Reijo Valta onnistui taannoisella blogitekstillään herättämään Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja -artikkelikokoelmaan ennenkokemattoman kiinnostuksen. Sain kirjan viime viikolla kirjastosta ja se osoittautui monella tavalla mielenkiintoiseksi ja hyödylliseksi lukukokemukseksi. Ajattelin ensin kirjoittaa yksityiskohtaisesti heränneistä ajatuksista, mutta siitä tulisi taas moniosainen riipustus ja niitä on täällä ollut jo muutenkin liikaa. Eli lyhyesti:
Paikallishistoriat on tietoisesti kirjoitettu kaavaa seuraten. Tämä on kirjoittajalle helppoa, tilaajalle helppoa ja tiedonetsijälle helppoa, sillä kaikki tuttu on mukana. Mutta kaavassa pysyminen ei tuota aina antoisaa lukukokemusta ja lopputulos usein hukkaa paikkakunnan elämän maun. Nämä argumentit löysin kirjasta ja olen niiden kanssa samaa mieltä.
Suuntaviivoja uuteen oli ripoteltu sinne tänne. Pitäisi ottaa tueksi tutkimuskysymys, rajata käsiteltäviä aiheita, käyttää sitten mikrohistorian otetta, pyrkiä narratiivisuuteen. Rajaus liittyy kysymykseen onko "pitäjänhistoria" järkevä kokonaisuus alun perinkään. Panu Pulman kirjoittamasta Pohjoismaiden katsauksesta selviää, että ruotsalaisten mielestä ei.
Aikanaan testasin maakuntalaulujen sanoja koehenkilön kanssa. Jollei teksti ollut tuttu oli mahdoton sanoa mistä maakunnasta oli kyse. Vastaavalla tavalla paikallishistorioissa on kieltämättä hukassa paikkakuntien omaleimaisuus (jos sitä sitten onkaan olemassa). Mutta silti haluaisin paikallishistoriaan tarttuessani vaivattomasti löytää tutut tiedot: milloin kirkko on valmistunut, missä käytiin markkinoilla ja kenellä oli valtaa tai kenellä ei. Rajatummat paikallisaiheet luen (tai kirjoitan) mielelläni toisenlaisilla otsikoilla varustettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti