Aleks Kuulan 60-vuotisjuttuun Osuusliike-lehdessä 3/1936 on todennäköisesti haastateltu häntä itseään.
Aleks Kuula syntyi Jyväskylän maalaiskuntaan kuuluvan Tikkamannilan kartanon alueella sijaitsevassa Tervamäen torpassa toukokuun 3. päivänä 1876. Torpan pelloilla vieraili halla joka kesä. Aleksin vanhempain oli sen vuoksi pakko muuttaa paikkaa pojan ollessa 7-vuotias.
Muisti on ollut tarkka, sillä perhe muutti vuonna 1883 Nisulan Ilomäen torppaan (Jyväskylän maasrk RK 1869-1880, 41, 445, 444; 1880-1889, 101; 1890-1899, 117)
Uusi torppa saatiin Nisulan kartanon maalta, jonka pellot levittäytyvät aivan Jyväskylän kaupungin liepeille. Mutta uuden torpan laihoilta saroilta ei kahdeksanhenkiselle perheelle urennut sen leveämpää leipää kuin entisestäkään paikasta. Vero vain oli ankara: 3 päivää "taksvärkkiä" viikossa. Isän oli pakko sivullisille tehdyillä ansiotöillä pitää suurta perhettään leivässä. Näin elää retuutettiin torppapahaisessa kuusi kurjaa vuotta.
Mutta nämäkin puutteen puristamat olot tiukentuivat yhä. Kartanon herra nosti näet torpparia vastaan syytteen muka luvattomasta kaskenpoltosta. Ja niin oikeus tuomitsi torpparin häädettäväksi konnultaan. Viideksikymmeneksi vuodeksi tehty suullinen vuokrasopimus ei tietenkään pätenyt. Häätö tuli. Ja torpparin pienet kapistukset mitattiin ulos käräjäkuluista. Erään talon nokinen sauna tuli nyt häädetyn torppariperheen majapaikaksi. Aleks nuorempien sisarustensa ja vanhempiensa kanssa jäi siihen "saunakestiksi", kun taas vanhempien lasten oli suoriuduttava talonpoikien piioiksi ja rengeiksi.
Aleksista vanhempia sisaruksia oli kolme: Johannes (s. 21.7.1867), Rosa Wilhelmina (s. 25.1.1871) ja Josefina (s. 3.1.1873). (LK 1869-1880, 444)
Nyi alkoi Aleks-pojallekin tuo menneiltä ajoilta niin tuttu lapsuusajan uurastus. Isänsä kanssa hän ahersi halkometsässä, ojankaivuussa ja muilla raskailla työmailla. 14-vuotiaana hän pääsi laivapojaksi noina aikoina niin vilkasliikenteiselle Päijänteelle. Poika jäi tällöin yksin syntymäsijoilleen, muun perheen muuttaessa Satakuntaan.
Rippikirjassa ei näy muuttoa Satakuntaan, mutta kertomuksen ajoitukseen sopivasti isän ehtoollismerkintöihin on vuodesta 1891 alkaen merkitty vieraita seurakuntia: Tampere, Suoniemi, Tyrvää ja Pirkkala. Myös Aleksiksen kahdella pikkuveljellä on vastaavia merkintöjä ja toinen heistä muutti 1899 virallisesti Tampereelle. Aleksiksen vanhempien kirjat puolestaan olivat Jyväskylän maaseurakunnassa vielä vuonna 1902. (RK 1890-1899, 876)
Työskenneltyään sitten taas useammissakin maataloissa, joutui hän 17-vuotiaana muutaman ajurin palvelukseen. Ajurin ammatti oli vielä viime vuosisadan loppukymmenillä huomattava toimi kaupungeissa. Ja Jyväskylässä se oli sitäkin tärkeämpi, koska Haapamäen rataa ei silloin vielä ollut olemassa. Aleksin isäntä omisti uljaita ajoneuvoja ja komeita hevosia, joten hänen liikettään käyttivät kaikki Jyväskylään pyrkivät tai sieltä lähtevät mahtimiehet. Kyytimatkoja tehtiin Haapamäelle, Pieksämäelle ja aina Mikkeliin saakka. Näillä matkoilla joutui nuori kyytipoika moneen kommellukseen ja seikkailuun. Raskasta oli vaellus huonoilla teillä. Talvella pakkanen ja tuisku, kesällä rankkasateet, koettelivat monasti pukilla torkkuvan nuorukaisen luontoa. Mutta mielenkiintoa ei näiltä kyytimatkoilta puuttunut. Ne antoivat pimennossa ja kurjuudessa eläneelle pojalle runsaasti vaihtelua ja jännittävyyttäkin.
Kerrankin — muistelee veteraanimme — joutui hän kyyditsemään Jyväskylästä Kintaudelle sellaista suurta herraa kuin Vaasan läänin kuvernööriä, kenraali Schaumannia, Eugen Schaumannin isää. Keli oli liukas ja iljänteinen. Muutamassa matkan kohdassa laskeutuivat parivaljakot jyrkkää mäkeä, jonka äärellä oli syvä rotko. Hevoset kompastuivat ja raskaat vaunut työnsivät hevosia edellään. Niin oltiin äkkiä ammottavan rotkon partaalla. Tuokio vain — ja siellä syvyyksissä olisivat olleet niin vaunut ja herrat kuin kuskipoikakin, ellei viimemainitun ja hänen mukanaan kuvernöörin jättiläismäisen miespalvelijan olisi onnistunut aivan viimeisessä silmänräpäyksessä hypätä alas ja pysähdyttää vaunujen kulku, jotta hevoset taas pääsivät jaloilleen. Kuvernööri kiitti Aleksiakin ja pisti hänen kouraansa kymmenen markkaa. Tuo ja moni muukin noiden aikojen elämys lämmittää tänäkin päivänä kertojan mieltä. Taitaisipa siellä kuskipojan muistojen komeroissa olla yksiä ja toisia hiukan arveluttaviakin kertomuksia 90-luvun kuomivaunujen historiasta. Mutta veteraanimme hymyilee ja, veitikka silmäkulmassa, haastaa: "Vosikkapoika ei saa kertoa kaikkea mitä tietää."
Kesästä 1897 Aleks Kuula toimi kertomuksen mukaan rakentajana, rippikirjojen mukaan kivityömiehenä tai muurarina. Vähitellen hänestä tuli rakennusurakoitsija sekä innokas osuuskauppaliikkeen kannattaja. (Jyväskylä RK 1891-1900, 134; 1901-1910, 133)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti