Pommerin sodan aikana Loimaalla

Loimaalla asuneen Matts Mattsson Färdigin (s. 23.1.1728 Yläne) Geni-profiili on varsin täydellinen. Hän oli "Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimijoen komppanian Virtsanojan ruodun n:o 94 sotamies 16.11.1750 - 1785". Hän meni 8.11.1752 naimisiin Lisa Henriksdotterin kanssa ja perheeseen syntyi ainakin Caisa 2.7.1753 ja Brita 2.10.1756. Sitten avioelämässä oli muutaman vuoden tauko, sillä Mats lähti Pommerin sotaan, jossa hän Timo Verhon tulkitseman rullan mukaan "giordt 5 års Campagnie i Pommern, undertiden blifwit fången den 18. Januarii 1759 i Staden Demin, ranzionerat sig den 30.Martii 1760".

Samaan aikaan Suomessa Lisa synnytti 24.10.1760 pojan, joka kastelistaan nimen Antti lisäksi merkinnän aviottomuudesta, sillä Mats oli ollut sodassa edelliset kolme vuotta.

Tapahtunutta käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa 11.10.1762, jonka pöytäkirjasta käy esiin se, että käsittely jatkui edellisestä istunnosta. Lisäksi tekstistä näkyy, että vaimon synnyttämä lapsi oli annettu Mattsin tietoon Pommerissa, jossa hän antoi lausuntonsa sotaoikeudelle.

Kihlakunnanoikeus tuomitsi avioparin eronneeksi, mutta tätä ei pantu toimeen, sillä Matts halusi antaa vaimolleen anteeksi. Avioliiton jatkamiseen tarvittiin tai ainakin haettiin kuninkaalta päätös, jonka tämä antoi 23.2.1763 ja lähetti Turun tuomiokapituliin (E I 9:139). Kuten sekä Geni-profiilista että Hiskistä näkyy, avioliitto jatkui vuosia ja sitä siunattiin vielä monella lapsella.

Jätkäsaari Uno Kurténin aikaan

Jätkäsaari on minulle kävelymaastoa, jossa historiaa on lähes mahdotonta tavoittaa. Mielenkiinnolla siis luin muistitietoa Pater P.:n artikkelista Minkälaista ennen oli siinä missä Lönnrotinkadun silta nyt sijaitsee (HS 4.12.1932) ja V. E. P.:n artikkelista Kun Ruoholahdessa oli ruohoa ja Hietalahdessa hietaa (Uusi Suomi 11.8.1935). Jälkimmäinen on ehkä ottanut vauhtia ensiksimainitusta, joka on yksityiskohtaisempi, joten lainaan pari pätkää siitä.

Jätkäsaaren huvilanomistajista ja asukkaista mainittakoon m.m. kaupunginkomentaja A. Winter ja asessori U. Kurtén. Kauppaneuvos Julius Tallberg omisti puolet saaresta ja vuokrasi huviloita. Loistokausi saaren historiassa oli aika, jolloin asessori Uno Alexander Kurtén asui siellä komeassa huvilassaan, josta oli kaunis näköala merelle.

Herrasväki Kurtén asui täällä suuren osan ,vuodesta. Ei ollut helppoa liikeyhteys kaupunkiin, sillä oli soudettava yli salmen minkälaisessa ilmassa tahansa ja kelirikon aikana koetettiin päästä perille niin hyvin kuin oli mahdollista.

[...] Kurténin luona Jätkäsaarella kokoutui suuri osa Helsingin ylhäisöä. Täällä pidettiin tanssiaisia ja nuorisokutsuja ja koulunuoriso huvitteli urheillen ja leikkien. Pidettiin myös monet hauskat kemut ja talvisin toimeenpantiin reki- ja hiihtoretkiä. Keskeinen henkilö oli aina vanha asessori, joka huvitti sekä nuoria että vanhoja hauskoilla kertonruksillaan menneiltä ajoilta.

Moni kuuluisa henkilö oleskeli vieraanvaraisessa Kurténin kodissa. Niinpä asui siinä kahden viikon aikana tunnettu norjalainen runoilija Björnstjeme Björnson rouvineen siihen aikaan, kun hän piti kuuluisan puheensa Suomen ylioppilaille. Tunnettuja helsinkiläisiä kokoutui usein korttileikkiin. [...]

Asessori rakasti ja hoiti osaansa saaresta ja viihtyi siellä hyvin. Itse hän oli uutterasti työssä, teki uusia teitä, työskenteli puutarhassa taikka kävi kalastamassa. Hänellä oli tapana mielellään kertoa nuoruudenajastaan, mistä m.m. kävi selville, että hän oli viimeinen maisteri, joka oli kirjoittanut väitöskirjansa latinankielellä, mitä kieltä hän myöskin puhui.

Artikkeli ei ole virheetön vaan antaa väärän ajankohdan Kurténin huvilan tulipalolle, josta lehdissä raportoitiin hyvin yksityiskohtaisesti.  Uudesta Suomettaresta 20.10.1906 selviää, että huvila 

oli osaksi yksi- osaksi kaksikerroksinen puurakennus. Siinä asui kesäisin asessori Kurtén vävynsä, markiisi de Pradon kanssa. Hra Kurtén oli jo muuttanut talviasuntoonsa kaupunkiin. Huvilassa, joka on talvihuvila, asui yhä hänen vävynsä perhe. — Klo ½ 7 aikaan illalla, kun perheen lapset jo oli riisuttu maatamenoa varten, meni eräs pojista yläkertaan, mutta palasi heti takaisin, ilmoittaen siellä olevan savua. Kun markiisitar Prado meni katsomaan, missä määrin poikasen puheessa oli perää, löivät liekit toisessa kerroksessa jo hänelle vastaan, niin että hänen täytyi kiireimmän kaupalla rientää alakerrokseen. Täällä ryhdyttiin heti irtaimistoa pelastamaan ja ehdittiinkin pelastaa suurin osa siitä. Yläkerroksessa sijainnut omaisuus, joka lienee enimmäkseen ollut markiisi Pradon, paloi tyyten.

Elna de Prado (o. s. Kurtén) oli laulajatar eli julkisuuden henkilö. Siihen nähden on outoa, etten onnistunut löytämään hänestä aikuisena kuin erittäin heikkolaatuisen kuvan Veckans Krönikasta 7.3.1908.

Päivä maatalouden historiantutkimusta

Viime perjantaina minulla oli ilo osallistua Sarka-museon järjestämään maataloushistorian seminaaripäivään. Isojen ja yleisempien konferessien jälkeen oli mukava olla samanmielisten seurassa, jossa jokaisesta seuraamastani esityksestä syntyi innostunutta keskustelua. Innostunut oli tunnelma myös torstai-illan etkoilla, jossa testasimme Yrsa Lindqvistin ja Maren Jonassonin johdolla SLS:n kokoelman kuutta historiallista reseptiä sekä kuulimme projektin jatkosta. Yhteenkään astiaan ei jäänyt ruokaa aterioinnin päätyttyä.

Seminaariin innokkaita esiintyjä oli niin paljon, että seurata saattoi vain puolet tarjonnasta.  Aloitin itse sessiolla Työtä ja tuotantotapoja, jossa ensimmäisenä puhui väitöskirjaa tekevä Jenna Ermala otsikolla Ruista ranteeseen – mekaanisen rasituksen tutkimus suomalaisessa ihmisluuaineistossa. Arkeo-ostelogia on minulle tuttua, mutta useimmiten siinä on tarkasteltu patologioita eli uutta oli mahdollisuus saada tietoa työnteosta tai tekemättömyydestä. Luiden katoaminen Suomen maaperäänkin oli myös ennestään selvää, mutta uutta tietoa/ymmärrystä oli se, että huonokuntoisten ihmisten heikot luut häviävät ensimmäisenä.

Petri Talvitien esitys Oliko suomalaisella maaseudulla liikaväestöä 1800-luvulla? käsitteli tutkimustaan Itä-Suomen tilattomista ja palkkasuhteettomista ihmisistä, josta olin saanut kuulla aiemminkin. Nyt kolahti ero läntiseen Suomeen, jossa (ainakaan samalla sanalla) ei tuomiokirjoista löydy keissejä, joissa päivä- tai urakkatyötä tehnyt olisi haastanut työnantajan oikeuteen. Oliko palkanmaksu säntillisempää, selitys mäkitupalaisuudessa vai yhteiskuntarakenne sellainen, ettei potentiaalisen tulonlähteen haastamisessa oikeuteen ollut mieltä? 

Suurimman yllätyksen tuotti Simo Laakkosen ja Virva Silvennoisen alkavan tutkimuksen esittely Lannoituksen lähihistoriaa maatilojen näkökulmasta katsottuna. En yleensä innostu 1900-luvun historiasta, mutta monimuotoinen kokonaisuus, jossa yhdistyy esimerkiksi politiikka, biologia ja varsin eksoottisetkin markkinointimenetelmät ristivaikutuksineen, kuullosti todella kiinnostavalta. Työ on aloitettu maanviljelijöiden haastattelututkimuksella. Valitettavasti muistitieto sotien jälkeisestä ajasta alkaa olla tavoittamattomissa.

Session Julkista keskustelua ja politiikkaa valinta oli itsestäänselvyys, sillä puhuin siinä itse ensimmäisenä otsikolla Maatalousvalistuksellinen lehtikeskustelu 1700-luvulla. Kyse oli väitöskirjan aineistosta, joka ei mahtunut mukaan käsikirjoitukseen. Saamistani kommenteista syntyi liikaakin ajatuksia lisätutkimuksiin... Jälkeeni puhui Maren Jonasson 1800-luvun varhaisimmista yleisistä maanviljelyskokouksista, joissa käyty keskustelu läheni yleistä yhteiskunnallista vaikuttamista, kunnes sille avautui foorumi valtiopäivillä. Huomionsa antoivat lisää ajatuksia omaan aineistooni ja tutkimuskysymyksiini.

Olli Turunen esitteli alkavaa tutkimustaan siankasvatuksen teollistumisesta 1900-luvulla. Turunen on taloushistorioitsija ja hän aloitti huomauttamalla, että lihansyönnin määrä korreloi BKT:hen. Mielenkiintoista miettiä syitä ja seurauksia. Mielenkiintoista oli myös yleisöstä tullut kyseenalaistus Turusen toteamukselle, että suomalaiset opetettiin syömään lihaa ja juomaan maitoa. Tuli mieleen viime syksyn ruokahistoriapäiviltä Taija Kaarlenkasken esitys, jonka jälkeen tuntui selviöltä, että meidät opetettiin juomaan maitoa. Maidolla oli hyötynsä, mutta menikö touhu taloudellisten ja systeemisten lainalaisuuksien vuoksi yhtä överiksi kuin lannoittaminen?

Session neljännessä esityksessä Jyrki Niemi tarkasteli Suomen ruokaturvaa ja huoltovarmuutta pitkällä aikavälillä perustuen kirjallisuuteen. Esitykseen sisältyi sekä väikkärin teosta että kevään Helsingin historiakurssilta tuttuja detskuja ja kirjoitin muistiinpanoihin pientä mutinaa. Aihe kaipaisi lisätutkimusta, minkä keskustelussa sanoi ääneen Anu Lahtinen.

Valintani kolmanneksi sessioksi oli Maantieteellisiä näkökulmia maatalouden historiaan. Sen aloitti Marko Nenonen supermielenkiintoisella esityksellä härkä- ja hevosvetoisesta maataloudesta. Tarkastelu ylitti vuosisatoja ja kattoi koko Euroopan. Tutut selitykset savimaasta osoittautuvat pitämättömiksi ja muitakin malleja toimimattomiksi. Nenosen yhdessä Hilja Solalan ja Auli Bläuerin kirjoittaman tutkimuksen julkaisua jään tosissani odottamaan. 

Henrik Forsberg esitti kysymyksen onko Suomen ja Ruotsin maatalouden vertailu mielekästä. Pysyin (käsittääkseni) kärryillä, kun Forsberg argumentoi, että Ruotsin, jonka maatalous tapahtuu Suomea etelämpänä, vertailu Suomeen on ongelmallista. Varsinainen teesinsä oli (käsittääkseni), että tämänhetkiseen tutkimukseen valitsemansa Vaasan lääni ja Länsipohja ovat ympäristöolosuhteiltaan "tasapuolisemmat". Mutta ovatko? Vaasan lääni on tasaista ja manviljelystä harjoitetaan jokilaaksoissa pitkällä sisämaassa, kun taas Länsipohjassa sekä asutus että maanviljely olivat 1800-luvulla lähempänä rannikkoa. Lisäksi heräsi mieleeni kysymys siitä, voiko alueita irrottaa (jälleen mielekkäästi) kokonaisuudesta? Länsipohjan tuotantoprofiili ei heijastanut ainoastaan maantiedettä, vaan myös aluepolitiikkaa ja mahdollisuuksia maan sisäiseen kaupankäyntiin.

Viimeisenä puhui koko seminaarin järjestänyt Kirsi Laine. Hän on aloittamassa isoa projektia torpparien historiasta ja käsitteli esityksessään yhden esimerkkikylän kautta torppien sijaintiin vaikuttavia tekijöitä. Traumani Kokemäenkartanon torpparien kokoamisesta pyrkivät pintaan, kun tajusin, minkälaisen urakan edessä Laine on.  

Asun lantakasan paikalla

"Finna on löytöretkiä" ja tänä keväänä se tarjosi mikropaikallishistoriaprojektiini erinomaisen kartan, jonka Helsingin kaupunginmuseo on arkistostaan digitoinut. Se oli varhainen ja selkeä, joten ainoa ikävä puoli oli kartan tarkoitus: vuonna 1853 suunniteltu läjityspaikka ihmisten ja eläinten p*skalle. Mutta ainahan on mahdollista, että jäi suunnitelmaksi, joten toiverikkaasti lähdin tutustumaan Helsingin kaatopaikkahistoriaan.

Googlen ensimmäinen tarjous oli Ida Suolahden artikkeli Historia Helsinki -portaalista, jonka tyyliin sopivasti ajoitukset, paikat ja lähteet ovat niin epätarkkoja, että tieto on käyttökelvotonta. Helsinkiä tutkiva tuttava antoi kirjallisuusvinkkejä, joissa oli hieman tarkempaa tietoa, mutta ajallisesti liian myöhäistä. Sama vika oli omatoimisesti löytyneellä Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisulla Helsingin jätteenkäsittelyalueet (1993, pdf)

Joten oli syytä mennä sinne, mistä olisi kannattanut aloittaakin: Kansalliskirjaston digitoimiin sanomalehtiin. Näiden virallisista ilmoituksista en välttämättä löytänyt täydellistä sarjaa,. mutta tarpeeksi tähän hätään.

Heinäkuussa 1829 maistraatti päätti että Kluuvilahteen Rauhankadun (Lisäys 2.6.2023: Rauhankatu tuolloin oli nykyinen Aleksanterinkatu) päässä ja Esplanadin "nerkörstället"in luona saa kipata roskia, päreitä, kivisoraa ja sellaista saastaa (orenlighet), josta ei leviä hajua. Lanta piti viedä hieman kauemmas eli joko kaupungin eteläpuolella "emellan de så kallade Sohlbergska och Westergrenska åkrarne" tai pohjoispuolella "den oländiga mark ett stycke westerut ifrån lilla bron, som omgifwes af Sifwerbergs och Langéns åkrar, sjöstranden samt en derifrån uppåt därwarande berg"(esim. HT 18.7.1829). Jälkimmäinen paikka on käsittääkseni jossain Siltasaaren länsiosassa. Tosin hieman hämäävästi paikan todetaan myöhemmin olevan Töölöön vievän tien varrella. (esim. Helsingfors Morgonblad 19.10.1832).

Tietenkään kaikki eivät vieneet jätettä sinne minne piti ja erikseen piti muistuttaa, ettei lunta ja jätteitä saa viedä jäälle (HT 6.4.1839). Miksiköhän kokivat jäälle viennin ongelmalliseksi?

Toiveideni vastaisesti seuraavana sarjassa on ilmoitus kahdesta sallitusta kaatopaikasta. Toinen oli Hämeen tullin ulkopuolella villa Berghällin alueella ja toinen Espoon tullin ulkopuolella "invid den till Edesviken ledande väg" (HT 23.7.1853). Paikosta ei ole erehdyksen varaa ja aikanaan nämä olivat kyltitettyjäkin. Joten merkitsin ne punaisin soikioin hieman myöhempään karttaan Karta öfver Helsingfors underlydande ägor belägna Helsinge socken och härad af Nylands län af C Reuter 1869.

Helpotuksekseni nykyisestä kotipaikastani ei kuitenkaan tullut pitkäaikaista kaatopaikkaa. Marraskuussa 1860 maistraatti määräsi, että toreilta, kaduilta ja tonteilta siivottu lumi jää ja jäte voidaan sijoittaa neljään paikkaan:

1:o de obebyggda tomterna i qvarteret n:o 79 Dufwan i fjerde stadsdelen

2:o å Kampmalmen i dälden bakom de för ryska militärens behof uppförda trädkaserner på norra sidan om den derstädes till begrafningsplatserne ledande väg

3:o invid södra ändan af den såkallade Lilla bron å wägen åt Borgå, den grunda vik som versterom bron bildas emellan staden af stora Broholmen och sjelfwa brokistan, samt

4:o i Badhusförstaden, den däld som uppå den ännu oreglerade fortsättningen af Bergmansgatan är belägen omkring tvåhundra alnar bortom handl. M. Andstens å tomten n:o 7 wid samma gata uppförda stenhus. (HT 8.12.1860)

Listan ensimmäinen on selkein. Kyyhkys-korttelia rajaavat Kalevankatu, Hietalahdenkatu, Eerikinkatu ja Abrahaminkatu. Kakkosena on Kampinmalmin kaatopaikka, joka on merkitty kartalle ainakin Simo Laakkosen Vesiensuojelun synnyn sivulla 53, mutta en tiedä millä tarkkuudella. Ehkä Fredan ja Arkadiankadun risteyksen paikkeilla? Kolmas lienee sama Siltasaaren dumppauspaikka kuin aiemminkin. Eihän Siltasaari itsestään yhtynyt mantereeseen. 

Neljäs lokaatio on notkelma Vuorimiehenkadun kaavoittamattomassa päässä runsaan sadan metrin päässä kauppias M. Andstenin kivitalosta. Andstenilla ei ilmeisesti ollut kavereita raatihuoneella? Kivitalonsa onneksi säilyi vuosisadan loppuun ja tuli ikuistettua Ullankadulta päin katsottuna kaupunginmuseon digitoimaan A. E. Rosenbröijerin vuonna 1892 ottamaan valokuvaan. Valkoinen talo vasemmassa reunassa, taustalla observatorio.

Turku-Tukholma reittiliikenne 1700-luvulla?

 

Vanhoja tiennäyttäjiä eli reittioppaita lukiessa ei varsinaisesti odota yllätyksiä. Bjurmanin oppaan painos vuodelta 1768 kuitenkin onnistui tässä kuvatessaan reittiä "Til Grisselhamn och öfver Ålands-haf til Åbo". Sen marginaalissa nimittäin annettiin tietoa postijahdilla matkustamisesta.

Aluksi kiinnostuin ja innostuin 15.9.1730 määrätystä hinnastosta, joka oli jaettu säädyttäin. Kerrankin ylempää säätyä rokotettiin! Herrat, rouvat ja neidit saivat maksaa matkastaan 4 hopeataaleria ja kustakin mukana seuraavasta rengistä tai piiasta lisäksi 2 taaleria ja 16 äyriä. Sen sijaan käsityöläiskisällit, sotilaat ja rengit maksoivat samasta matkasta "vain" taalerin ja 16 äyriä. (Hinnastossa oli myös taksat rahdille, kuten katetulle vaunulle, josta piti maksaa 6 taaleria.)

Mutta oliko tätä kyytiä tosiaan tarjolla ja säännöllisesti? SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok toteaa (todnäk Forssellin postihistoriaan perustuen), että postijahdit kulkivat Ahvenanmeren yli vuosina 1723–24, 1727–1732 ja 1764–1779 eli maininta vuonna 1768 painetussa oppaassa ei ollut teoreettinen, vaikka rakkaista sanomalehdistäni löysin mainintoja vain Ystadista lähteneistä postijahdeista. Sanakirja kuitenkin huomauttaa, että postijahdit olivat postiveneitä riippuvaisempia tuulesta eli eivät lähteneet aina kuin oli tarkoitus.

(Samassa oppaassa on myös hinnasto postiveneissä kulkemiseen eri väleillä. Näissä kaikki maksavat saman hinnan.)

Miltä postijahti näytti? Replika 1600-luvun lopussa rakennetusta aluksesta näyttää tältä:

Mikael Johanssonin valokuva. CC-BY-SA 4.0. Wikimedia

CC BY-NC. Postmuseum

Jälkimmäiset kuvat esittävät Ystadin ja Rügenin välillä 1775-95 kulkenutta postijahtia.

P. S. Laivamatka Tukholmasta Turkuun 1818 vastannee kokemuksia 1700-luvun kauppalaivoissakin. 

Näinkö tullaan tohtoriksi?

 

Olen mielenkiinnolla odottanut Anne-Maria Karjalaisen, Tuulikki Ukkonen-Mikkolan ja Tiina Mäkelän uutta opaskirjaa Miten tulla tohtoriksi : akateemista aherrusta ja arjen valintoja, joka ilmestyi nyt toukokuussa. Suoraan sanoen jo kirjan muoto oli pettymys: kaikki tarvittava oli mahtunut alle 150 sivuun?

Koska kirjalla oli kolme kirjoittajaa, luulin sen perustuvan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Esipuheessa luvataankin, että "sanoitamme tohtorin tutkinnon suorittamiseen liittyvää hiljaista tietoa" (s. 9). Itse tekstissä kirjoittajat eivät kuitenkaan paljoa näy ja huomattavasti enemmän viitataan aiempiin julkaisuihin ja yliopistojen verkkosivuihin. Jälkimmäisethän ovat juuri niitä, joita lukiessa kysymyksiä herää ja lisäymmärrystä kaipaa... 

Erityisesti siksi, että yliopistojen ja tiedekuntien käytännöt eroavat toisistaan, kirjassa harrastetusta ohjesivujen aukikirjoituksesta ei synny juuri mitään hyötyä ja se lähinnä herättää lisää sekaannusta. Itselläni on tuoreessa muistissa työn esitarkastukseen jättö ja jatkon opastusdokumentit, joten lukiessani lukuja 11 ja 12 tuli vastaan jatkuvasti kohtia, jotka menevät Opinahjossa toisin. Onko tosiaan jossain käytäntönä, että esitarkastuksen häämöttäessä "on aika tarttua prosessin viimeisiin kirjoitustöihin ja kirjoittaa kiitokset ja esipuhe" (s. 110). Tuttavieni FB-päivityksistä päätellen esipuheet kirjoitetaan usein aivan viime tingassa eli vasta kun työ on menossa painoon. Itse jätin esitarkastukseen käsikirjoituksen, josta puuttui abstraktitkin, sillä Opinahjon ohjeiden mukaan tämä oli OK.

Ja missä todellisuudessa "Jotta tiedottamiseen jää riittävästi aikaa, on väitöstilaisuus mahdollista järjestää aikaisintaan kolmen viikon kuluttua luvan saamisesta."(s. 122) Saako jossain työntää käsikirjoituksen painoon ennen väittelylupaa? Kolmen viikon aikajanassa kun ei ole ongelmana "tiedotus" vaan työltä vaadittu julkinen saatavuus muiden käytännön seikkojen kanssa. Kirjoittajien olisi kannattanut keskittyä isoihin paloihin lomakkeiden täytön sijaan.

Hypättyäni kirjan alkuun sain lisää ihmeteltävää. Otsikon "Tohtorikoulutettava vai väitöskirjatutkija?" todettiin, että "Tutkijatohtorin pesti, jossa väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto tai yliopiston ulkoupuolelta saatu apuraha, mahdollistaa täysipäiväisen tutkimuksen" (s. 23). Ööö... ei. Vaikka yliopistojen terminologiat eivät ole keskenään täydellisesti linjassa, niin tutkijatohtori on tohtorin tutkinnon jo suorittaneen positio eli siinä ei tehdä väitöskirjaa. Ja jos väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto, tutkimus ei ole välttämättä täysipäiväistä, sillä työsopimukseen voi kuulua opetusvelvollisuus. Juuri tällaisia perusasioita odottaisin tämänkaltaisessa oppaassa selitetettävän. Oikealla sanastolla.

Otsikon "Ensitietoja hakukohteesta ja valintaperusteista" alla huolehditaan kielivalinnasta ennen aihetta, jonka itse koin ja koen erinomaisen olennaiseksi tutkinnon läpiviemiseen. Omasta näkökulmastani tuntuu järjettömältä ohje "Laitoksen ja tiedekunnan tutkimusstrategiaan voi tutustua niin ikään googlettamalla esimerkiksi tiedekunnan tutkimuksen strategia ja tutkimuksen painopistealueet. Sieltä löytyy sopivia vaihtoehtoja tutkimusalueeksi." (s. 28) . On toki tieteenaloja, joissa suuntaukset ovat historiantutkimusta tiukempia, mutta eikö silloin(kin) kannata ensin miettiä, mitä haluaa tutkia, ja sitten etsiä laitosta, jonka profiiliin aihe sopii?

Muistukset kirjoitusergonomiasta ja ehdotukset vastamelukuulokkeista (s. 56-57) olivat paikallaan, mutta alasta riippumatta olennainen muistiinpanojen hallinta loistaa poissaolollaan. Jatko-opintoseminaarin yhteydessä on poikkeuksellisen hyvin kokemuksen konkretiaa ja käsitellään myös lannistavia kommentteja (s. 64-67). 

Sen sijaan luku "Ohjaussuhteet - oikeuksia ja velvollisuuksia" (s. 72-80) nojaa hämmentävän vahvasti Sanna Vehviläisen Ohjaustyön oppaaseen (2014) ja oman Opinahjoni viralliseen liturgiaan. Kun kirjoittajilla "on sekä omia että lähipiiristä kuultuja kokemuksia ohjaussuhteista" niistä kirjoitettuja tyyppiesimerkkejä olisi voinut laajentaa kertoen, mitä vaikutuksia ohjauksella oli työhön, miten ohjaussuhdetta yritettiin kehittää jne. Kaikki kokemukset ovat uniikkeja ja henkilökohtaisia, mutta anonymiteettiä vaarantamatta olisi voinut sanoa enemmän.

"Olisi voinut sanoa enemmän" summeraa näkemykseni koko kirjasta. Mahdollisesti kirjoittajat ovat päässeet siihen, mitä itse lähtivät tavoittelemaan, mutta minusta opas on epäonnistunut. Hyödyllisempiä neuvoja suomeksi löytyy Jenni Räikkösen blogista, jonka tekstissä Minustako tohtori? esimerkiksi minun järkeni ja kokemukseni mukaisesti opastetaan, että "Tutkimusaiheen päättäminen on kuitenkin se ensimmäinen asia, joka sinun tulisi miettiä, ennen kuin etenet hakuprosessissa." Relevanttia sisältöä on myös blogissa Akatemian jalkaväki asiasanoilla väitöskirja, jatko-opiskelu ja muutenkin. Itselleni merkittävä tuore lukukokemus oli Joonas Mariston osuus kirjassa Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. Osa 2 (2022). Jälkipuintina hän kirjoittaa

Jälkikäteen ajatellen olisin tehnyt joitain asioita toisin. Olisin keskustellut ohjaamisen käytännöistä ja varmistanut pelisäännöt. Lisäksi olisin keskustellut ohjauksesta jonkin kolmannen osapuolen, esimerkiksi opinto-ohjaajan kanssa. Tiedekunnassamme ei tähän juuri kannustettu, enkä ottanut asiaa itse esille. Olisi ehkä kannattanut. (s. 113)

Tämä on sellaista hiljaista tietoa, jota jatko-opiskelijat tarvitsevat. Jatko-opintoja suunnittelevan tai niiden kanssa tuskailevan ohjaisin siis Miten tulla tohtoriksi -kirjan sijaan kokemuskuvausten pariin. Ehkä ensisijaisesti faktakuvausten, mutta Minna Lindgrenin uutuusromaanin Sävelsinkö lukenut Anu Lahtinen mietiskeli kirjan käyttöä stressitestinä väitöskirjantekoa harkitseville. 

En rynnännyt hankkimaan romaania luettavakseni, mutta hain kirjastosta Anun mainitsemaan René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991), jota en ollut aiemmin avannut. Tunnistin itseni sivulta 13 ja nauroin ääneen lukuisia kertoja. Väittelyä koskevat detskut olivat vanhentuneita, mutta totuuden sanoja mahtui 75 sivuun paljon enemmän kuin tuoreimpaan oppaaseen. Omaan kokemukseeni kolahti esimerkiksi pätkä

Jokaisella laitoksella kiinnitetään enemmän huomiota muotoon kuin sisältöön. Tämän oivaltaminen tulee olemaan ensimmäinen pettymyksesi. Kukaan ei ole kiinnostunut tutkimuksesi sisältöpuolesta vaan ainoastaan menettelytavoistasi. Vain tutkimuksesi periaatteellinen puoli kiinnostaa, eivät ne lukemattomat yksityiskohdat, joita itse pidit mielenkiintoisina ja jotka kannustivat sinua eteenpäin.(s. 33)

Turun linnan vankeja 1765-66

Luuliko joku, että oikeasti malttaisin jättää Turun linnan vankien sarjan kahteen osaan? (Aiemmin 1762 ja 1763-64) Selaan edelleen oikeuskanslerin arkiston listoja eli patronyymilliset jäävät enimmäkseen tunnistamatta. Kurkkaus läänintileihin kertoo, että sieltä kylien nimiä voisi löytyä enemmän, mutta toisaalta paikannimet puuttuvat usein kokonaan. Läänintilien listassa on myös enemmän nimiä eli esimerkiksi pari kuukautta Turun linnan vankien ruokaa nauttinutta ylioppilas Herman Johan Öfverbergiä ei ole oikeuskanslerin listoissa. Jos tekisin totista tutkimusta listojen erot pitäisi selvittää ja ymmärtää.

KA 7634:2105

Vuoden 1765 alkaessa Turun linnassa olivat edelleen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi vangitut laihialaiset. Erikoisena tapauksena muista riveistä erottuvat 9.4.1765 linnaan tuotu pari, joka oli kertaalleen tuomittu kaksinkertaisesta huoruudesta ja odotti nyt hovioikeuden näkemystä. Molemmat osapuolet eli reservin rakuuna Jac. Jöransson ja hantlankarin vaimo Brita Henricsdotter Nousiaisista olivat siis naimisissa, mutta eivät keskenään. Molemmat vapautettiin 23.8.1765 vankeudesta ilman tavanomaista merkintää rangaistuksesta, joten ilmeisesti hovioikeus purki aiemman tuomion.

Vielä "eksoottisempi" tapaus tuotiin linnaan elokuussa. Jossain Uudellamaalla naisihminen Greta ja sotilas Johan Ståfast oli tuomittu sukurutsasta (blodskam) ja tuomio alistettiin hovioikeudelle. He odottivat tuomiota seuraavan vuoden puolelle. Greta sai poikkeuksellisesti vitsojen sijaan raipparangaistuksen ja Johan joutui pakkotyöhön.

Mouhijärveltä tuotiin Turun linnaan 12.10.1766 talonpoika Eric Henricsson ja veljensä Henric Henricsson, jotka oli tuomittu isänsä lyömisestä. He joutuivat odottamaan hovioikeuden näkemystä joulukuun alkuun ja molemmat saivat vankilasta lähdön jälkeen raipparangaistuksen, olettavasti kotiseudullaan. 

Naantalissa iskuja oli jaettu ilmeisesti huomattavasti enemmän, sillä tappelusta syytettynä, mutta ei vielä missään tuomittuna vangeiksi tuotiin 9.10.1766 porvari Carl Palm, tämän vaimo Magdalena, vävy Carl Palm, tämän veli Wilhelm Roos, Carl Palmin poika Fromholdt Palm, poikanen Carl Carlsson, vaimo Maria Roos ja hänen pieni lapsensa. Koko porukka lähti Turun linnasta kihlakunnan käräjille 31.10. Paluukuljetuksta, joka tuli Turun linnalle 9.11. jäivät pois Maria Roos lapsineen. Seuraavassa käsittelyssä tuomittuina linnaan tuotiin 19.12. Carl Palm, vaimonsa, poikansa, vävynsä, vävyn veli, poikanen Carl Carlsson sekä uusina osallisina Carl Palmin Elias-poika ja jonkun vaimo Sicilla. 

Nämä odottivat hovioikeuden näkemystä pari kuukautta, mutta heidät lähetettiin 28.2.1767 uudestaan kihlakunnan käräjille. Siellä joukko karsiintui ja hovioikeuden päätöstä tulivat odottamaan 7.3.1767 Turun linnaan enää Carl Palm, Fromholt-poikansa, vävynsä, tämän veli ja poikanen Carl Carlsson. He pääsivät vapaalle jalalle 16.4.1767, ilmeisesti ilman rangaistusta. Sillä puolen vuoden vankeus oli vain tutkintovankeus. 

Carl Palmilla on rippikirjalinkein varustettu Geni-profiili, joten on yksinkertaista vahvistaa aiempi havainto: 1700-luvun rippikirjoissa ei ole rikosmerkintöjä. Samalla voi todeta, että porvari oli tutkintavankeuden aikaan 56-vuotias ja Fromholt-poikansa 19-vuotias. "Hustru Sibilla" saattoi hyvin olla Carl Palmin tytär ja poikanen Carl Carlsson perheen vuonna 1751 syntynyt poika. Perheongelmia voisi taas lähteä arvailemaan, mutta asiakirjojen ollessa tuhkana, aikalaisnäkemystä ei ole saatavilla.

Lähteet:

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:48 (1765) (NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:52 (1766) (NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:57 (1767) (NAD: SE/RA/1340101)