Lainsuojatomaksi julistettu Matts Tikkanen

Pyhäjoen haudattujen lista ei alla mitään selitystä 31-vuotiaan nimismies Johan Elfvingin kuolemalle 6.12.1781. Siihen liittyvä rikos paljastuu Vaasassa 27.12.1783 päivätystä lääninhallinnon kuulutuksesta. Kuulutuksessa ei etsitty murhaajansa vaan kerrottiin, että Vaasan hovioikeus oli päätöksellään 14.11.1781 julistanut talonpoika Matts Olofsson Ticka Kiuruveden kappelista ja Iisalmen pitäjästä lainsuojattomaksi Elfvingin tappajana.  

Päivämäärän avulla tapaus löytyy hovioikeuden pöytäkirjasta (*). Siitä selviää, että Matts iski Johan Elvingiä päähän ja tämä oli kuolinsyynsä. Mattsin syyllisyys oli siis selvää ja suurin osa pöytäkirjan tekstistä käsittelee hakemistaan. 

Kiuruvedellä on runsaasti Tikkasia, mutta ilmeisesti kyseessä oli vuonna 1757 syntynyt Matts, joka oli lautamiesisänsä taloudessa vielä henkikirjassa 1778, mutta ei enää vuonna 1783. (**)

(*) KA. Vaasan hovioikeuden arkisto - Ca:8 Rikosasiain pöytäkirjat 1783-1783, 321v-326

(**) KA. Savon ylisen kihlakunnan henkikirjoittajan (Savon ja Karjalan lääni) arkisto - Bba:1 Iisalmen henkikirjat 1779-1785, 71, 89

Kaksi Antti Vartiaista

Jatkona tai täydennyksenä eiliseen Aapeli Vartiaisen elämäkoosteeseen ajattelin koota (huomattavasti lyhyemmin) Antti-veljensä elämäkerran. Koska tekijätietonsa olivat aiemmin Finnassa keskenään sekaisin, aloitin tarkistushaulla. Se toi esiin toisen kiuruvetisen Antti Vartiaisen, jolla on Kiuruvedellä muistokivi.

Tämä uusi, mutta vanhempi Antti, oli saanut merkittävyytensä runonlaulajana. Wikipedian mukaan hän kuoli ruotuvaivaisena vuonna 1833 eli seitsemän vuotta ennen Aapelin pikkuveljen syntymää. Geni-profiilin perusteella välillään ei ole yksinkertaista tai lyhyttä sukulaisuussuhdetta.

Aapelin pikkuveli Antti (s. 16.2.1840) sai ehkä veljeltään tai heidän yhteiseltä opettajaltaan luku ja kirjoitustaidon. Todennäköisesti hän oli "talollisen poika Antti Vartiainen Kiuruvedeltä", joka otettiin vapaalle oppilaspaikalle Leväsen maaviljelyskouluun huhtikuussa 1862 (Tapio 19.4.1862). Hän otti muuttokirjan Kuopioon toukokuun alussa (Kiuruvesi RK  I 1862-1871, 172).

Ehkä opinnot eivät koskaan alkaneet tai sitten ne keskeytyivät pian. Muistokirjoitustensa mukaan Antti Vartiainen nimittäin kävi Jyväskylän seminaaria vuodet 1863-67 (Keski-Suomi 7.1.1897). Jo valmistumispäivänä kesäkuussa 1867 hänellä oli tiedossa työpaikka Iisalmella (Sanomia Turusta 16.8.1867). Hän oli siellä kiertokoulunopettajana 1867-68.

Tammikuusta 1. päivästä 1869 Antti Vartiainen oli kansakoulunopettaja Varkaudessa (Tapio 6.12.1879). Hän ei aivan täysin unohtanut maanviljelystä, sillä Leppävirroilla järjestetyssä maanviljelyskokouksessa kesällä 1876 kansakoulunopettaja h:ra A. Vartiainen Varkaudesta puhui mieltä ylentävästi Suomen maata-viljelevälle talonpojalle (Karjalatar 29.9.1876). Lisätuloja hän yritti hankkia avaamalla kirjakaupan (Savo 4.1.1881).

Uusi Savo 5.1.1897

Toisin kuin veljensä, Antti Vartiainen perusti perheen. Tämä, työ ja asuinpaikka viittaavat siihen, että suurin osa eilisessä tekstissä luetelluista julkaisuista on todennäköisemmin Aapelin kuin Antin. Muistokirjoituksissakaan ei puhuta kirjoittamisesta vaan kerrotaan hyvistä ominaisuuksista

Vainaja oli innokas kansanvalistuksen harrastaja ja on hän m. m. paljon työskennellyt kirjallisuuden ja sanomalehtien levittämiseksi kansan keskuuteen. (Savo-Karjala 4.1.1897) 

Vainaja oli vanhimpia opettajia täällä, tarmokas toimessaan ja yleensä kaiken yhteishyvän lämmin harrastaja. valistusta koki hän kaikin tavoin edistää kansan piirissä ja raittiutta hän harrasti itse ja kehoitti siihen muita. Hän piti pientä kirjakauppaa, edistäen silläkin lukuhalua. Kaikki, jotka oppivat häntä tuntemaan, huomasivat hänessä lämpimän valistuksen ystävän. (Uusi Savo 2.1.1897)

Abel Vartiaisen elämästä ja kirjoituksista

Olen kertaalleen luonnostellut Aapeli Vartiaisen elämänvaiheita, ja blogitekstistä on muokattu Wikipedia-artikkeli, joka on puolestaan kopsattu Geni-profiiliin. Mutta historiaahan voi aina kirjoittaa uudelleen.

Aapelin (s. 3.2.1836) Juho-isä oli tilallinen Kiuruvedellä ja hänen jälkeensä tilan pito jatkoi isoveli Juho. Leipäpuu oli löydettävä toisaalta. Kiuruvedellä Aapeli ei ollut käynyt mitään koulua, vaan oli "omintakeinsa opetellut kirjoittelemaan ja ruotsinki kieltä". (Suometar 23.8.1861). Myös pikkuveljensä Antti (s. 16.2.1840) oppi kirjoittamaan, eivätkä veljekset olleet Suomen ainoat A. Vartiaiset, mikä tekee kirjoitusten attribuionnista hieman epävarmaa.

Suomettaressa julkaistiin 7.10.1853 nimimerkillä A. W. Iisalmesta (johon Kiuruvesi kuului) paikalliskirje, jossa kerrottiin sadosta ja kirkkoherran vaalisaarnoista. Varmemmin Aapeliin on liitettävissä pari vuotta myöhemmin Kiuruvedellä päivätty nimimerkin A. W:nen kirjoitus, jossa toivottiin pitäjään maanviljelyskoulua (SJS 9.4.1857). A. Vartiainen kirjoitti otsikolla Muuan sana suomalaisesta sanomalehtikirjallisuudesta (SJS 20.4.1857). A. Vartiainen esitti myös Mietteitä toivoistamme tulevaisuuden suhteen (SJS 15.6.1857) Myöhemmin samana vuonna A. W. kertoi sadosta ja säästä (SJS 10.8.1857). Samaan aikaan A. W-n osallistui keskusteluun kyytivelvollisuudesta otsikolla Vielä talonpojan kyydistä. (SJS 13.8.1857). A. W-nen kommentoi syksymmällä satoa samaan tapaan kuin A. W. aiemmin (SJS 10.9.1857). 

Kirjoittaminen siirtyi kansallisemmalle tasollle artikkelissa Maamme eräs varallisuuden haitta ja köyhyyden syy (SJS 5.11.1857) sekä pitkässä runossa Maani. Kieleni. Mieleni (SJS 28.12.1857). Runo muistettiin vielä vuotta myöhemmin ja tiedettiin, että kirjoittaja A. W:nen oli "nuori toivon alainen rahvaan mies" (SJS 3.3.1859). Lyhyiden paikalliskirjeiden (SJS 4.2. & 15.4.1858) jälkeen samalla nimimerkillä julkaistiin kahdessa osassa kirjoitus Köyhyys on kurjuus (SJS 22.&29.4.1858). Se alkoi

Ei kauvan sitte astuin muutamaan köyhään, lahden perällä Pohjoissavossa olevaan, mökkiin. Oven avattua olin heti takasi pyörähtää, sillä vastaani puhalsi sakea hikihöyry ja kitkerä savu; menin kuitenni perälle kumarruksissani, vaikka henkeni vaikeasti kulki ja silmistäni vieryi vesi karpaloina. Istumaan päästyäni rumatekoselle penkille eli lavolle, selveni toki silmäni, että sain katsella ympärilleni, ja näin olevani pirtissä, kussa oli vaimoja ja lapsia. Pari pienoista akkunaa koki tunkea valoa huoneeseen, mutta vaikeasti, sillä useampi povakko eli pookien väli oli päreillä vaan suojustettu, joiden raoista, niinkuin poan-pielistäki, kylmä häkähuuru tuoskui huoneeseen. Mustat nokiset seinät ja varsin paksussa noessa oleva laki olivat vesi-hiessä, joka mahtoi höyrystä syntyä, kuta huoneessa paksulta häilyi. Oven suun nurkassa röhötti kiuas, kuin pahatekonen raunio; lattea (permanto) oli loukkainen, juuri siivotoin kuin sikopahna. Kiukaan edessä liedellä, tulessa hehkuvien hiilien päällä, oli pari melkosta pataa, joissa yhdessä oli lunta vedeksi sulatettavana, toisessa heiniä vedessä kiehumassa, luultavasti lehmälle hauteeksi. Mökin vaimo kehräsi, ja lapsia istui vieressänsä, likaisina ja surkeanäköisinä. Muuan lapsista leikkeli kaislan juuria kuivamaan, joista sanottiin sekoja leipään pantavan. Vaimo loiki leipiä ulos uunista. Niitä ei outo leiviksi, ei ensinkään ihmisen syötäviksi, olisi luullut; — olivat mustaa haperoa, paistaessa muruiksi repeilleet. — Köyhyyttä ja nälkää valitettiin — valitettavalle se näkyiki. Mökinmies kuului olevan kylän töissä; mutta vähä palkka, mikä nykyään maksetaan, ei sanottu piisaavan perheelle tavalliseksikaan ruuaksi.

Syksyn paikalliskirjeissä A. W-n kertoi jälleen sadosta ja säästä (SJS 5.8.1858 & 2.9.1858 & 28.10.1858). Näiden lomassa ilmestyi suomen kielen kehittyvää kirjakieltä kommentoiva puheenvuoro Sanojen-sepillen (SJS 13.9.1858). 

Maaliskuussa 1859 Aapeli Vartiainen otti Kiuruvedeltä muuttokirjan Helsinkiin. Muuttokirja kuitenkin päätyi kesäkuussa Tammelaan, jossa hän aloitti opinnot Mustialan maatalousopistossa (Kiuruvesi RK 1852-1861, 141; Tammela RK 1855-1861, Mustiala; sisäänmuutot). Talontytär Kiuruvedeltä kirjoitti elokuun lopulla 1859, että paikkakunnalta oli muuttanut pois Abel Vartiainen, joka aiemmin oli kuulumisia sanomalehteen lähettänyt (Oulun Wiikko-Sanomia 1.10.1859). Seuraavat paikalliskirjeet Kiuruvedeltä allekirjoitti koko nimellään Antti Vartiainen, Aapelin veli (SJS 6.6.1859 & 29.3.1860). Syksyllä 1860 kynään tarttui jälleen A. W:nen eli ehkä kotilomalla ollut Aapeli (SJS 15.10.1860).

Opinnot Mustialassa päättyivät kesällä 1861, jolloin Aapelia erityisesti ja julkisesti "kiitettiin erinomaisesta opinhalusta sekä erittäin hyvästä edistymisestä taidossa ja toimeliaisuudessa. Hän oli myös suomentanut kahta kirjaista, laiminlyömättä yhtäkään velvollisuuksistansa." (SJS 15.7.1861) Suomennetut kirjat olivat

• Muutamia sanoja lannasta, sen oikeasta hoidosta ja käyttämisestä. Mukailemalla suomentanut A. Vartiainen. 1861
• Nevain ja soiden viljelemisestä C. G. Indebetou'lta. Mukailemalla suomentanut A. Vartiainen. 1861 

Mustialan oppeja Vartiainen pääsi soveltamaan ensimmäisenä Muhoksella Koivikon maanviljelyskoulun inspehtorina (Suometar 17.1.1862). Samana vuonna Oulussa julkaistussa arkkipainatteessa oli A. Vartiaisen runo.

Muhoksella oli useita ja riitaisia sanomalehtikirjoittajia, joten Aapeli Vartiainen on viisaasti pitäytynyt kahdessa lyhyessä tervehdyksessä Koivikolta (SJS 6.6. & 6.10.1864). Ainakin yksi paikkakunnan kirjoittajista oli samassa Muhoksen talouskunnan kokouksessa 30.9.1864, jossa myös Aapeli Vartiainen osallistui keskusteluun (OWS 25.2. & 4.3. & 11.3.1865).

Yksi kirjoituksensa oli mukana kirjassa Neuvoja yhteiselle kansalle Oulun läänin Talouden-seuralta (1864). Vartiainen kirjoitti myös pitkän artikkelin Maanviljelyskouluista Oulun läänissä (OWS 24.03. & 1.4. & 8.4. & 15.04. & 22.04.1865). Paikallisten kanssa hän oli puheväleissä, sillä sai kokoon ainekset kirjoitukseen Kuvaus viime sodan ajasta. Tapaus Muhoksella (OWS 5.1. & 13.1. & 20.1.1866).

OWS 2.6.1866

Keväällä 1866 Aapeli nimitettiin läänin kynnönopettajaksi (Oulun Wiikko-Sanomia 12.5.1866). Kirjallisia harrastuksiaan hän ei jättänyt vaan loppuvuodesta oululaisessa Pohjan-tähdessä julkaistiin jatkokertomuksensa Se ihana Ulla (*) ja Sormus (**). Pohjan-Tähdessä julkaistiin myös lokakuun lopussa päivätty Oulun läänin kyntöopettajan A. Wartiaisen matkakertomus, josta selviää ketkä maanviljelijät olivat valmiita vastaanottamaan uutta oppia (PT 28.11. & 5.12. & 12.12. & 19.12.1866

Päiviö Tommila toteaa kirjassaan Oulun Wiikko-Sanomia 1829-1879. Oulun lehdistön alkutaival (s. 142), että Pohjan-Tähden historian "ainoa todellinen lehtipolemiikki" lähti liikkeelle nimimerkki -iw:n 20.12.1866 julkaistusta artikkelista. Toisena osapuolena oli Aapeli Vartiainen (PT ainakin 23.1. & 27.2. &  27.3.1867). Vartiaisen Mailman kauneimmat maisemat (OWS 16.3. & 23.3. & 6.4. & 13.4. & 20.4.1867), oli Tommilasta "voimakkaasti eroottissävyinen kertomus. Kauneimmat maisemat eivät suinkaan ole lumihuippuisia vuoria tai palmurantoja, vaan se näkymä, joka paljastuu tytön laajentuneesta kaula-aukosta hänen kumartuessaan ja auringon kullatessa hänen povensa." (s. 104)

Pohjan-Tähdessä julkaistiin useassa osassa Aapeli Vartiaisen Koivikon maanviljelyskoulussa 25.11.1866 pitämä luento Maanviljeleminen ja maanviljelijä (PT 17.4.& 24.4. & 1.5. & 8.5. & 15.5. & 22.5. & 29.5.1867) sekä mielipidekirjoitus Rahan muutoksen seikasta (PT 1.5.1867). Vuonna 1867 ilmestyi myös 

• Maanviljelyn ja karjanhoidon oppikirja alhaisemmille maanviljelyskouluille. Ruotsinkielelle toimittanut Hjalmar Kylberg. Suomentanut A. Vartiainen. 1867

Viimeinen sanahauin löytynyt nimimerkkillä A. W-nen kirjoitettu teksti on Kaakipuu (OWS 4.7. & 11.7.1868)

34-vuotiaana Aapeli Vartiainen nimitettiin johtajaksi Jokisaaren maanviljelyskouluun (OWS 1.10.1870), jossa hän työskenteli 

inspehtorin, karjakon, emännöitsiän ja tallitrengin avulla, joka viimemainittu myöskin tekee työmestarin ja kaluinhoitajan viran. Yksitoista oppilasta otettiin sisään, niistä 7 mies- ja 4 naispuolista. (SWL 4.7.1872)

Ympäristössä arvostettiin työtään.

Jokisaaren maanviljelyskoulu rupesi saamaan hyvin paljon suosiota näillä tienoilla, niin kauan kuin sen silloinen johtaja, A. Vartiainen eli, sillä Vartiainen oli kansan keskestä lähtenyt kansan-mies, joka nerolla ja kunnolla toimitti virkansa ja koetti kaikissa isänmaan parasta. Vartiaisen aikana kävi tämänki kunnan ukkoja, kymmeniä, Jokisaaren maanviljelyskoulun vuositutkinnoissa ja tilasivat kääntö-auroja; vaan ei niitä ennätetty saada kuin 4 kappaletta ensi-tilausta, ja toisen vuoden tilaukset, toistakymmentä kappaletta, jäivät kaikki saamatta, kun kuolema katkasi Vartiaisen elämän-langan ja opisto rupesi horjumaan sinne ja tänne (US 6.10.1875)

Aapeli Vartiainen kuoli 2.1.1873 (OWS 11.1.1873).  

OWS 25.1.1873

(*) Pohjan-Tähti 8.8., 15.8., 22.8., 29.8., 5.9., 12.9., 3.10., 10.10., 24.10., 31.10., 14.11.1866
(**) Pohjan-Tähti 12.12., 19.12., 27.12.1866, 9.1., 23.1., 30.1., 6.2., 13.2., 20.2., 27.2., 9.3., 13.3., 20.3.1867

Huutopojan matka Ouluun

"Siellä Korkeakankaan talon maalla, Kiuruveden luoteiskulmassa, asui mökissään torppari Henrik Mankulanaho puolisonsa Maria Koivikon kanssa, ilonaan ja huolemaan kaksi pientä lasta." Perheen kolmanneksi syntyi 3.6.1856 Matti, joka myöhemmän uskonnollisen herätyksensä vuoksi sai Väinö Malmivaaran kirjoittaman elämäkerran Korven vaeltaja. Heränneen kansanmiehen elämänkerta (1952). 

Siinä "Matin ensimmäiset vuodet kuluivat niinkuin Nälännön muidenkin nälkäisten lasten. Kun itku nousi kurkkuun, silitti äiti päätä ja haki käpyjä lehmiksi ja lampaiksi. Mutta kuudes kevät oli kova, sillä silloin äiti kuoli pistokseen ja isän oli lastensa kanssa lähdettävä loiseksi muualle." Piippolasta aikanaan Kiuruvedelle tullut isä kuoli nälkävuosien seurauksiin 1.3.1868.

Huutopoikana Matti teki ensimmäisen pitkän matkansa. Kiuruvedeltä oli eräs vieraspaikkainen ostellut karjaa Ouluun ja sai houkutelluksi Matin mukaansa sitä kuljettamaan. Kun sitten saavuttiin perille, eksytti mies Matin kaupungille ja jätti sinne eväättömänä oman onnensa nojaan. Hädissään Matti koetti pyydellä apua oudoilta ihmisiltä, mutta ei saanut. Joku neuvoi häntä silloin menemään maaherran puheille. Hän totteli, meni ylhäisen herran luo ja sai sieltä nopeat lähtöpassit. Mitenkä se lie silloin juolahtanutkaan mieleen, mutta hän pysähtyi kuitenkin etuhuoneeseen ja veisasi kauniilla pojanäänellään: "Vaikk' valtans' ompi lavea ja korkea istuimens', niin katsoo armiaast' aivan sen köyhän puolehen..."

Veisattuaan näin Matista tuntui niin turvalliselta kuin ennen oman äidin hyväillessä, ja hän oli jo lähtemäisillään kadulle ja sieltä maantielle muistamatta nälkää ja parinkymmenen peninkulman taivalta. Mutta samassa aukenikin kaksi ovea. Toisesta tuli itse maaherra, toisesta maaherratar, ja molempien silmissä välkkyivät kyyneleet. Maaherratar otti Matin melkein syliinsä ja antoi hänelle kaksi suurta leipää sekä voita, ja maaherra pisti käteen rahaa 15 markkaa. Voi, sitä ihmettä! Se Mattia itketti pitkin viikkoa hänen tallustellessaan Näläntöä kohti, ja vielä paljon myöhemminkin, ja toisinaan se pani oikein hyppimään pitkin askelin. 

Näytelmä Pihlajamäellä

Kaarle Silanderin toimittamaan kirjaan Suomalaiset maaseututeaatterit (1900) sisältyy huomattavasti monipuolisempaa aineistoa kuin otsikko antaisi ymmärtää. Lopussa on Eino Leinon satunäytelmä ja keskivaiheilla ajan näyttelijöiden antamia elämänkertatietoja. Niistä herkullisimman on kirjoittanut Aapo Pihlajamäki.

Hän oli syntynyt 1.6.1861 Kiuruvedellä, jossa

suurten nevain ympäröimänä kohoaa korkea, pilviä tavoittava mäki, Pihlajamäki. Sillä mäellä on viisi taloa ja yksi niistä nimeltä Länkimäki. Sen, Länkimäen, pellonpientareella on eräs suuri kiviraunio ja siltä rauniolta, ikivanhan pihlajan juurelta löysin minä itseni eräänä kauniina kesäkuun päivänä. Ei siellä ihan näytelty, vaan ei paljon muutenkaan. Oltiin näet talosilla ja lopuksi tapeltiin me kymmenen mukulaa oikein vimmatusti. Riita tuli, kuten tavallisesti, siitä kun jokainen tahtoi parhaan roolin, olla isäntänä ja emäntänä, ei kukaan ruvennut rengiksi eikä piiaksi. - Siitä näytelmästä saimme huonon arvostelun äidiltä ja kaupan päällisiksi saivat kaikki toiset vielä kelpo selkäsaunan, mutta minä, joka olin kaikkein nuorin ja jolla oli hyvät valehtelijan lahjat, pääsin pienellä tukkapöllyllä.

Näin siis leikkivät puuseppä Pekka Saastamoisen ja vaimonsa Ulrika Tallgrenin lapset. Perheen kuopus kuvaa isäänsä vakavaksi ja suorasanaiseksi körttiläiseksi ja äitinsä "omasi täydellisesti samat uskonnolliset mielipiteet". Perhe muutti Pihlajamäeltä nälkävuosien jälkeen "naapurikylään, Koivujärvelle, erääseen pieneen torpaan, ja seuraavana vuonna taas Pielaveden pitäjääseen, Honkaharju-nimiseen torppaan." Honkahajussa perhe asui "noin seitsemän vuotta".

Aapo jätti vanhempansa 16-vuotiaana ja vuosisadan loppuun mennessä hän oli nähnyt Berliinin ja Pariisin sekä kiertänyt Suomen näyttämöitä.

Kuva Teuvo Pakkalan kirjoittamasta aapisesta. Digitointi Kansalliskirjasto.

Oukkari, Koukkari

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen.

Näin aloittaa Pietari Päivärinta kirjansa Oukkari. Kertomus kansan elämästä. Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 136-7) mukaan Päivärinta on lisännyt joukkoon runsaasti mielikuvitusta, mutta pohjalta on erotettavissa W. Malmivaaralta kuultu kertomus.

Todellisuuden Oukkari oli siis Havun tulkinnan mukaan Juho Laurinpoika Koukkari (1826-1902), joka meni vuonna 1874 naimisiin Pekka Kannisen lesken Wilhelmiina Lappalaisen (1841-1900) kanssa. Hiski poimii Kiuruvedeltä esiin ennen avioliittoa syntyneet kaksoset Jafet ja Petter Johannes, jotka olivat selvinneet ainakin syntymästään 14.4.1873 kasteelle 28.6.1873. Kaikkiaan perheeseen syntyi seitsemän lasta.

Internet kertoo, että Esa Koukkari on vuonna 2007 julkaissut kirjan Oulujärven Koukkareita, joka ilmeisesti käsittelee samaa perhettä. Sitä käsiini hakematta jatkan Havun keräämillä tiedoilla.

Koukkarien mökki oli jonkunlainen ihmisten ihme. Se oli huonosti rakennettu, katto oli matalalla ja kanto istuimena. Lapsivuoteena oli emännällä takareki, johon oli pantu lautoja ja tuohikehto riippui katosta. Maitohuoneena käytettiin maakuoppaa, tuohista maitoastiana, kuten kyllä useilla muillakin. 

Köyhyyden ohella "Koukkarilaiset olivat uskonnollisia ja hyvälukuisia. Isäntä oli suoraluontoinen ja hiljainen."

Eläinten ruokaa Koukkari keräili ympäristöpitäjiä myöten. Kerran keväällä karhu tappoi häneltä kaksi lehmää juuri uloslaskemisen jälkeen ja hautasi suohon. Koukkari parka oli hätyytellyt sitä aikaisemmin, nyt hän oli siitä tunnonvaivoissa, että oli häirinnyt metsän kuningasta.