"Jalat ulos"

Suomen naisyhdistyksen vuonna 1896 julkaisema kirja Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla kertoo Anna Johanna Gellerstedtistä o.s. Bergengren:

"s. 1784, oli balettiopettaja Joseph Raimond’in oppilas ja vuosisadan alussa tunnettu tanssinopettaja. Meni naimisiin Ruotsissa aliupseeri, sitten ”teaatteri-johtaja ja harjoitusopettaja” Olof Gellerstedt’in kanssa, (s. 1781 k. 1817). Rouva G. tuli sitten Suomeen, antoi tanssitunteja, ehkä ensi kerran 1805 Turussa 80 oppilaalle, johti sitten teaatterijoukkoa 1813, jonka jälkeen hän esiintyi soolo- ja balettitansseissa teaatterissa m. m. 14 vuotiaan kasvattityttärensä Joh. Christina Courtell’in kanssa. Jatkoi varsinkin sitten, kun ”hänen onnekseen” hänen miehensä kuoli, ahkerasti tanssiopetustaan Turussa, Porvoossa ja Vaasassa. ”Jalat ulos”, sanoi rouva Gellerstedt, oli sananpartena ja sanottiin 1829 että hän oli opettanut äidinäitiä, äitiä ja tytärtä tanssimaan. Hän kuoli 2.9.1834 Helsingissä. "

Sanomalehtien valossa pariskunta Gellerstedt saapui Turkuun syksyllä 1806 (Åbo Tidning 25.10.1806) ja seuraavana vuonna herra ilmoitti antavansa tanssitunteja (Åbo Tidning 15.4.1807, 10.10.1807, 21.10.1807).

Rouvan esiintymisistä, useimmiten teatteriesityksen jatkeena on useita ilmoituksia Turun lehdissä vuosilta 1810-1813. Vuonna 1813 kerran mukana on myös ottotytär, mutta hän oli esiintynyt kyllä aikaisemminkin (Åbo Tidning 2.11.1808, Åbo Allmänna Tidning 15.8.1812).

Rouvan nimissä tanssikoulu avattiin Turussa vuodesta 1812 alkaen (Åbo Allmänna Tidning 4.8.1812). Myöhemmistä ilmoituksista selviää opetuksen antaminen (tai ainakin mainostaminen) Tammisaaressa, Hämeenlinnassa sekä sitten pysyvämmin Helsingissä.

Ottotytär Johanna Christina Courtell/Kurtell (s. 28.5.1799) meni 12.9.1822 naimisiin senaatin kopisti Gustaf Lampeniuksen kanssa. Tästä ehti tulla oikeusraatimies ennen kuolemaansa Helsingissä 5.8.1833. Johanna Christinan kuolintieto päiväyksellä 23.9.1838 löytyy sekä Heinolan että Helsingin luetteloissa. Edellisessä Hiskin mukaan "Död å Paaso gästg.gd. Under resa till sin hemort Helsingfors". Helsingfors Tidningarin 13.6.1838 ilmoituksen mukaan Johanna oli aikonut aloittaa balettikoulun Savonlinnassa 2.7.1838.

Johanna Christina miehensä kanssa löytyvät Helsingin rippikirjasta, mutta lasten kohtalo ei verkkolähteillä selviä - ainakaan vaivattomasti. Heitä oli Helsingin kastettujen listan mukaan: Johanna Gustava s. 14.6.1823, Emilia s. 12.2.1826 k. 27.5.1826, Emilia s. 15.2.1827, Rudolf s. 30.5.1829, Marie s. 10.6.1831 ja Carl Gustaf s. 23.8.1833.

Perusteellisemmat tiedot molemmista naisista on tarjolla kirjassa
Sven Hirn: Våra danspedagoger och dansnöjen. Om undervisning och evenemang före 1914. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 505. 1982

Mitä peltokartasta irtoaa?

Kuten eilen uhkasin, Kokemäkeä lisää. Suurimman osan vuosistani siellä asuin Vuolteen pelloille 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla rakennetuissa taloissa. Niinpä ajattelin, että olisi hupaa vilaista karttaa, jossa asuinalueita ei vielä näy. Eli eteen Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Kokemäki - Vuolle; Tiluskartta ja asiakirjat 1844-1846 (A41:61/1-5):
Vuolteen talojen tontit ovat siellä missä nykyäänkin eli karttaa ei suuremmin tarvitse kohdentaa. Joen suuntaisesti kulkee pohjoispuolentie niinkuin nykyäänkin. Porolanmaantie lähtee silmämääräisesti nykykarttaan verraten hieman eri kulmassa kohti Orjapaatta, mutta pohjimmiltaan varmaankin sama tie. Joen saaret ovat siellä edelleenkin. Tuhansia kertoja olen ylittänyt ne siltaa myöden ja haaveillut joskus niille pääseväni. Ei ole sitä päivää tullut.

Kartan selityksessä tila A on Gammelgård (omistajanaan pitäjänapulainen C. F. Gråå) ja B Nygård (omistajanaan leskirouva S. Bergroth). Tässä on uutta tietoa. Koska B-kirjaimen kohdalla on nykyään 1900-luvulla rakennettu komea kivirakennus, olen asiaa enempää analysoimatta ajatellut, että siinä on alkuperäinen kartanon paikka. Fiba!

Numerolla 35 merkitty värittämätön alue on minulle lapsuuden leikeistä tuttu. Että se on selityksissä rantahaka, on täysin ymmärrettävää. Koska kyseessä ei ole topografinen kartta, jää näkemättä jyrkkä rinne pellon ja niemen välissä. Mutta sitä pitkin koulumatkoja liukastelleena...

Valitettavasti peltoalueilla 1 ja 2 ei ole mitään eksoottisempia nimiä. Olen asunut Isovainiolla ja Isovainiolla. Dah.

Pappilan peltojen rajaa kartan oikeassa reunassa en ollut koskaan myöskään tarkemmin hahmottanut. Pappilan karttoja oli arkistossa useampia, joten palataan tähän aiheeseen myöhemmin...

Kartan yllättävin ja vierain kohta oli kapea salmi tilan B vieressä. Täytyy kysyä vanhemmilta sukulaisilta oliko sitä jäljellä ennenkuin uusi silta rakennettiin. Sen alle on viimeistään jäänyt. Mutta ollut tuttu esivanhemmilleni, jotka ovat kulkeneet pohjoispuolen tietä tai laskeneet (?!) Pyhänkorvan kosken.

Ryppyjä rakkaudessa

Eivät auttaneet Vuorisen Pertin selvittelyt.

Informoin yksityisarkistojemme hoitajia haavainnostasi. He tunsivat topogn ongelman. Aikaisemmin kadonnut on löytynyt toisesta kansiosta eli täytynee käydä koko top lohja läpi.

Jasso. Enkös minä sen jo tehnyt? Tuloksettomasti. Vai jäikö joku kansio kuitenkin kantamatta tutkijasaliin?

No, eihän rakkaalle voi kauaa olla vihainen. Kun viikonloppuna näin digitaaliarkiston uutuussyötteessä digitoituina Uudistusarkiston Kokemäen karttoja, alkoi lämmin tunne levitä pitkin kroppaa.

Valittettavasti ei ehtinyt ihan varpaisiin asti, kun silmiini osui ei yksi, vaan useampi kartta "Krostilasta":
Paikallistuntemuksella tässä oli yhden kirjaimen vika, mutta tarkistin toki hakemistosta:
Minusta siinä lukee Krootila. Jolla hakemalla karttoja ei siis tule löytämään. Eikä myöskään vanhemmalla kirjoitusasulla Grootila.

Mutta ei hätää, tottahan ne tarttuvat mukaan, kun hakee Kokemäkeä? Tarkistetaanpa varmuuden vuoksi.
Ulos tulee 39 tulosta. Mukana vanha tuttu

mutta ei arkistoon kuuluvia karttoja?

Kaisa kulta, eihän asiat sentään niin huonosti ole. Sinä olet vain niin pönttö, ettet tajua klikata ihka ensimmäistä linkkiä. Kyllähän kokeneen arkistonkäyttäjän pitäisi tietää, että "Sarjat: Kokemäki" tarkoittaa Maanmittaushallituksen uudistuskarttoja!
Ja siellä takana ne ovat tutut ja tuntemattomat... Ne, jotka ovat olleet helpottuneita Kokemäki-painotuksen häviämisestä tässä blogissa, voivat pian olla entisiä lukijoita... Sillä pääsen katselemaan karttoja, joita en ole jaksanut tutkijasaliin tilata. Alla Kokemäen peltovaltainen kirkonkylä Tulkkila vuosiin 1768-93 ajoitetussa kartassa. Oikeassa reunassa Krootila, kirjoitettuna Gråtila. S:stä ei jälkeäkään. Komea kartanorakennus on Pyhänkorva, tuolloin vielä nimikkoniemellään! Mitähän mahdoin kirjoittaa sen sijainnista Kamariherra-kirjaani? Toivottavasti en mitään.

Lehdistöstä

Jokin aika sitten amerikkalainen Slate kyseli, mikä oli ollut universaalinen pahis ennen natseja. (Muistin väärin, juttu koski Hitleriä.) Vihreä Lanka viime perjantain numerossaan taas, Iron Skyn innoittamana, kysyi "mikä natseissa kiehtoo?" Crowdsourcingilla (eikö sillä vielä ole suomennosta) tehty juttu on niin monipuolinen, etten osaa summeerata.

Jutun vieressä, tarkoituksella vai sattumalta, vinkataan Kouvolan kirjastossa 7.3. avautuneesta romanien holokaustista kertovasta näyttelystä.

Hesareista talteen otetuista leikkeistä löytyy 12.2. julkaistu juttu Tauno Palon asunnosta, jossa nyt asuu joku aivan muu. Hesarille saisi kertoa, jos omalla kodillaan on kiinnostava historia. Asukkaana vuosikymmeniä sama pankkivirkailija ja vesivahinko 90-luvulla ei taitaisi kelvata.

Samassa numerossa Tomi Kontio kolumnissaan kertoi haukoneensa henkeä Tekniikan museon laitteiden edessä ja kirjotti

Jos yhtäkkiä siirtyisin keskelle kivikautta, ainoa puhelin, jonka osaisin tehdä, olisi sellainen, jossa siiman välityksellä kytketään toisiinsa kaksi muovimukia. Tosin minulla ei olisi siimaa eikä mukeja.

Yliopisto-lehdessä 2/2012 oli arviot neljästä historiaa käsittelevästä tietokirjasta sekä Jenni Kirveen essee Sivistynyt sota, jota Emma-Liisa kommentoi Agricolan keskustelupalstalla.

Kalevalanpäivänä Hesari esitteli Kristian Huttulan, jonka Kalevala-sarjakuvanäyttely kiertää nyt keväällä Helsingin kirjastoissa. Huitula on saanut Kalevalan tiivistettyä kahteen albumiin, jotka hän julkaisi omakustanteina 1990-luvun lopussa.

Samana päivänä pääsi Ihmiset-sivulle Kirsti Mäkinen, jonka tuoreen kirjan Kruunupäinen käärme tarinoissa "vilahtelee verenseisauttajia, kirkossa istuvia vainajia, lapsensurmaajia, noitia ja piruja." Suomalaista kansanperinnettä siis.

Naistenpäivänä samassa kohdassa oli Kirsi Vainio-Korhonen markkinoimassa tuoretta kirjaansa Ujostelemattomat - kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. Siinä on varmasti minulle uutta tietoa, kun sitä mahtui tähän lyhyeen juttuunkin, jossa Vaino-Korhoselta lainaus

Jo 1700-luvulla oli tunnettu tosiasia, että syntyy lapsia, joilla on kummankin sukupuolen elimiä. Heihin suhtauduttiin silloin ymmärtäväisemmin. Pappi saattoi kastaa intersukupuolisen vauvan sekä tytön että pojan nimellä.

Museoviraston säästöjen myötä kulttuuriperinnön säilyminen on ollut esillä usemmassa paikassa, mutta talteen olin repinyt vain Ilkka Malmbergin lauantaiesseen Mökki lumessa (3.3.2012). Joku muu on muistaakseni argumentoinut, että kulttuuriperinnön välittymiseen tarvitaan aktiivista kosketusta, mutta Malmberg lopettaa

Riittää, että Myllymäen Kallen torppa on lumessa siellä jossain Nummi-Pusulan perukoilla. Ei siellä tarvitse edes käydä. Tärkeintä, että se torppa tavaroineen on siellä.

Mitä Suomesta kirjoitettiin 1783 ja 1796?

The modern part of an Universial History, from the Earliest Accounts to the Present Time. Compiled from original authors. By the Authors of the Ancient Part. Vol XXXVII. London 1783 kertoi ylläolevan pätkän verran Suomesta ja Pomeraniasta. Ruotsi oli menettänyt Viipurin ja "Elsinvas"in satamat ja sillä oli jäljellä Suomessa enää Turku ja joitakin pieniä satamapaikkoja. Näistä tehtiin merkittävää kauppaa Englantiin ja Hollantiin, erityisesti kestävällä kuusipuulla. Sisämaa on kuulu hyvistä hevosistaan.

Hieman asiantuntevammalta kuullosta puolestaan pätkä luonnontieteellisestä kirjasta Bernardin de Saint-Pierre & Henry Hunter: Studies of nature (1796) . Haminahan on rakennettu tunkion päälle? Lisäys 7:44: Missähän kunnossa bloginpitäjä on tekstiä kirjoittanut? Allahan puhutaan tunkiosta Haminan lähellä eikä Haminasta tunkion päällä.

I have seen, in Finland, near Wiburg, beyond the fixty-first degree of Latitude, cherry-trees entirely exposed to the weather, though these trees are natives of the forty-second degree ; that is, of the kingdom of Pontus, from whence Lucullus transplanted them to Rome, after the defeat of Mithridates. The peasantry of that Province cultivate tobacco with success, which is a much more southerly plant, being originally a native of Brasil. It is, I admit, an annual plant, and that it does not acquire, in it's northern situation, a very high degree of perfume ; for they are under the necessity of exposing it to the heat of their stoves, in order to bring it to a state of perfect maturity. But the rocks with which Finland is covered over, would undoubtedly present, to attentive eyes, reverberating situations, which might bring it to a sufficient degree of maturity, without the aid of artificial heat.

I myself found, not far from the city of Fredericksham, upon a dunghill, under the shelter of a rock, a very lofty tuft of oats, the produce of a single seed, consisting of thirty-seven stalks, loaded with as many ears completely ripe, without reckoning a multitude of other small sucklers. I gathered it, with an intention of having it presented to her Imperial Majesty, Catharine II. by my General M. Dubfosquet, under whose orders, and in whose company I was then visiting the fortified places of that province ...

Kalastettua

Nurinkurinen kalastuskuva kirjasta The World Turned Upside Down.

Vuoden ensimmäisessä Thanatoksessa on Sofia Kotilaisen artikkeli An inherited name as the foundation of a person’s identity: how the memory of a dead person lived on in the name of his or hers descendants ja Riikka Miettisen Itsemurhan rituaalisen rankaisemisen merkitykset uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa.

Kasvatus & aika -lehden 1/2012 numerossa Anna Rajavuori kertoi 1800-luvun tutkimuksen verkoston neljännen vuosikonferenssin annista.

Ennen ja nyt julkaisi Ulla Koskisen Lectio praecursorian, jossa lohdullinen lopetus

Loppuyhteenvetona täytyy siis todeta, että jos aloittaisin kaiken alusta, etenisin aivan toisella tavalla. Mutta taitaa olla niin, että tämä onkin juuri koko prosessin syvempi merkitys ja sisältö, eikä se valkene muuten kuin yrityksen ja erehdyksen ja uusien loputtomien yritysten kautta.

Vuoden ensimmäisessä Tieteessä tapahtuu -numerossa on Antti Harmaisen artikkeli Historiantutkimus modernin länsimaisen rationalismin kritiikkinä ja Jorma Kilven kirjoitus Tulkoon kätilö. Kilpi lopettaa

Haastan aiheesta paremmin tietävät ja ymmärtävät miettimään tätä asiaa: mistä kätilötaidot ja kätilöt ovat tulleet?

Mahtaakohan Kirsi Vainio-Korhosen uutuuskirja vastata edes osaan kysymyksestä?

Sveaborg-blogissa Sofia Gustafsson oli tarttunut lemppariaiheeseeni. Rangaistusvankeja, aah.

Artefactassa oli koottu linkit maaliskuun museoesineisiin. Miika Lauriala kommentoi Museoviraston säästötoimenpiteitä otsikolla Pelastakaa Lönnrotin koti. T. Villitty pohdiskeli ja totesi "Kulttuurintutkijat voisivat osallistua rohkeammin keskusteluun kulttuuriarvoista yhteiskunnassa, rinta rottingilla."

Reijo Vallan Jatkokertomuksissa historiallinen pätkä otsikolla Kaarle XI ja hänen kyytimiehensä.

SKS kerää muistoja lastentarhasta tai päiväkodista.

Jukka Kemppinen kertoi, että "Erkki Tuomiojalla on kaunis tapa painattaa kirja-arvioitaan ja lähettää huokeita, kartonkikantisia niteitä joillekin ihmisille. " Kurkistus Fennicaan herättää kysymyksen "tunteeko poliittisen historian dosentti Suomen vapaakappalekäytännön?"

Pni mietti valokuvan totuusarvoa. Reijo Valta hiihtämistä talvisodan hengessä.

Sami Liuhto luki Irma Sulkusen kirjaa Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvulla. Michael Halila kirjoitti suomalaisista ja rotuhistoriasta. Elli-neiti selosti lukuseuroja 1700- ja 1800-luvuilla.

Kungliga Biblioteketin Vardagstryck-blogi esitteli på svenska Kaarle XII:n hautajaiskulkueeseen liittyvää painatetta.

Blogissa Grau:

Miks mä opiskelen historiaa? Siks koska mä haluan ymmärtää maailmaa, koska mä haluan ymmärtää ihmisiä, siksi, koska mä lopulta uskon, että kaikki ihmiset on hyviä, että tulevaisuudesta ei tule hyvää jos menneisyyden painoa ei lasketa pois harteilta. Miksi me ei koskaan opita vaikka luetaan niin paljon, tiedetään niin paljon? Miksi meidän sukupolvet kostaa menneisyyden riitoja? Ainoa ratkaisu on antaa jokaisen tehdä virheet, oppia niistä, ja sitten antaa menneisyyden olla. ja antaa anteeksi. Miksi sitä ei opeteta koulussa? Miksi historiaa edes opetetaan? Musta ei ainakaan koskaan tule historiantutkijaa. Ehkä mun olis parempi opiskella jotain missä ei katsota koko ajan taaksepäin.

Kaipaan Tallinnaan...

Kuva lehdestä Maiden ja merien takaa no 11/1865

Olen luvannut itselleni reissun Tallinnaan, kun Olof Ångerman-projekti valmistuu. Sitä odotellessa tekstiä Kirjallisesta kuukauslehdestä elokuulta 1869. (Osa lehdistä on Varhaisnykysuomen korpuksessa, mutta ei tätä.)

Kesäkuun 26 p:nä klo 4 j. p. p. astuimme, matkakumppanini ja minä, höyrylaivaan Alexanderiin. Kun ilma oli aivan kaunis, ja kulku Tallinnaan (Rääveliin) kestää vaan vähän kuudetta tiimaa, olimme ottaneet piletin peräkannelle, josta maksetaan 12 markkaa. [...]
Meille oli majapaikaksi ehdoiteltu "Zu den drei Schornsteinen" kaupungissa, mutta me katsoimme paremmaksi majailla ulkopuolella kaupungin muureja ja seisatuimme sentähden muutamien kiviheittojen päässä Haminasta Haminan-kadun varrella olevaan, "Stadt Helsingfors" nimiseen ravintolaan. Kun emme olleet ymmärtäneet ennakolta sopia ajurin kanssa, meidän täytyi tästä lyhyestä matkasta maksaa 30 kopeikkaa. Kapineemme sisään tuotua ja aamullista syötyämme, lähdimme kaupunkiin päin.[...]
Ensimäinen määrämme oli tavata "suuren torin" vieressä asuvaa kauppiasta Böckleriä, jolta uuden Suomettaren mukaan tietoja saisi Tarton matkasta. Aikomuksemme oli siis suoraan lähteä "suurelle torille". Mutta aikomuksemme täyttäminen eipä ollutkaan niin helppo, kuin luulimme. Kaupungin sisään tultuamme "pienen ranta-portin" kautta, olimme kerrallaan tunkeuneet semmoiseen maailmaan, joka meille oli aivan uudenlainen. Me olimme silmänräpäyksellä nyky-ajasta siirtyneet puolen vuosi-tuhannesta taappäin. Kapeat, väärät kadut, vanhan-aikaiset, päättö-puolellansa katua päin käyvät huoneet näyttivät meidän silmissämme niin oudonlaisilta, että ihmettelemisestä ja katselemisesta olimme unhottaa oikean aikomuksemme. Paitsi sitä ei ollut niin helppo asia osata suoraa tietä eteenpäin siinä labyrintissä, johon nyt olimme joutuneet. Viimein tultiin kuitenkin erääsen epäsäännölliseen nelikulmioon, jossa harjoittivat vilkasta kauppaa. Paikka oli täynnä sohisevia talonpoikia ja niiden vankkureita. Tästä syystä rupesimme sitä toriksi arvaamaan; mutta toiselta puolen paikka oli niin vähätilainen, tuskin suurempi kuin melkoinen piha Helsingissä, että oli vaikea sitä toriksi katsoa.[...]
Kirkkoja katseltuamme rupesimme muureja ja valleja tarkkaamaan, joita nyt juostiin ylös alas.[...] Molempiin, sekä muureihin että torneihin, on käytetty Tallinnassa sangen tavallista rakennus-ainetta, erästä tämän seudun vuorissa runsaasti tavattavaa kiveä, jota hyvin helposti voi levyiksi lohkaista. Se on vaalean-harmaata, ja siitä rakennettu huone näyttää heti vanhan-aikaiselta. Tämä seikka vaikuttaa sekin puolestansa, että koko kaupunki saa tuon raunion-tapaisen ulkomuodon. Muutoin rupeevatkin muurit paikottain raunioiksi muuttumaan. Tämä on erittäinkin tornien laita. Muutamien ala-kerrosta käytetään kyllä vielä asunhuoneina, mutta ylipäänsä ovat ainoastaan ulko-seinät ja katot eheillänsä. Me koetimme päästä ylös pariin torniin, mutta ei päästy pitkälle. Osaksi olivat astuimet kokonansa rauenneet, osaksi oli koko käytävä raunioita täynnä, että pelkäsimme yhdessä portaitten kanssa romahtamamme alas synkkään huoneesen tornin pohjaan, josta nenäämme tunkeutui kalmanhaju, joka ei suinkaan ollut viehättävä.

Tuo ylle liimaamani sanomalehtikuva on muuten jännästi saman näköinen kuin piirros Elizabeth Eastlaken kirjassa A Residence on the shores of the Baltic (1841). Siitä olen kopsannut matkakertomuskirjaani kuvauksen Helsingissä käynnistä, mutta voisi olla kokonaisuudessaankin mielenkiintoista luettavaa.