Oikeusjuttu "Kauppa-Loposta"

Oikeudenkäynnit todellisia ihmisiä kuvaavista kirjoista eivät ole ainoastaan oman aikamme ilmiö. Loppuvuodesta 1890 sanomalehdet raportoivat kauppiaasta, joka katsoi tulleensa kuvatuksi Minna Canthin tekstissä Kauppa-Lopo. Savo kertoi 8.11.1890 oikeudenkäynnistä seuraavasti:

T. k. 7 p. oli Kuopion kaupungin raastuvan oikeuden 2 osastossa esillä juttu, jonka työmiehen vaimo Lovisa Pellikka, synt. Tikkanen, Haapaveden pit. Haapajärven kylästä Oulun lääniä, oli nostanut kirjailija-rouva Canthia vastaan hänen kirjoittamastaan kirjasta “Kauppa-Lopo". Kantaja tuli esille itse, vastaaja asiamiehen kautta.

Ne, jotka uteliaisuudesta olivat oikeuspaikkaan saapuneet nähdäkseen “Kauppa-Lopoa", tulivat petetyiksi käsityksessään hänen ulkomuodostaan. Edessämme oli siististi puettu, puhdaskasvoinen, vähän keski-ijän yli elänyt vaimo, jonka kasvot ovat aikoinaan olleet miellyttävätkin. Ei juuri näkynyt jälkiä kirjassa kerrotuista vaaterytäleistä, nuuskan ja muun tupakan likaamista kasvoista, ja suurten siivottomain töppösten sijasta näimme hänellä jaloissaann nahkalipokkaat.

Hän kuitenkin kanteessaan sanoi itsensä siksi, jota rouva Canth on pitänyt kirjansa esikuvana, sitä sanoi todistavan muutamat kirjassa löytyvät todelliset kohdat, m. m. hänen vanhojen vaatteiden kaupitteleminen ja käynnit rouvan luona. Vaan samassa kirjassa on myös kerrottu törkeitä, häpeämättömiä tekoja, joihin hän ei ole syypää ja ovat ne siis häneen nähden kerrassaan perättömiä ja solvaisevia. Ei suinkaan ole lupa elävistä ihmisistä kirjoittaa niin häpeämättömiä kirjoja.

“Onko se sinaatin luvalla tämä kirja painettu?"

Kun ihmisillä on se luulo, että kirja todellakin on hänestä kirjoitettu, niin hän ja hänen sukunsa on viime syksystä asti, jolloin kirja ilmestyi, saanut kärsiä kaiken laista solvausta ja häväistystä. Kaikki häntä sormella osoittavat ja hänestä uskotaan noita törkeitä asioita, mitä kirjassa on kuvattu. Ihmiset kammomat ja karttamat häntä ja hänen miestään, he eivät tahdo saada asuntoa eikä työtä mistään. Kenties tuolla Lapin perukalla, jossa ei osata lukea, saisivat rauhan ja ansaita leipäänsä. Hän itse, vanhempi ihminen, ei tästä niin välittäisi, vaan kun miehensäkin, joka on nuorempi häntä ja tarvitseisi saada työtä, saa tästä kärsiä, on hänen täytynyt nostaa tämä juttu.

Lopuksi tillahti eukko itkemään ja päivitteli mitenkä rouva Canth, jolle hän ei ollut mitään pahaa tehnyt, voi häntä pitää esikuvana niin roskaista kirjaa kirjoittaissaan ja siten saattaa hänelle ja hänen omaisilleen semmoista häpeää ja vahinkoa.

Vastaajan asiamies huomautti, että koska puheena oleva kirja ei ole painettu täällä, on kanne nostettu väärässä paikassa, ja pyysi kanteen kumoamista.

“Herran kanssa minulla ei ole mitään asiaa", väitti kantaja. “Enkä minä tätä herraa tuune. Mutta rouva Canth’in kanssa minulla on riita jahänen pitä tulla itsensä oikeuteen vastaamaan, sillä tämä on siksi suuri rikosasia. En minä ole herran vanhoja vaatteita myönyt… “

Sitte käskettiin asiallisten astua ulos

Raastuvanoikeus antoi päätöksen, ettei se katso itseään oikeaksi paikaksi tutkia tätä asiaa.

Eukko, joka ei näyttänyt käsittävän asian laillista juoksua, ilmoitti tyytymättömyyttä päätökseen.

Lehmien laskeminen

Tapahtui kerran:

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkö=metsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän edempänä pitkässä niemessä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti; näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa, ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallansa tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa.
"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useamman talon lehmät", sanoi rovasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.
"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voitokkaasti lukkaria silmiin.
"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.
"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.
Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen velvoittamiseen:
"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää, miksikä niin on.--Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän kuin kohtuullista olisi ollut".
Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella virkamahtinsa painolla.
"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"
"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, vaikka en juuri arvollisen", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari jätellyt hyvästi.
Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.
"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rovasti.
Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä oli vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.

Teksti on Pietari Päivärinnan kertomuksesta Puutteen Matti. Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus. 1921. s. 104) mukaan Päivärinta oli todistanut tämän sananvahdon Haapaveden kirkkoherran E. W. Snellmanin ja lukkari A. Jääskeläisen välillä.