Monien muiden hienojen kuvauksiensa ohella Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kertoo kirjassaan
Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) miten hän sai ensimmäisen sukunimensä vuonna 1859:
Maltittomana odottaessani lähtöpäivää sanoo isä minulle eräänä päivänä: "Kun sinä nyt lähdet kouluun, niin pitäähän sinulla olla kölli." "Kölli"-sanaa, joka johtunee ruotsalaisesta sköld-sanasta, käytettiin näet Sysmässä ainakin siihen aikaan merkitsemään sukunimeä samoin kuin "karahtieri"-sanaa tietämään arvonimeä. Siellä kysyttiin: "Mikäs sen herran kölli on ja kuinkas sitä herraa karahtierataan?"
Kun ei Sysmässä enempää kuin muuallakaan Hämeessä ole talonpoikaisväestöllä sukunimeä, vaan sen sijasta käytetään asuinpaikan nimeä, niin ei sitä siis ollut isällänikään. Oli siis pojalle kouluun lähteissä ja herraksi pyrkiessä keksittävä kölli; karahtieri tulisi tietysti kyllä aikanaan ansion mukaan. Kun siihen aikaan vielä oli tavallista, että talonpoikaispojille kouluun tullessa annettiin ruotsalainen sukunimi, jommoinen oli välttämätön jo pitäjän suutareille ja räätäleille sekä muillekin vähänkin herraskaisille henkilöille, niin arveli isäni, että minunkin on otettava ruotsalainen kölli, mutta mikä, sitä oli nyt mietittävä.
Olihan rouva Lenbohm hänen luonaan käydessäni ehdottanut minulle asuinpaikkani [Hörhä] nimestä muodostettua sukunimeä "Hörlin", mutta eipä se minua oikein miellyttänyt. Isäni puolestaan tuumaili, että aapiskirjassa muukalaisten nimien luettelossa oleva "Qvickström"-nimi olisi otettava. Isän tahtoon oli luonnollisesti suostuttava ja hänen ehdottamansa nimihän se nyt aluksi tulikin minun komeaksi kouluköllikseni.(s. 86)
Oltuani ehkä kuukauden päivät koulussa kutsui opettaja minut eräänä päivänä kamariinsa ja virkkoi: "Ei se sinun ruotsalainen sukunimesi ole oikein mukava, kyllä sinun on saatava suomalainen nimi." Asiasta neuvoteltuaan kanssani ja kuultuaan kotini sijaitsevan Saarenkylässä sanoi hän: "Siitähän se tuleekin oikein sopiva sukunimi: Saarinen." Ja sitä tietä meni minun ruotsalainen köllini! Niin pian ja niin helposti kävi nimenmuutto siihen aikaan, ei tarvinnut ilmoittaa Suomen Julkisissa Sanomissa, ja minä jouduin kuin jouduinkin ruotsalaisen sukunimen suomalaistuttamisessa eturivimiesten joukkoon. Vanhemmille oli tietysti ilmoitettava nimenmuutoksesta, ja isäni hyväksyi sen ottamalla poikansa sukunimen käytettäväkseen.(s. 120)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti