Isänmaallisen seuran palkitsemia (1790-luvun alkupuoli)

Sanomalehti Inrikes tidningar listasi 30.8.1790 alkuvuoden palkittuja. Joukossa maanviljelyksestä hopeapikarilla palkittu "Bonden Michel Thomasson Mauri i Kauniais, Karcku Socken och Åbo län" ja kivirakennuksesta samoin hopeapikarin saanut "Bonden Henric Henricsson Mäenpä i Säjmäjocki, Ilmola Socken och Wasa Län". Kun Mäenpään palkinnonluovutuksesta raportoitiin hänelle oli löytynyt enemmänkin ansioita. (Inrikes tidningar, 21.7.1791).



Vuoden 1790 loppupuolen viljelyksestä palkittuihin kuului "Nybyggaren Samuel Lahdenperä i Ålhafwa, Jå Socken och Uleåborgs Län", joka sai muistorahan (skådepenning) ja hopeapikarin. (Inrikes tidningar, 14.2.1791) Pohjoisesta viljelystoiminnasta vastaanotti palkinnon Kittilän käräjäpaikalla Henric Ollila ja tästä raportoi Inrikes tidningar 16.5.1791:



Muistorahan 15-vuotisesta renginpestistä sai "Gustaf Holmström i Siundby, Siundeå Socken och Nyland". (Inrikes tidningar, 18.6.1792)

Pelkän muistorahan viljelystoimestaan saivat "Torparne Johan Johansson på Packinais Dalkarlstorp i Rimetto socken och Åbo Län, och Jacob Jacobsson på Papinluoto under Obensnäs i Masko Socken och nyssnämnde Län, tillika med Åboen Johan Pehrsson på Löfö i Sunds Socken och Wårdö Capell på Åland". Yli 15 vuoden renginpalveluksesta palkittiin hopeisella hattunauhalla "Gustaf Hindricsson på Hakansböle i Helsinge Socken och Nylands Län" ja muistorahalla "Johan Korpelas på Jaakola i Uleå Socken och Uleåborgs Län". Kymmenvuotisesta palveluksesta hopeisen muistorahan sai "Johan Blumenthal på Pickala i Sjunde Socken och Tawastehus". Yli viisitoista vuotta ahertaneet piiat "Elisabeth Simonsdotter på Peinikala i Lemo Socken och Åbo Län, Brita Johansdotter på Håkansböle i Helsinge Socken och Nylands Län, Brita Ullström därsammastädes" saivat molemmat hopeisen kaulaketjun ja kymmenen vuoden palveluksesta "Susanna Michelsdotter Heickinen på Hietala i Calajoki Socken och Uleåborgs Län, ... Lisa Mattsdotter på Waltors i Hänkisari Nagu Socken och Åbo Län" hopealusikat. (Inrikes tidningar, 8.1.1793)

Sunnuntain 16.6.1793 jumalanpalveluksen yhteydessä tulivat palkituiksi edellä mainittu Johan Johansson Rymättylästä. Kirkosta lähteneessä kulkueessa muistoraha oli silkkityynyllä, joka oli hopeavadilla. ( Inrikes tidningar, 31.7.1793)



Kalajoen kesäisessä jumalanpalveluksessa luovutettiin piika Susanna Michelsdotter Heikkiselle hopeinen kaulaketju palkinnoksi pitkäaikaisesta palveluksestaan. (Inrikes tidningar, 17.7.1793)

Vaasasta raportoitiin syksyllä 1794 (julkaistiin Inrikes tidningarissä vasta 27.1.1795), että Mustasaaren pitäjän Tobyn verotilan haltija Anders Rönberg oli palkittu hopeisella muistorahalla aikaansaamastaan kivimuurista.

Isänmaallisen seuran palkitsemia (1780-luku)

Blogin alkumetreillä listasin tänne muutamalta vuodelta Suomen talousseuran palkitsemia. Talousseura perustettiin vuonna 1797 ja alkoi pian sen jälkeen palkita maatalouden sankareita. Mallia otettiin varmaankin Kuninkaallisesta Isänmaallisesta seurasta, jonka palkintoja oli Suomen puolellekin tippunut jo parin vuosikymmenen aikana. En tiedä onko näitä jo joku koonnut asialliseksi listaksi, mutta siltä varalta ettei, niin kulutin muutaman tunnin naapurimaan sanomalehtien parissa ja kokosin alla olevat.

(Miltä "muistorahat" näyttävät? Uppsalan yliopiston kokoelmissa on vino pino mitaleita ja sieltä löytyy myös näistä esimerkkejä. Etsiminen ei ole vaikeaa, kenttään "utgivare" voi poimia arvoksi "Kungl. Patriotiska Sällskapet" tai "Kungl. Finska Hushållnings Sällskapet". Kirjasta Sveriges och Svenska Konungahusets Minnespenningar Prakmynt och Belöningsmedaljer (1874) löytyy Isänmaallisen seuran mitaleista tietoa sivuilta 216-217 ja Suomen Talousseuran sivuilta 260-261.)

Käräjäsaarnan (uusi termi!) jälkeen 19.11.1779 jaettiin Porvoon pitäjän käräjäpaikalla, suuren rahvaanjoukon paikalla ollessa, Kungliga Patriotiska Sällskapetin palkinnot. Tästä lähetettiin raportti sanomalehteen ja Inrikes tidningar painoi jutun lehteensä 27.1.1780. Alla olevasta leikkeestä täten saa tietää, että hopeisen mitalin ja ketjun sai renkivouti Henrik Olofsson mallikkaasta 19-vuotisesta palvelustaan ensin Stensbölessä ja sitten Seitlahden säterissä. Vaimoihminen Maria Johansdotter oli myös ansainnut hopeaketjun. Stensböhlen karjapiika Maria Andersdotter oli 18 vuoden ajan hoitanut mallikkaasti jopa espanjalaisia eläimiä ja sai tästä hyvästä hopeisen kaulaketjun.

Varhaisiin palkittuihin kuului myös piika Karin Pajain, joka sai hopeisen kaulaketjun siitä hyvästä, että oli jo 31 vuotta palvellut rovastinleski Poppiusta "i Joccas och Heinola Län "(Inrikes tidningar, 6.1.1780). Kivisen rakennuksen aikaansaannista ansaitsi "Skatte-Bonden Simon Rasmus" "Wasa Län, G. Carleby Sockn och Såcka By" kullatun hopepikarin ( Inrikes tidningar, 26.6.1780).

Pitkäaikaisesta renginpalveluksesta saivat hopeisen hattunauhan "Thomas Jöransson i Lämpele Prästegård och Tawastehus Län, Henric Sjärman på Kalkis Rusthåll i Cuopio Län". Pitkästä palveluksesta piikana hopeisen kaulanauhan "Anna Persdotter på Hongela i Urdiala Sokn och Tawastehus Län, Karin Laukain i Cuopio och Cuopio Län".(Inrikes tidningar, 30.5.1782)

Piika Karin Jansdotter palkittiin pitkästä palveluksesta Hollolan tilalla Kuopion pitäjässä. Hän sai hopeisen kaulaketjunsa jumalanpalveluksessa Maaningan kappelikirkolla 14.4.1782. Tämä raportoitiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 24.6.1782 alla olevalla uutisella.

Samaisessa sanomalehdessä raportoitiin 21.10.1782, että isänmaallisen seuran palkitsema piika Anna Caspersdotter Nääsin tilalta Nurmijärveltä oli saanut kaulaketjunsa.


Raportti Perniöstä julkaistiin 19.8.1784. Pitäjässä oli jo kolmatta kertaa vuoden sisään juhlittu palkittua, 25.3.1784 jumalanpalveluksessa kunnioitettu renkivouti Mårten Mårtenssonia ja hänen 57 vuotista palvelustaan. Palkintona hopeinen hattunauha.

Mårtenin palkinto oli mukana 8.1.1784 ilmestyneen sanomalehden Inrikes tidningar listauksessa. Siinä mainittiin myös viljelystoimesta muistorahan saaneet "Hans Michelsson på Stacket i Gumböle By, Ingå Sockn och Nylands Län" ja "Torparen Johan Jobsson på Isnäs Sätesgårds ägor i P??no Sockn och Heinola län." Yli 15 vuoden palveluksesta hopeisen kaulaketjun saivat "Elisabeth Anders-Dotter på Kåskis Sätesgård i S:t Mårtens Sockn och Åbo Län" ja "Maria Henrichs-Dotter på Tawastby Säteri i Elima Sockn och Heinola Län".

Hopeisen hattunauhan sai talonpoika Matts Mattsson Östergård Kemiön Dagerdalin kylästä puunistutuksen johdosta (Inrikes tidningar, 5.2.1789).

Yli 15 vuotisesta palveluksesta renkinä palkittiin hopeisella hattunauhalla "Matts Hinricsson på Wuorenpoä i Töfsala Socken och Åbo Län". Vastaavan pituisesta palveluksesta sai piika "Karin Johans Dotter i Pyhäjoki Prästegård och Uleåborgs Län" hopeisen kaulanauhan. Hopealusikan 10 vuoden palveluksesta ansaitsi "Brita Wirell i förenämde Pyhäjoki Prästegård"(Inrikes tidningar, 11.5.1789)

Korkeasaareen?

Voisi olla aika eksoottinen kokemus suunnistaa Korkeasaaressa ylläolevalla kartalla. Se on nimittäin napattu vuonna 1892 ilmestyneestä kirjasesta Vägvisaren på Högholmen : illustrerad handbok, samoin kuin alla olevat kuvat. Kirjanen löytyi kun Riippumaton asiantuntija kertoi Europeanan täydentyneen helsinkiläisellä materiaalilla. Ao. pulju tarjosi nyt ihka ensimmäiset mielenkiintoiset jutut ja samalla huomasin, ettei materiaalia ole kovin helppo linkittää. Yläkulmassa näkyy kyllä "share", jossa on yli 200 vaihtoehtoa, mutta ei ihan-tavallista-url:ia. Siis siistinnäköistä sellaista.

(Jos nämä kuvat eivät Korkeasaaren menneisyydestä riitä, niin edellä mainitussa paikassa on myös Högholmens album = Korkeasaaren kuvasto : för turister och vänner till djurgården = matkailijoille ja eläintarhan ystäville)

Historian harrastamista

Talouselämän viimeinen numero ennen kesätaukoa keskittyi perinteiseen tapaan kevyisiin harrastusaiheisiin. Näiden joukossa - yllätyksekseni - historia otsikolla Intohimona eilinen ja ingressinä "Historiaa voi harrastaa kotisohvalla istuen. Yllättävän monet kuitenkin nousevat ylös ja herättävät historian henkiin."

Historian elävöittämisestä on haastateltu Classic Old Western Societyn jäsentä sekä Elävä keskiaika ja Harmaasudet -yhdistysten puheenjohtajia. Tekstissä mainitaan että Etulinja-niminen yhteisö on julkaissut YouTubessa talvisotaelävöityksiään (näin asia artikkelissa sanottiin, Etulinjan oma sivu ja videot vaikuttavat yleisesti viime sotien ajalta.).

Suuren yleisön historiaharrastuksena esitellään historiasta lukeminen. Tätä edustaa jutun haastatteluissa kaksi pukuun pukeutunutta herraa, joita vaikuttaa kiinnostavan erityisesti tekniikan ja talouden historia.

Lisäksi mainitaan Historian ystäväin liitto, jonka sihteeri Julia Burman on todennut "Ihmiset alkavat usein kiinnostua historiasta kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ja kysellä, mistä kaikki onkaan tullut." Kerrankin ikäyleistys, johon sovin. Sukututkimuksen yhteydessä kun niin kovin usein puhutaan eläkeikäisten innostuksesta. Apropoo sukututkimus, ei ole historian harrastamista toimittaja Sami Rainiston silmissä?

Helsingin eliittiä

Muistikuvani Helsingin elämästä huoraavana ja riitelevänä 1740-luvulla perustuu Mari Rakkolaisen lisensiaattityöhön Sallittu, siedetty ja sanktioitu. Sundin kauppiasveljesten oikeudellinen toiminta yhteisöllisten vuorovaikutussuhteiden kuvastajana vapaudenajan Helsingissä. Jessica Parland-von Essen on tuoreessa kirjassaan Ammatti, avioliitto ja arvostus. Helsinkiläinen eliitti 1740-1820 aloittanut vähän sivistyneemmässä hengessä. (Hän tosin lopettaa ajanjakson riitelyyn ja alkoholinkäyttöön.)

Artikkelikokoelma Kaikella on paikkansa on edelleen mielessäni ja Parland-von Essenin kirjan alkupuoli oli kuin oppikirjaesimerkki "uudesta paikallishistoriasta". Tutkimuskysymys, rajaus, henkilötaso. Weckströmin perheen kautta tuodaan Helsingin elämästä monia puolia esille. Kirjan loppupuoli taas keskittyy lääkäri O. B Rosenströmiin ja enemmänkin lääkärinkoulutuksen ja -työn käsittelyyn kuin laajempaan Helsinki-kuvaan.

Kirjan voi kyllä lukea myös sukukroniikkana. Parland-von Essen tuo esiin sukulaisuussuhteita, mutta on tukeutunut toisten tekemiin selvityksiin. Asiallisesti hän toteaa, ettei Hiskiin perustuen voi vetää varmoja johtopäätöksiä (s. 207), mutta on jostain syystä jättänyt huomiotta Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjassa julkaistun Helsingin henkilötietokokoelman S:t Johannes Logen S:t Augustins matrikel 1762-1808, josta olisi (muistaakseni) löytynyt sukulaisuustietoja monille mainituille henkilöille. (Henkilöitä tekstissä vilisee ja on sääli, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa.)

(Toinen marginaalinen puute, johon kiinnitin silmäni oli verkkolähteiden merkinnät. Kirjallisuusluettelossa on mukana verkkosivuja, joille on annettu URL:t, mutta ei lukupäivää. Monessa ohjeessa annettu formaatti taitaa näyttää liian kömpelöltä? Sen sijaan en keksi mitään syytä sille, miksi en löydä lähdeluettelosta viitteissä mainittuja entiteettejä: "Helsingin Yliopiston matrikkeli Internetissä", "Henrik-tietokanta", "Hiski-tietokanta". Näistä ainakin ensiksi mainitulla on tekijä ja myös suositeltu viittausformaatti.)

Aivan viimeisillä sivuilla Parland-von Essen luo katsauksen ajan horjuviin nimikirjauksiin, jotka ovat sukututkijoille perin tuttuja. Hän toteaa niistä ja vaihtuvista syntymävuosista:

"Vaikuttaa siltä, että näillä tunnuksilla ei välttämättä ollut ihmisten mielessä samoja sementoituneita muotoja kuin nykyisin, kun nyky-yhteiskunnan kulttuuri on tehnyt tämäntyyppisestä tiedosta keskeisen meidän omakuvallemme. Se mitä nykyisin pidämme identiteettinä, ei vuoden 1800 paikkeilla ollut yhtä riippuvainen näistä yksittäisistä tiedoista tai nimistä."

Ja niinkuin monet tietävät, sukunimi ei ollut sataa vuotta myöhemmin kovin kiinteä osa länsisuomalaisen ei-säätyläisen identiteettiä. Sopi valita niinkuin tahtoi. Syntymäpäivän muistamisesta (väärin) olen reflektoinut täällä jo aikaisemmin.

Pyydystettyä

Kuva kirjasta Punky Dunk and the Mouse.

Blogissa Sininen rooli on kirjoitettu Imbi Pajun kirjan Torjutut muistot herättämistä ajatuksista.

Ilarios mietti esi-isiä.

Sinisen salongin Spektri oli oppinut siilien historiasta.

Reija Satokangas linkitti Esa Helanderin blogiin, jossa on nimistöaiheisia juttuja.

Amma on lukenut Martti Turtolan Risto Ryti -elämäkerran

På svenska on Anna Larsdotter kirjoittanut historiasta kirjoittavan toimittajan näkökulmasta. Också på svenska helsinkiläinen Julia kirjoittaa käsialojen ja tekstien tulkinnasta.

Juuso Hyvärinen kävi museossa ja käyttäytyi vähän niinkuin minä toisinaan:

Sen verran piti esittää tekniikanmuseomiestä, että kysyin oppaalta ensin sotaelokuvien kuorma-auton puukaasuttimen toiminnasta ja sitten niin mustamaijana kuin Pelle Hermannin autona esiintyneen Goelette-Renaultin lajitoverien mahdollisesta työurasta Posti- ja Telelaitoksella 1970-luvulla. Tällaiset ovat ikäviä museovieraita. Anteeksi.

Virolaisen perhehotellin blogissa pääsee (suomeksi) kartanokierrokselle Lääne-Virumaalle

Amerikkalaisessa Slate-verkkolehdessä julkaistu Sarah Wildmanin artikkeli Paper Love: Inside the Holocaust Archives oli äskettäin saanut palkinnon.

Taloudesta, politiikasta ja yhteiskunnasta kertova Arkadianmäki on tarkastellut suomalaisia klassikkokirjoja taloushistoriallisesta näkökulmasta:

• Pentti Haanpään näkemys 1930-luvun lamasta
• Täällä Pohjantähden alla tuotetaan enemmän kuin kulutetaan. Ja kuinka inflaatio vei Jussin rahojen arvon
• Kilven Alastalon salissa kootaan pääomia ja jaetaan riskiä
• Yhteiskunta kesyttää seitsemän veljestä ja alkaa valaa kivijalkaa suomalaiselle kilpailukyvylle
• Eino Leinon kuvaus pankkiherroista kestää aikaa
• Ennen oli kaikki huonommin
• Alpo Ruuthin Kotimaa näyttää karut kasvonsa
  

Ancestry Magazine May-Jun 1994

Ancestry Magazinen numero May-Jun 1994 alkaa Pohjois-Italian historialla. Sitten Linda Herrick Swisher esittelee erilaisia sukututkimusseuroja. Amerikassahan näitä riittää. Yksi tyyppi, joka Suomesta tietääkseni puuttuu kokonaan on "tiettyyn tapahtumaan osallistuneiden / ryhmään kuuluneiden jälkeläiset". Voisi olla ihan mielenkiintoinen juttu, ei välttämättä yhdistyksenä, mutta tutkimuspiirinä tms.

Robert J. Gregory kirjoittaa sukututkimusten käytöstä psykoterapiassa. Minulle outoa aluetta, joten jätän kommentoimatta.

Donne Devine otsikoi kuoleman jälkeisen omaisuudenjaon asiakirjoja käsittelevän juttunsa viitaten niiden vähäiseen käyttöön. Itse siirryin perukirjojen pariin aika myöhäisessä vaiheessa, joten voi olla, että muillakin suomalaisilla tutkijoilla on tässä skarppaamista. Jos haluaa ottaa tosissaan, niin selaa vielä käräjäpöytäkirjoja pari vuotta kuoleman jälkeen. Sieltä löytyi omaan tutkimukseeni jakoriitaa useamman käsittelyn verran.

Dewayne H Lener aloittaa kirjoitussarjan paperin vihollisista. En uskalla lukea. Metallisia klemmareita ei ainakaan saisi käyttää ja niitä minulla on joka paikka täynnä.

Loretto Dennis Szucs kirjoittaa merenkulkuun liittyvistä lähteistä. Kuten olen täällä tainnut joskus todetakin, minulla on esi-isissäni yksi ainokainen 1800-luvun merimies. Hänen ansiostaan tutustuin merimieshuoneen arkistoon, josta löytyi joka matkasta kirjaus. samalla hahmottui hänen vaimonsa elämä ja lasten teon mahdollisuudet.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 52

Aikaisemmassa osassa esiintyi jo nimi Linteri. Mahdollisesti heille sukua oli 20-vuotias Verner Linteri, joka saapui St. Louis-laivalla New Yorkiin 9.6.1907, ilmoittaen vastaanottajakseen Oskar Mäen Minnesotan Nashwaukissa.

Seitsemän vuotta myöhemmin 24.8.1915 tuli Michiganin Sault Sainte Marieen Kokemäeltä kotoisin oleva 27-vuotias Wäinö Matti Linteri. Hän oli viettänyt vuodet 1907-1912 Minnesotan Hibbingissä eli on mahdollisesti sama henkilö kuin Verner. Wäinö Matti ilmoittaa myös tulleensa aiemmin maahan 1913 laivalla "Emp of Brit". Samaan satamaan, samalla ilmoituksella, tulee 28.2.1916 "Veino Matti", joka on viimeksi asunut Kanadan Ontariossa. Yhdysvaltojen puolelle hän on nyt tullut vierailulle, mutta kertoo mahdollisesti jäävänsä.

Näin ei kuitenkaan tapahdu vaan 32-vuotias Ontariossa viimeksi asunut Weini Linteri tulee 22.7.1920 Buffaloon tarkoituksenaan mennä Suomeen New Jerseyn kautta.

Lähteet:
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_916; Line: 20; .)
Ancestry.com. Michigan Passenger and Crew Lists, 1903-1965

Tarinoita

Pappi ja muu herra joutuivat yöksi posti-paikkaan, jossa heille, tilan vähyyden tähden, laitettiin ahdas lepo-sia yhteen sängyyn; vaan herra, joka tahtoi siinä yksinänsä levätä, kysyi papilda: ongo teissä ollut taikka ongo nyt pahaa tautia? Ei, kiitos Jumalan! vastasi pappi. Mutta minussa on, sanoi herra. Tästä peljästyi pappi ja meni pois koko huoneesta.

Pappi tahtoi peloittaa miestä viinan juomingista ja sanoi sen olevan ihmiselle vihollisen vertaisen. Niin kaiketi, vastasi mies; mutta Raamattu käskee meitä rakastamaan vihollistakin.

Pappi kysyi tuhmalda ukolda: ongo sinulla vahva usko Jumalaan? On, vastasi ukko rohkeasti. Ja hänen ainoaan poikaansa? toisti pappi. Eihän nuoriin voi niin luottaa, oli vastaus.

Jak. Juteini: Tarina- ja Kummituskirja (1858)

Yhdeksän pientä kotia

Niinkuin tänne viime kesänä totesin, Helsingin Työväenasuntomuseo ei tehnyt vaikutusta. Mutta Jere Jäppisen kirja Yhdeksän pientä kotia. Arjen historiaa Työväenasuntomuseossa miellytti. Siinä voisi jopa sanoa olevan uuden paikallishistorian suuntaviivoja.

Lähtökohta on ainakin niiden mukainen eli on rajattu reippaasti: yhdeksään asuntoon ja niissä asuneisiin perheisiin. Museon luonteen vuoksi keskitytään kodin ympäristöön, rajausta sekin. Mutta teksti ei pitäydy irtaimiston luettelussa vaan ottaa mukaan kodissa tapahtuvan toiminnan, faktaruuduin kodin ulkopuolisen elämään (!) liittyviä asioita. Monipuolisuus ja kokemuksellisuus ulottuu jopa reseptien sisällyttämiseen sivuille.

Kodit edustavat eri aikoja, joten liikutaan ajassa eteenpäin ja noteerataan muutokset. Näin tulee 1900-luvun Helsingin historia käsiteltyä, elämänmakuisesti ja monipuolisesti. Tutkimuskysymys ja tieteellisyys jäivät uupumaan, mutta "kaikella on paikkansa" ja tähän populaarihistoriaan ne eivät kuuluneet.

(Ainoa kritiikin kohde on sama kuin museossa. Miksi asiakirjalähteisiin rakentuvat perheet on esitelty vain etunimin?)

Varakkuudesta pudonneet

Augusta Krookin muistelmakirjaa Mitt Helsingfors ei voi syyttää kaunistelusta. Hän kertoo isänsä masennuksesta ja itsemurhayrityksistä. Ja lyhyesti myös isänsä äidin ja tätiensä elämästä.

Augustan isä Carl August Krook oli kasvanut yltäkylläisyydessä, johon tuli äkillinen loppu juuri kun hän oli aloittamassa yliopisto-opintoja vuonna 1827. Isän kuolema tarkoitti kaiken omaisuuden myymistä, kultakelloa myöden. Opinnot piti lopettaa ja siirtyä veljen tapaan armeijauralle.

Sisaret ja äiti Maria Eleonora af Dittmer muuttivat Sauvoon pieneen keltaiseen puutaloon. He elättivät itsensä kehräämällä ja tukkimyssyjä tekemällä. Pojantyttären korviin ei tullut, että Maria Eleonoora olisi valittanut kohtaloaan. Mutta vaikeaa oli ollut saada tyttäret neljältä aamulla ylös ja rukin ääreen.

Olihan Maria Eleonoran äitikin selvinnyt leskenä. Joakin Ulrik af Dittmerin kuoltua Anna Katarina Vahlberg perusti sisariensa kanssa Turkuun koulun nuorille tytöille. Koulua kutsuttiin nimellä "Mamma Dittmers pension". Näin Krookin muistelmien mukaan, muuta tietoa koulusta en olen löytänyt.

Haudasta noussut testamenttilehmä jne.

(Kuva Pienen Tietosanakirjan antia)

Kuten taannoisessa Jyväskylän raportissani totesin, Georg Haggrén kertoi esityksessään hautausmaalta löytyneistä eläimen luista. Kahvitauon aikana kuulin hänen toteavan, että kyse oli lehmän luista. Aivoissani aktivoitui joku synapsi ja huudahdin "Testamenttilehmä!"

(Pitäisi muistaa, että ihan kaikkea mieleenjuolahtavaa ei kannata julkisella paikalla sanoa ääneen.)

Kotimatkalle lähtiessäni, junassa istuessani, asia palasi mieleen ja aivoni tuottivat seuraavan hyödyllisen ajatuksen: "enkö mä kirjoittanut jotain testamenttilehmistä blogiin, joskus?" Kännykän selain käyntiin ja blogista löytyi teksti, joka tuntui tarjoavan lisäainesta a.o. arkeologisten löytöjen analysointiin.

(Blogijuttu perustui lukemaani artikkeliin. Josta tuskin olisi jäänyt mitään muistijälkeä, ellen olisi referoinut sitä omin sanoin. Ja jollei teksti olisi ollut blogissa, en olisi sitä mistään löytänyt. Ja jollei siinä olisi ollut lähdetietoja artikkelista, en olisi muistanut mihin esittämäni asiat perustuivat.)

Päästyäni tietokoneen ääreen lähetin Haggrénille spostin. Siihen ei tullut mitään vastausta, joten jäi epäselväksi menikö perille. Jäi vähän vaivaamaan, joten kun Haggrén kirjoitti samaisista luista tällä viikolla Tutkimusretkellä-blogiin niin laitoin saman tiedon vielä kertaalleen kommentiksi. Vielä samana päivänä sain spostin, jossa Haggrén oli välittänyt viestini kolmelle muulle. Tiedonvälitys loppuun suoritettu.

(Jollei Haggrén olisi puhunut Jyväskylässä ja/tai kirjoittanut blogitekstiään, en olisi voinut yrittääkään auttamista. Esitykset ovat (käsittääkseni) perinteinen tapa kertoa tutkimuksesta. Vaikuttavat tehottomilta, kun kaikki eivät pääse niitä pitämään ja harva myöskään kuulemaan. Mutta ilmeisesti suurempaa tiedotustarvetta historiantutkijoilla ei ole. Blogeja ei kirjoiteta ja yliopistojen sivuilla tutkimuskohteet on esitelty perin lyhyesti tai jopa jätetty päivittämättä...

Mistä puheenolleen. Minä kirjoitan parhaillaan kroniikkaa Kokemäellä syntyneiden ja eläneiden Gabriel ja Sara Elisabet Gottlebenin esipolvista, jotka vilisevät 1600-luvun pappeja. Mukaan mahtuu myös muutama porilainen porvari ja yksi Siperiassa sotavankeudessa käynyt luutnantti. Kirjan liitteeksi on tulossa teksti Raaseporin vouti Olof Ångermanista, jonka esivanhemmuutta en saa todistettua, sekä jonkinlaista reflektointia 1600-luvun pappien ja porvarien tyttärien elämästä ennen avioliittoa.)

Vanhoista haudoista Eurassa

Satakunnan nuorisoseurojenliiton keräämien kirjoitusten joukossa oli "T. J.: Euran pitäjän emäkirkon alusta helmik. 1897" (Satakunnan Nuorisoseurojen Liitto 3/251, Kansanrunousarkisto, SKS). Siinä kuvataan vuonna 1897 tehtyjä havaintoja tuolloin hajoitetun vuoden 1728 kirkon alta löytyneistä haudoista, joista osa oli edellisen kirkon ajalta (piirroksessa vanhempi kirkko merkitty 2:lla ja uudempi 3:lla). Havaintoja oli nimimerkki T.J:n ohella ollut tekemässä rakennusmestari Johannes Raski.

Vanhemman kirkon alta löytyi 8 kivestä, tiilikivestä ja hongasta tehtyä muurihautaa. Niissä oli avaamisen aikaan 49 ehjää ruumisarkkua.

Haudassa 1, kuorin alla, "oli kaksi miehen ruumista ilman arkkua. Ruumiit olivat niin koviksi kuivaneet, että kun 72 kg painoinen työmies Kustaa Sundvall Kirkonkylästä, joka oli haudasta nostelemassa arkkuja, käveli ruumiiden rinnan ja vatsan päällä, eivät ne siitä ensinkään särkyneet tai pilaantuneet." "Ruumiit olivat ihan alasti, paitsi toisen jalassa oli vähän sukkia jälellä."

"Haudassa 2 oli mm. arkku, jonka kanteen oli leikattu viisiloppinen vuosiluku ja puumerkki seuraavalla tavalla: Kun arkku otettiin ylös, saatui paikalla olemaan myöskin lautamies, herrastuomari Juho Krouvila, joka tunsi arkun rarjapuussa olevan puumerkin Krouvilan talon puumerkiksi. Kun arkku avattiin, oli siellä miehen ruumis, jonka käsissä oli hienot hansikkaat prompsi nappineen. Herrastuomari Krouvila kertoi sitten, että hänen isävainajansa oli hänelle sanonut, että Krouvilan muinoinen isäntä olisi ollut Ruotsissa valtiopäivillä ja siellä ollessaan tilannut ja sitten lahjoittanut Euran kirkkoon tuon muinaiskaluna arvokkaan, taideteoksesta jäljennetyn kopion, kuuluisan Langvart Pachin maalaamasta, viimeistä tuomiota esittävän taulun. Asiaa harkittua tultiin siihen johtopäätökseen, että tuo vainaja oli sama valtiopäivämies ja taulun lahjoittaja." "Tässä haudassa oli myöskin kaksi arkkua, jossa kummassakin oli naisen ruumis. Toisen arkun kannen harjapuussa oli vuosiluku 1767 ja toisessa 1776."

Haudassa 3 oli 1,83 metriä pitkän miehen ruumis. Arkun päähän oli leikattuna "Joh: Gomndi".

Haudan 4 päälimmäisessä arkussa oli "noin 20 vuotiaan naisen ruumis, hienosti vaatetettuna puhkahihoihin, pitsiin, nauhoihin ja silkkityynyihin. Päässä erittäin sievä kruunu, josta päättäen vainaja oli ollut neito."

Haudan 5 arkussa oli kaksi ruumista alustanaan ja peitteenään "n.s. luhtaheiniä".

Haudoissa 6, 7 ja 8 oli "ainoastaan ihmisluita".