Rehtori Elise Heintzien elämästä

Vuonna 1901 kuollut ja 1800-luvun lopun Helsingin osoitekalentereissa leskirehtoriksi tituleerattu Elise Heintzie syntyi 26.4.1816. Isänsä Fredrik Lagi oli kuollut kolme kuukautta aiemmin 17.1.1816 ja äidillään Agatha Juliana Aminoffilla oli huollettavanaan myös alle 3-vuotias Pauline Alexandra.

Elise oli 6-vuotias kun äitinsä solmi uuden avioliiton Maaningalla 2.4.1822 assessori Thomas Fredrik Krookin kanssa. Elise ja isosiskonsa muuttivat varmaankin äidin kanssa tämän jälkeen Kuopioon.

Siellä elämästä ei muodostunut onnellista. Rippikirjan merkintöjen mukaan uusi isäpuoli oli "tukkihuoneessa" (vankihuone?) 25.11.1822 ja 11.1.1823 hänelle kirjoitettiin papintodistus raastuvanoikeudessa käsiteltävää tapausta varten. Elisen äiti sai konsistorilta 22.9.1824 vahvistuksen avioerolle, josta keisari oli tehnyt päätöksen jo 7.2.1824. (Elisen velipuoli Rudolf syntyi Kuopiossa 27.2.1823 ja käytti läpi elämänsä äitinsä ensimmäisen aviomiehen sukunimeä. Fredrik Krookin sanotaan tehneen itsemurhan.)

Elise ja isosiskonsa pääsivät ripille Kuopiossa vuonna 1831. Isosisko meni naimisiin 24.6.1835 porvoolaisen kauppiaan Henrik Gustaf Borgströmin kanssa. Tämän kuollessa 6.4.1839 Pauline oli raskaana ja avioliiton kolmas lapsi kastettiin Savonlinnassa joulukuun alussa 1839.

Savonlinnassa siksi, että siellä asui Elise, joka oli mennyt vuonna 1838 naimisiin Karl Gustaf Gottfrid Heintzien kanssa. Tämäkin avioliitto jäi lyhyeksi sillä mies kuoli Savonlinnassa 26.6.1840 Elisen olessa raskaana. Poika syntyi 11.10.1840. Borgå Tidning kertoi 1.5.1841, että keisari oli armollisesti myöntänyt leskelle ja lapselle kerta-avustuksena 228 hopearuplaa ja 50 kopeekkaa. Elisen poika kuoli 3.3.1842 Kuopiossa

Elise oli ottanut muuttokirjan Kuopioon syksyllä 1841 ja muuttanut sinne äitinsä kanssa. Samalla rippikirjan sivulla ja todennäköisesti samassa taloudessa asui myös Pauline. Tyttöjen velipuoli Rudolf muutti virallisesti vuonna 1853 Helsinkiin, jossa jo vuodesta 1851 oli hoitanut tuomiokirkon urkurin virkaa.

Kuopiossa alkoi kesällä 1846 toimia tyttökoulu. Keväällä 1848 se ensimmäinen johtajatar luopui tehtävästiin ja J. V. Snellmanin suomennetuin sanoin

Koulun hallinnon puheenjohtajaksi ja koulun johtajattareksi valittiin silloin hallinnon jäsenten yksimielisen päätöksen mukaan rehtorin leskirouva Elise Heintzii, joka pian koulun perustamisen jälkeen muiden jäsenten ohella on osallistunut opettamiseen ja auttanut johtajatarta koulun yleisessä hoitamisessa.

Jo 20.2.1847 Snellman oli kuitenkin kirjoittanut, että Elise Heintzie "neiti Tavaststjernan ohella antaa täällä suomen kielen opetusta muulle naispuoliselle nuorisolle ja johtaa suomalaista tyttökoulua."

Kun Kuopio Tidning raportoi 29.7.1854 alueen kouluista oli yksi niistä "Rektorskan Heintzie's småbarnskola". Tähän aikaan koulua kävi m.m. Minna Johnson (myöh. Canth).

Kun Helsinkiin muuttanut Snellman kesällä 1857 jäi leskeksi, mahdolliseksi avuksi hän keksi Elise Heintzien. Tämän velipuoli piti suostumusta epätodennäköisenä, mutta jostain syystä Elise luopui koulun johdosta Kuopiossa ja muutti Helsinkiin Snellmanin taloudenhoitajaksi. Virallisesti hän ja äitinsä kuitenkin siirsivät kirjansa vasta vuonna 1859, joten ehkä avunanto oli ensin ajateltu tilapäiseksi.

Elisen velipuoli Rudolf oli vuonna 1857 mennyt naimisiin, mikä oli omiaan houkuttelemaan äitinsä ja sisarpuolensa Helsinkiin. Rudolfin vaimo kuoli kahden laivan törmäyksessä Kuopion satamassa 19.7.1864, minkä jälkeen Elise lähti Snellmaneilta ja auttoi leskeksi ja 6-vuotiaan tyttären huoltajaksi jäänyttä veljeään. Rudolf kuoli 30.12.1868.

Yhteydet Snellmaneihin pysyivät läheisinä ja vuonna 1867 Helsinkiin muuttanut Z. Schalin muistelee Joukahaisessa 13/1906, että

Ibland sutto vi unga inne hos dottern Hanna [Snellman], och då fann man där nästan alltid den präktiga fru Heintzie med sin pigga, svartögda niéce Lilli Lagi, som sedan blef sonen Johan Ludvigs maka. Fru Heintzie var husets goda fé, moderlig och älskvärd mot alla, en prydlig kvinna i sitt gråa hår.

Lähtiessään Snellmanin palveluksesta Elise ei siirtynyt veljensä elätettäväksi vaan oli vuodesta 1864 opettaja Helsingin vuoro-opetuskouluissa, jotka muuttuivat sitten kansakouluiksi (pdf). Vuonna 1883 hän halusi työn lopettaa ja anoi kaupungilta eläkettä, joka hänelle myönnettiin, mutta pyydettyä pienempänä (pdf). (Hänellä oli varaa palvelijattareen ja juhlien järjestämiseen tämän palveltua 20 vuotta ja saatua talousseuran kunniamerkin. Tästä kirjoitti Lördagsqvällen no 38/1889.)

Sivistyneistön muistelmissa opettajantointa ei mainita ollenkaan. Taloudessaan seitsemän vuotta (ilmeisesti 1870-luvulla) asunut Naëmi Ingman kirjoittaa Laulajattaren muistelmissa, että Elise Heintzie

oli harvinaisen lahjakas, hienosti sivistynyt henkilö, joka harrasti kaikkea jaloa ja suurta elämässä. Suomalaisuuden liike, Suomalainen ooppera y.m. sellaiset kansalliset riennot olivat lähellä hänen sydäntään. Valppaana ja pirteänä hän seurasi myös niin koti- kuin ulkomaisia poliittisia virtauksia sekä yleensä asioita, joilla oli laajempaa mielenkiintoa. Oli tosi nautinto kuulla hänen selvittelevän elämän suuria kysymyksiä. 

Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanissa Elise Heintzie on äitinsä ystävätär, joka kannusti Elisabet Järnefeltiä perustamaan salonkinsa.  

Täti Heintzie oli ulkomuodoltaan mitä miellyttävin. Tosin en häntä siiloin ymmärtänyt ihailla, sillä milloin nuori vanhaa ihailee! Mutta hänen ulkomuotonsa on tavattoman elävästi säilynyt muistissani, niin että voin milloin tahansa ottaa hänet esille ja katsella häntä kuin mitäkin muotokuvaa. Ja mitä kauemmin katson, sitä enemmän ihailen:

Hänen kasvonsa näen punertavina halkeilleiden pikkusuonten vuoksi. Kasvoissa on yht'aikaa sekä vanhuuden vertymystä että nuoruuden punaa. Samoin hänen puhetavassaankin: kuuluu vanhuuden hillitty, hiljainen äänenpaino, mutta lauseiden sisällöstä kumpuaa nuoruuden hillitön hehku. Hänen päänsä vähän tutisee, arvatenkin vanhuudesta. Hänen harmaanvivahteiset kulmakarvansa ovat kasvaneet hyvin pitkiksi. Sekin kaikki korkean iän merkkejä. Mutta niiden alla silmät palavat vääjäämätöntä nuoruutta, sisältäpäin tulevan tulen säihkyä. Ihana, unohtumaton olento.

Elise Heintzien kuoltua 85-vuotiaana, sanomalehdet kertoivat elämästään, hautajaisistaan ja testamentistaan. Viimeksi mainitun mukaan Elise oli antanut "1000 markkaa stipendirahastoksi, jonka korot ovat käytettävät stipendiksi etevälle, varattomalle oppilaalle Helsingin ylemmässä, suomenkielisessä tyttökansakoulussa, sekä
1.000 mk. lisäykseksi matkastipendirahastoon eteviä näyttelijöitä varten Suomalaisessa teaatterissa." Mutta korot sai edellä mainittu pitkäaikainen palvelija Vilhelmina Willberg elinaikansa.

Lähisukulaisista oli enää elossa isosisko ja tämän tytär. He ja hieman kaukaisemmat sukulaiset saivat Elisen seinillä olleet "v. Wrightin, Munsterjelmin, Lindholmin, A. Soldanin y. m." taulut. Kodissaan oli myös ollut J. V. Snellmanin rintakuva, joka testamentin mukaan meni Helsingin ylemmälle suomenkieliselle tyttöjen kansakoululle.