Peleistä näyttelynä ja muuten

Kansalliskirjastossa avattiin helmikuun alussa näyttely peleistä. Olin avajaispäivänä opastetulla kierroksella, jolta liukenin jo ensimmäisen vitriinin kohdalla, sillä sen paremmin näytteillä olevat esineet kuin opaskaan eivät kertoneet mitään merkittävää uutta. Hauskimpia olivat valokuvat pelihetkistä. Myöhemmin paikalla käynyt Kari Hintsala jaksoi ottaa kuvia, joista saa kattavan käsityksen lautapeliosion annista.

Lautapeleistä tosiaan aloitettiin, kuten näyttelyn nimi Nopista bitteihin antoikin ymmärtää. Pieneen tilaan ei kaikkea mahdu, mutta silti ihmettelen, ettei mukaan otettu Kansalliskirjaston kokelmista varmasti löytyvää varhaista korttipelikirjasta. Ja ovathan pelikortitkin painotuotteita.

Kuten aiemmista blogiteksteistäni on käynyt ilmi, korttia pelattiin Suomessa 1600-luvulla maaseudulla, maalla ja kaupungeissa vuosisadan vaihteessa, 1770-luvulla Viipurissa, 1700-luvun lopussa Turussa, 1800-luvun alkupuolella Helsingissä, Naantalissa 1840-luvulla ja vuosisadan lopulla Pohjanmaalla.

Koska näyttely keskittyi painotuotteisiin ja tietokonepeleihin, se ei aloittanut muinaisesta Mesopotamiasta eikä edes viikingeistä. (Jälkimmäisten lautapeleistä Oskar Spjuthin opinnäytteessä In quest for the lost gamers - An investigation of board gaming in Scania, during the Iron and Middle Ages.) Näyttelystä saattoi (ainakin pikainen kävijä) saada käsityksen, että esimerkiksi lapsille tehdyt opettavaiset pelit ovat 1800-luvulla alkanut ilmiö.

Opettavaisia pelejä 1800-luvulta keräilin aikanaan Satakunnan museon jakamista kuvista. Ja leikkelin kuvat irti Kansalliskirjaston digitoimasta matkapelistä. Näitä digitoituja pelejä on nyt entistä enemmän ja Kari Hintsala teki listauksen niiden sotapeleistä.

Toisenlaista tietoa jakaa Heiko Droste tallennetussa esitelmässään Spelet om världshistorien - så lärde sig barn om historia år 1719. Ensinnäkin hän huomautti, että yksinkertaiset "heitetään noppaa ja siirretään nappulaa" -pelit, joita pelattiin jo Egyptissä 5000 vuotta sitten, olivat alunperin muiden pelien tapaan aikuisten uhkapeliä. Niissä oli järjestään, kuten tässä ruotsalaisessa, 63 ruutua, joka Drosten mukaan viittasi tavanomaisen ihmiselämän pituuteen.

Opettavaiseen käyttöön tämän pelityypin otti 1700-luvun alussa Claude Buffier, joka esitti painetussa pelissä (johon kuului kirja) historian paratiisista Ranskan tuolloiseen kuninkaaseen. Jo 1710-luvulla pelistä tehtiin saksalaisia versioita. Ja silti peleistä opetuksen osana on 2000-luvullakin puhuttu kuin uutena asiana!

Tutustuin näyttelyyn niin huithapelisti, etten muista, mikä oli varhaisin esitetty peli. Ilmeisesti jotain oli vuoden 1819 tienoilta, sillä näyttelyn nimi viittaa 200 vuoteen. Muistaakseni mukana ei kuitenkaan ollut linkkivarastossani hapantunutta Kansalliskirjaston aikauslehtiensä osana digitoimaa peliä Resan till lycksalighetens ö, joka jaettiin lastenlehden Eos 12/1855 liitteenä eli oli melko varhainen. Osa tästä oli jo alkukuvana.