa oli erityisen läheinen tutkittavan ajanjakson alkupuolella, 1700- ja 1800-luvuilla. Kellojen aiemman merkittävyyden taustalla ovat nähtävissä muun muassa kellojen hankinnan luonne koko paikallisyhteisöä koskevana ja hyvin konkreettisesti koettuna tapahtumana sekä kellojen soittoon liittyneet arkipäiväiset ja käytännölliset merkitykset. Edelleen tutkimuksen lähdemateriaaliosoittaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteen jälkeen kellot ovat monella tapaa liukuneetseurakuntalaisten arjenulkopuolelle ja käyneet seurakuntalaisille huomattavasti aiempaa etäisemmiksi.

Elävää kuvaa kirkonkellojen historiasta voi katsella Yleisradion sivuilta.

Oikea trulli

Lapsena (koulussa?) kuulin moneen kertaan tarinat lehmän nahkaa leikkaavista trulleista, jotka liikkuivat pääsiäisen aikaan. Otinko todesta? Miksi tämä oli perinne, jota jaettiin?

Ilmari Havun kirjasta Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus (1921) selviää sivuilta 101-102, että trulleja todella oli, vielä 1800-luvulla. Siinä nimittäin kerrotaan, että Päivärinnan kertomuksen Noidan rangaistus päähenkilö oli todellinen ihminen, haapajärveläinen Juho Pekanpoika Harju (s. 1774 k. 1844). Hiskin haudatuista löytyy 8.8.1844 kuollut Gl B:de Johan Pehrs:s Laurikkala. Iän puolesta sopisi olemaan tämä.

Kojolan kruununtilalistasta löytyy vahvistusta, Laurikkalan tilan nimi on muuttunut Harjuksi. Verkosta löytyy myös sukutaulu, josta löytyy Juhon lisäksi kertomuksessa mainittu veli Pekka, jonka elinvuodet Havun mukaan olivat 1779-1847.

Lehmien laskeminen

Tapahtui kerran:

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkö=metsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän edempänä pitkässä niemessä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti; näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa, ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallansa tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa.
"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useamman talon lehmät", sanoi rovasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.
"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voitokkaasti lukkaria silmiin.
"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.
"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.
Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen velvoittamiseen:
"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää, miksikä niin on.--Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän kuin kohtuullista olisi ollut".
Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella virkamahtinsa painolla.
"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"
"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, vaikka en juuri arvollisen", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari jätellyt hyvästi.
Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.
"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rovasti.
Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä oli vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.

Teksti on Pietari Päivärinnan kertomuksesta Puutteen Matti. Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus. 1921. s. 104) mukaan Päivärinta oli todistanut tämän sananvahdon Haapaveden kirkkoherran E. W. Snellmanin ja lukkari A. Jääskeläisen välillä.