keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kotiopettaja Hartolan pappilassa

Rakennushallitus - Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) -Kirkot, kappelit, rukoushuoneet, tapulit, hautausmaat ja seurakuntatalot - 1. [Hartolan vanhan kirkon korjaus ja muutos]. (RakH II Iaa. 24:/- -)

Sunnuntaisin esittelemieni palkittujen opettajien elämänkerroista voi vetää johtopäätöksen, että monille opettaminen oli tarpeellinen tulonlähde, johon ei välttämättä ollut suurta intoa tai taitoa. Sama asiantila saattoi esiintyi yhteiskunnan ylemmissäkin luokissa.

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff muistelee suuremmin kaunistelematta kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) lapsuutensa kotiopettajaa. Tämä leskirouva Tavaststjerna oli "pelastettu pappilaan poikansa, Venäjän palveluksessa raaistuneen kapteenin säälimätöntä käytöstä pakoon".

Hartolan rippikirjaan kurkistus kertoo, että kyseessä oli Eva Sofia Tavaststjerna (s. 1778, o.s. Ingman). Hänellä oli aikuisikään elänyt poika Johan Sigfrid Tawaststjerna (1819-1876), joka aateliswikin mukaan oli sotilasuralla.

Rouva Tavaststjernan antamasta opetuksesta, 1840-luvun lapsen silmin nähtynä Bonsdorff kirjoittaa
"Hän oli jo 70 vuoden ikäinen ja hampaaton, joten oli vaikea ymmärtää hänen soperteluaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta oikeasta opetustavasta. Määräaikana kokoonnuimme hänen ullakkokamariinsa joka päivä."

"Lukukirjoina käytettiin Raamattua ja pientä maantiedon oppikirjaa. Tuossa oppikirjassa oli muun muassa myös lyhyt esitys Ranskasta. Kun ei eukolla ollut aavistustakaan ranskankielen lausumisesta, luettiin ranskalaiset paikannimet aivan niin kuin ne oli kirjoitettu. Kerrankin luimme Loire-virrasta. Kun sitten luimme läksymme äidin kuullen, oikaisi hän sanan Loariksi. Siitä opettajatar kovasti suuttui ja nuhteli äitiäni, kun opetti lapsiaan lukemaan väärin. Äitini selitti, että ranskalaiset lausuvat sanan siten, mutta eukko vastasi: "Kyllä ranskalaiset osaavat lukea oikein kieltään." Siihen se jäi ja yhä edelleen loirittelimme. Paitsi sisälukua luimme katkismusta, luullakseni isompaa, koska siinä oli niin mahdottoman paljon raamatunlauseita."

tiistai 28. lokakuuta 2014

Ilmapurjehdukset Helsingissä

Velikullassa 11/1907 esitettiin

Helsinkiläisten hartaushetki eli kansa rankkasateessa tähystelemässä Cettin ilmapalloa. Sanomalehdistä löytyy vaivattomasti lisätietoa. Esimerkiksi Uusimaa 29.5.1907 raportoi, että
Tanskalainen ilmassapurjehtija, kapteeni Francesco Cetti teki nimittäin ilmapurjehdusretken Hesperian puistossa "Scandinav"-nimisellä pallollaan. [...] Pallon alla riippuvassa korissa olivat kapteeni Cetti ja Pohjoismaisen biograafi- komppanian edustaja, hra Hallseth, joka retkillä otti eläviä valokuvia. Kolmatta matkustajaa, ylioppilas Lundqvistia, alkoi nähtävästi viime hetkellä jänistää, koska hän katsoi parhaaksi jäädä kovalle maalle. [...] Kello 7,50 illalla laskivat ilmapurjehtijat alas Sipoon saaristossa.
Vaikka Wikipedian mukaan
Suomessa oululainen apteekkari Johan Julin lennätti kuumailmapalloa vuonna 1784, kun kaupunki juhli Kustaa III:en paluuta pitkältä Italian matkalta. Kuninkaan nimikirjoituksin ja vaakunoin varustettu pallo nousi ilmaan Oulun torilta väkijoukon seuratessa.
ja Montgolfierin keksinnöstä oli kertonut Åbo Tidningar 4.11.1799 ja  Maamiehen Ystävä  25.01.1845, helsinkiläisille se oli "livenä" uutuus, sillä
Viimeksi tapahtui Helsingissä ilmaannousu 1800-luvun alkupuolella, jolloin ilmassapurjehtija Sachs Kampin kentältä nousi ilmaan Montgolfier-pallollaan. Pallo löydettiin samana iltana merestä, mutta miestä ei sen koommin oltu nähty. Sen jälkeen kiellettiin viranomaisten toimesta ilmapurjehdukset Helsingissä, joka kielto vasta aivan äskettäin on peruutettu. 
Kolme vuotta myöhemmin ilmapurjehtijat itärajallamme eivät aiheuttaneet suurempaa hämminkiä.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Uusimaa keskiajalla, 1. luento

Aloitin viime viikon tiistaina avoimen yliopiston kurssilla Uusimaa keskiajalla ja uuden ajan alussa - historiallisen arkeologian näkökulma. Luulin, että sinne olisi ollut ryntäys (paikallishistoria JA keskiaika), mutta erehdyin. Suurin osa kansastamme siis on kiinnostunut muista asioista kuin minä. Perin yllättävää.

Ensimmäisellä luennolla Georg Haggrén kävi läpi historiallista katsausta, joten en vielä tiedä kuinka koetukselle ADLS-kurssin (kesä 2013) ja Time Team -toiston varassa olevat arkeologian tietoni tulevat olemaan. Joka tapauksessa toivon saavani hieman hienojakoisuutta keskiaikaan, joka on parhaista yrityksistäni huolimatta edelleen yksi mötti piispa Henrikin ja Kustaa Vaasan välissä.

Uuden ajan alun Uusimaa minulla pitäisi olla läntiseltä puolelta hallussa Ångerman-väännön jäljiltä. Haggrénin näyttämä hallinto- vs. kirkkopitäjä kartta näytti hyvin tutulta. Tunnistusreaktionko takia meni ohi/yli selitys siitä, miksi rajoilla oli eroja?

Lännen ja idän eroista Uudellamaalla sain jotain tolkkua ja keskiajan hallintorakenteista opin ehdottomasti jotain uutta. Haggrén puhui asutuksen jatkuvuudesta, mutta myös kolonisaatiosta, joka lähtöpisteitä oli sekä Suomessa, Ruotsissa että mahdollisesti myös Virossa. Heräsi mieleeni kysymys siitä miten maan omistusoikeus on syntynyt/määritelty. Aikalaisraportointia ei todellakaan ole, valokuvista puhumattakaan.


Kurssi suoritetaan esseellä, joten on mahdollista, että tulee jopa tehtyä. En vielä tiedä minkälaista aihetta kaivataan, mutta ehdin visioida yhteyksiä sukututkimukseen. Kysymysmerkeillä varustettuna Ångermanin kautta pääsee Karjaan Dönsbyhyn, josta olisi ainakin jotain sanottavaa. Esiäitini Brita Maria Sohlbergin esivanhempiin kuuluu (vuonna 2007 tekemäni kirjallisuushutkimuksen mukaan) 1450- ja 1470-luvulla Raaseporissa vaikuttanut Philippus Ivarsson, joka tarjoaisi sekä paikallisia että valtakunnallisia näkökulmia. Ja linnan kautta vielä ripauksen arkeologiaakin?

Sohlberg-räpellystäni selaten huomaan, että toinen juurihaara vaikuttaa Uudenmaan itäosissa runsaat sata vuotta 1417-1532. Porukka ei ollut jättänyt muistijälkeä, mutta voi osoittautua käyttökelpoiseksi?

(Kylläpä on kysymysmerkkejä.)

Kuva Charles Harrisonin kirjoittamasta ja kuvittamasta kirjasta A Humorous History of England.

Klasisilmäin Walitsemisesta

Vuoden 1804 almanakassa (Vanhan kirjasuomen korpus, Kotus) julkaistiin Kuninkaallisen Tieto-akatemian Klasi-instrumenttimaakari Gabriel Collinin ohjeita “Yhteiselle kansalle”  Klasisilmäin walitsemisesa. Hyvän näön mittana oli, että “paljailla silmillä taitapi selkiästi ja parahiten nähdä pienembiä esimaalia, eli yhtä piendä kirjoitusta taikka pränttiä kahdentoistakymmenen tuuman eli puolen kynärän pituelda silmästä.”
“Klasisimäin walitsemisa on sentähden suurimmasta arwosta, että tarkkaudella etsitään ulostutkia, kuinga paljota kauwembana nyt täydytään pidettä kirjaa eli paperia ulottuwasa päiwän walkeudesa eli kyntilän ohesa, nähdäxensä yhtä keskenkertaisesti piendä kirjoitusta eli pränttiä selkiästi, elikkä myös selkiästi taitaaa nähdä ja eroittaa langoja yhdesä jotengin pienesä ljinawaatteesa kuin jolla edelläpäin koska näkö oli täydellinen, ilman waiwata taittjin tulla aikoihin.”
Jos siis silmälaseja hankittiin jollekin toiselle piti olla “Yxi jotengin tarkka ylösando kuinga kaukana silmästä yhtä jotengin piendä kirjoitusta taitaan nähtää ilman klasita”. Kirjoittaja, jolla lienee ollut oma taloudellinen etu mielessä, speksaa tarkasti minkälaisia ominaisuuksia hyvillä laseilla on ja suhtautuu varauksellisesti silmälaseihin, jotka “tännetulewat ulkomaan paikoilda, ja tawallisesti ulostaritaan ymbäriwaeldawilda personilda, njinkuin myös njisä usiammisa kräämäpuodeisa.”

Linssien värin ja materiaalin lisäksi Collinilla oli mielipiteensä kehyksien muodosta ja materiaalista.
“Reunain muodon uhten pitä Klasisilmäin-klasit oleman ymbyrjäiset ja njin suuret, kuin kahden hopia äyrin Banko rahan kappale, sisällepanduna pienjin teräs- eli hopia kaareihin. Ne klasit, jotka muodin tähden, owat saaneet yhden leweän wähän hiwotun randin reunan ymbärille, edesnäyttäwät samaa osotusta, ja owat njin paljota wahingollisemmat, kuin walkeus lange sen läpitse, ja jos lyödään alas silmää eli heitetän siwulle, njin nähdän njinkuin ikänänsä yhden öljyllä woideltun paperin reunan läpitse. Skölpadin eli sarwikaaret, jos he owat jotengin läpitseloistawat, matkansaattawat saman waikutuxen ja jos he owat pimiät eli läpitseloistamattomat matkansaattawat he silmän ymbärillä ylöllisen warjon, sillä ej ne tajda olla njin pienet kuin metallikaaret.”
Kuvitus "The Traveller's Album and Hotel Guide: containing views of places and buildings of historical and general interest, with descriptive letterpress; an account of the principal railways out of London, etc". British library, Flickr Commons

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Taivalkosken kekri 1864

Sanomalehdessä Tähti 23.12.1864:
Rahvasväki on täällä tätä nykyä pitäneet kekriä, joka on heidän suurin juhlansa. Juhlan aluksi keitetään kokonainen lampaan runko raajelemata ja muuta lihaa siihen vielä lisäksi, sen mukaan kuinka talossa on suuri väestö. Tämmöinen liha-keitto nimitetään rasvakastiksi. Kuin liha keitettyä raajellaan palasiksi ihtekungin kuppiin, niin lihapalaset uivat aivan rasvassa. Kuin lihat ensin syövät, niin sulan rasvan ryystävät jälistä suuhunsa. 
Sitten tanssiahyppivät yökaudet. - Viulun soittaja, joka näissä karnavaaleissa pidetään, on somas kuvatus, sillä ilveitä on, se polkee jalkaa, vääntelee päätään, tavoin kuin soidin mehto, iskee silmiään, selkä ja kaula on rotmana kuin kahila virrassa, notkistellen sinne tänne; trokalla hän viulun kieliä karraa, soitannon nuotista hän hyvin vähän huolehtii.

Polska on tavallinen huvitus, muusta ei paljon mitään tietä. - Miehet siinä ottavat joukosta yhden naisen kumppanekseen, jonka kanssa se huojuen pyörii ja värnistelee. Nainen kokee olla tukena, että mies ei pääse kaatumaan, ja tuotuosakin nauraa remahtaa kohtikulkkuaan. Näiden tanssit ovat niin törkiät, että niitä ei voi kummastelematta kahtoa, kuinka raaka ihmiskansa vielä saattaa olla.

Tanssihuoneena on tavallinen savu-pirtti, jossa valaistus on pari päressoittoa, iso ihmeeksi joku kynttilän tapanen talidankki.

Tämmöstä huvitusta pidetään lähes pari viikkoa, jolla ajalla palkolliset menettävät selväksi mitä olis vuosipalkasta jälellä, ennenkö mennään uuteen palvelukseen.
Kotus julkaisi tällä viikolla verkossa Suomen murteiden kuudennen osan kala–käävätä. Viekä ei siis ole esillä rasvakastia, mutta kylläkin 111 kekri-alkuista artikkelia.

Kuvan pariskunta ei ole Keski-Suomea nähnytkään. Albert Engströmin piirtämä, Internet Archiven ja Flickr Commonsin välittämänä kirjasta "Skämtbilden och dess historia i konsten" (1910).

Tunnistatko isoja lohkareita?

Viime sunnuntain postaus tunnistamattomista rakennuksista sai yllättävän määrän tunnistuksia. Miten käy näiden (mielestäni) haastavampien kohteiden?



 

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kirjamessuilla

Huomasin, myöhään, mutta kuitenkin, että Helsingin kirjamessut tarjosivat bloginpitäjille rekisteröintiä, jolla sai ilmaisen pääsyn messuille ja takkinsa lehdistön naulakkoon. Kirjoitan täällä kohtuullisen usein kirjoista, joten laitoin hakemuksen sisään ja sain akkreditoinnin, jota ehdin hyödyntämään vasta tänään.
Lyhyt harhailu ennen ensimmäistä esitystä vei tuttujen pariin.
Haastattelun perusteella SSHY:n ständi oli saanut kävijöitä edellisinä päivinä hyvin. Sitten kirjoja kohti.
Kalevala-versio toivottavasti löytyy kirjastosta, sillä kauppoja en siitä tehnyt. Kansanperinnettä ja historiaa oli muokattuna monessa kirjassa. Ajankohtaisimmillaan Kreetta Onkelin ja Jussi Kaakisen kirjan Ahmattien yö - kekriseikkailu takakannessa: "Kekriaatto on sama selkäpiitä kutittava juhla, jota Amerikassa juhlitaan nimellä halloween." Miten lie juhla kansien sisällä kuvattu?

Kylpyläkulttuurin keskustelu kolmen tutkijan (Marja-Leena Hänninen, Maijastina Kahlos ja Liisa Suvikumpu) oli hämmästyttävän onnistunut ottaen huomioon lyhyen ajan ja huomattavan hypyn antiikista moderniin Suomeen. Mielenkiintoisin kysymys oli ilmeisesti käsikirjoituksen ulkopuolelta: kuuluiko kylpyläkulttuuri lapsille? Antiikin tutkijoille ei tullut heti mieleen kirjallista lähdettä suuntaan eikä toiseen.

Sitten harhailin päämäärättömästi.
Olisin twiittaillut enemmänkin, mutta kun porukka lisääntyi niin verkko ei enää päästänyt päivtyksiäni läpi.

Päivän finaaliksi kuuntelin Mirkka Lappalaisen mainospalan Kustaa II Adolf -kirjastaan. Sen yllättävin anti oli tieto hopeakaivosyrityksistä eteläisessä Suomessa. Yksi monttu on Porkkalassa ja Lappalaisen kuvauksen perusteella hän oli käynyt sen paikan päällä katsomassa. Mutta yksikään arkeologinen retki ei ole minua sinne vienyt. Ehkäpä vielä joskus.