Lokakuun jumalanpalveluksissa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

"Lokakuusa Ylösluetan Yli koko Waldakunnan" Kuning.sen Maij:tin Lawiambi Armollinen Asetus, Niistä, jotka luwattomasti ja salaisesti andawat itzens ulos Waldakunnasta, siitä 18 p. Helme-Kuusa 1768. sekä "ainoastans nijsä paikoisa, jotka Merenraanalle owat" Ulosweto Pahategon Kaaresta 21. luku. Yhteisestä maa- ja tie-rauhasta sekä Ulosweto 42 Lugusta Pahanteon Kaaresa Koto-warkaudesta ja julmasta sisuwarkaudesta. Jälkimmäisissä oli kyse hylynryöstöistä.

Ensiksi mainitussa oli "erinomaisella mielikarwaudella ja lewottomudella" havaittu lihas- ja aivovuoto, jonka tukkimiseksi tarkennettiin ohjeita koskien 1:sti, Työntekiöistä Brukeisa ja Wuorimenoisa; 2:xi, Merellä kulkewaisista; 3:xi, Soldateista ja Sotawäestä; 4:xi, Käsityömiehistä, ja Palkawäestä; 5:xi, Säätypersonaista ja Yhteisestä Kansasta. 

Pitkä teksti oli merkityksetön lähes kaikille kirkonpenkeissä istujille, mutta passeista ja ihmisten liikkumisesta kiinnostuneelle yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi

Tulli Palweliain pitä myös, paremman oikeuden saamisexi, erinäiseen päiväkirjaan Alphabetin jälken ylöskirjoittaman matkustawaisten nimet ja kotopaikat, ynnä päiwän ja kuukauden kanssa, jona he owat mennet ja takaisintullet, nijnmyös passit jättänet, sen päälle että, jos joku epäluulo tapahtuis, silloin taitaisin kirjasta löytä nimet, ja yhtä haawa tietä saada, millä tawalla ne, jotka ulkomatkalla owat passin saanet, Raja-Tulleisa welwollisesti itsens edesandanet owat. Nämät päiväkirjat, ynnä jätettyin passein kansa pitä sitten Tulli-Palwelioilda joka kuukausi lähetettämän Meri Tulli Contoiriin; ...

Ilmeisesti nämä päiväkirjat ja monet muut mainitut kirjaukset ovat sittemmin arkistoista kadonneet, sillä en ainakaan niiden olemassaoloon missään ole törmännyt. 

Lokakuussa oli tyypillisesti myös 4. rukouspäivä, jolloin luettiin Ulosweto Kuning:sen Maij:tin armollisesta Säännöstä ja Käskystä, että kaikkinaiset Exytyxet ja niiden uloslewittämiset puhdasta Ewangelinmin Oppia wastan estettäisin. Annettu Stockholmisa Neuwo-Kammarisa s. 20 p. Maalis-Kuusa 1735. Lisäksi luettiin Kuning:sen Maj:tin uudistettu Plakati ja Kieldo, luwattomista Kokouxista, jotka yxinäisisä huoneisa erinäisen ja erinomaisen Jumalan Palwelluxen tähden pidetään; niin myös niiden rangakstuxesta, jotka nijsä tawataan. Stockholmisa Neuwo-Kammarisa s. 12 p. Tammi-Kuusa 1726. "ainoastans nijsä paikkakunnisa, ja nijsä tiloisa, koska luwattomia Kokouxia yxinäisisä huoneisa erinäisen Jumalan Palwelluxen tähden piditään".

Ilmestynyt: Matkustus julkisena tietona 1700-luvun Ruotsissa

Aikoihin eletty ja päivihin päästy. Elämäni kolmas vertaisarvioitu artikkelini Matkustus julkisena tietona 1700-luvun Ruotsissa julkaistiin vuoden viimeisessä Genoksessa.

Kyseisen tekstin juuret ovat jäljitettävissä blogitekstiin Miksi matkustajatietoja julkaistiin sanomalehdissä? Sen arvailuista pääsin hitusen eteenpäin tarkemmalla lehtien selailulla ja pohdinnalla. 

Passikooste

Muutama vuosi sitten tavasin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ja Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirjaa Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020) ja kirjoitin tiivistelmät

• Passit keskiajalla ja 1500-luvulla
• Passit 1600- ja 1700-luvulla
• Passit 1800-luvulla

Näihin ei sopinut kerätty sälä, joka on nyt korkea aika käydä läpi. 

1) Kesällä kävin Helsingin kaupunginarkistossa tarkistamassa mitä Helsingin maistraatin "Päiväkirjat, passit 1756-1875" sisälsi. Pinkan aivan aluksi oli itseäni kiinnostavia yksityishenkilöiden Tallinnan yms. reissuja, mutta selailu eteenpäin paljasti, että suurin osa materiaalista oli meripasseja lähteneille miehistöille. Tästä käytännöstä on lisätietoa Tukholmakeskeisesti Släkthistorian verkkoartikkelissa Sjöpassen berättar.

Tallessa oli myös sukututkijoille jaettu arkistolöytö Kansallisarkistossa säilytetyn raastuvanoikeuden/maistraatin arkiston meripasseista 1750-luvulta. Valitettavasti kirjoittaja ei paljastanut kaupungin nimeä.

Keväällä uudistunut Arkistojen Portti, jota en ole ehtinyt tarkastelemaan, kertoo meripasseista, joiden sisältö ei vastaa ainakaan omia havaintojani HKA:ssa.

Meripassi oli maistraatin myöntämä laivakohtainen asiakirja, johon merkittiin muun muassa palkat, vakanssit, rikkomukset, satamapysähdykset ja miehistöt. Onnistuneen matkan jälkeen meripassi palautettiin maistraattiin. Passien tiedot perustuivat merimieshuoneen ja maistraatin konseptikappaleisiin. Niitä on säilynyt satunnaisesti 1700-luvun lopulta alkaen.

2) Olin hetken ruotsalaisen Genealogiska föreningenin jäsen ja käytin tietokantaa Inrikes pass, mutta en tiedä onko se sittemmin laajentunut. Tukholman kaupunginarkiston digitoimat arkistokarsinnasta selvinneet passit ovat edelleen verkossa.

3) Arkistoaineistoista Eeva Häkkinen oli vuosikymmen sitten jakanut SukuForumilla vinkin

Kymenkartanon lääninkansia > Saapuneet asiakirjat > Passiasiakirjat

Tietosisältö Sisältää numeroidut ( nro:t 10 - 469) ja numeroimattomat passiasiakirjat. Kenraalikuvernöörin passilla Ruotsiin matkustaneita koskevat asiakirjat, passipiletit sekä laivoja koskevat vapaakirjeet omana kokonaisuutenaan.

- Luultavasti samanlaisia asiakirjoja on muissakin lääninarkistoissa, eivät liene digitoituja tai filmattuja, mutta löytynevät maakunta-arkistoista.

4) Passeja lähellä ovat kestikievarien päiväkirjat, joiden tuhoutumista olen monesti surrut. Mutta tuttavani jakoi äskettäin sukututkijoiden FB-ryhmässä tiedon, että hän oli yhtä päiväkirjaa arkistossa tutkinut. Se kuului arkistoyksikköön Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkanslian arkisto: Kulkuyhteyksiä ja kyytilaistosta koskevat asiakirjat (1775-1831).

5) Kotuksen kielikorpuksissa on mukana

• Keisarillisen Majesteetin Armollinen JULISTUS Venäjänmaalle matkustelevain Suomen asukasten velvollisuudesta lähimmäisessä rajatullikamarissa eli vahdissa esiin näyttää ja päällenkirjoituttaa muassa olevat passinsa, niinmyös tämän laiminlyöville säätystä edesvastauksesta paitsi muuta. (1836)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen JULISTUS erinäisistä säänteistä Suomen Isoruhtinanmaassa annettuin reisupassien väärän käytännön estämiseksi. (1840)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus, muutoksesta visseissä säänteissä, koskevissa suomalaisten alamaisten passitusta Venäjänmaalle. (1853)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus edesvastauksesta sille joka, sanoen olevansa muu persoona kuin hän on , siitä vakuuttaaksensa edesnäyttää muulle persoonalle eli muuta tarkoitusta varten uloskäytettyjä todistuksia eli asiakirjoja. (1853)

6) Matkapassien käytön arjesta antavat sanomalehdet pieniä väläyksiä. Niiden vähäisyys kertoo omalta osaltaan passien arkisuudesta eli niistä ei ollut syytä kirjoittaa.

Hämäläinen 2.12.1869

Matkapassien olemassaolo ja olennaisuus näkyy lukuisissa ilmoituksissa, joissa ilmoitetaan paperin katoamisesta. Toisinaan kyse on yhdestä arvotavarasta muun muassa, mutta toinaan pyrkimyksenä on estää passin väärinkäyttö. (Yllä olevan lisäksi esim. Helsingfors Morgonblad 21.12.1832, FAT 26.11.1844, FAT 4.5.1853, SWL 18.9.1885, SWL 4.4.1887, Kaiku 4.8.1891, Kaiku 7.4.1893, Keski-Suomi 26.11.1898, Perä-Pohjolainen 26.5.1900)

1850-luvulla on julkistettu ulkomaalaisten ottamia passeja, ilmeisesti siksi, että lähtijöiltä voitiin kerätä velat. Tai heille voitiin sanoa hyvästit. (Esim. FAT 1.2.1853)

Ruotsiin matkustajien piti "päivää ennen laivan lähtöä sisällejättää reissupassinsa tulilaiva-konttuuriin." (Oulun Wiikko-Sanomia 17.9.1870)

"Työ- taikka reissupassi" "aina on rehellisillä työntekijöillä taskussa näytettävänä kruunun palvelioille." (Oulun Wiikko-Sanomia 3.2.1877)

Reissupassi voitiin saada nimismieheltä tai kunnan esimieheltä (Vaasan sanomat 28.2.1881).

Työnhakua saatu matkapassi ei ollut voimassa ikuisuuksia, kuten vuoden aviomiestään odottanut Maijaliisa Åkerman huomatti kuulutuksessaan Keski-Suomessa 8.3.1884.

Passit 1800-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirja Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ei selvitä Suomen 1800-lukua, mutta viivytellessäni sarjan edellisten blogitekstien kanssa ehti ilmestyä Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirja Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020). Tämä liittyy Valokuvataiteen museossa olleeseen näyttelyyn, jota ehdin vilaista ennen koronakautta. Kirjan pointti ei ole historiankirjoitus vaan "identiteetin suhde ruumiseen", mutta kun ei muutakaan esitystä aiheesta tietääkseni ole, niin katsotaan mitä irtoaa. (Kuva Alex Federley. Velikulta no 24-25/1904)

Nojautuen Piia Einosen ja muiden artikkeliin Leipä taivalten takana. Liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa kirja jatkaa 1700-luvulta tuttua tarinaa yhtenäisen lainsäädännön puutteesta ja jossain määrin eriytyneistä paikallisista käytännöistä. Edelliseltä vuosisadaltakin varmasti löytyisi myös liikkumiseen liittyviä todistuksia, joissa joko kerrottiin päättyneen työsuhteen myötä syntyneestä liikkumisvapaudesta tai vanhempien antamasta luvasta lähteä kotoa.

Kuten aiemminkin, liikkeelle lähdettiin usein (tai usemmiten) pelkän papilta saadun todistuksen kanssa. Haara ja Lehmuskallio kirjoittavat jälleen Einoseen ym. viitaten:

Itse passi oli tuohon aikaan pelkkä matkustusasiakirja. Passi oli todistus siitä, että sen haltija oli esteetön matkustamaan, ja eräänlainen suosituskirje, jolla ei ollut erityisasemaa verrattaessa vaikkapa papintodistukseen. Passi ei myöskään yksin riittänyt osoittamaan haltijansa henkilöllisyyttä. Suurruhtinaskunnan sisällä matkustettaessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ei riittänyt liikkumiseen oikeuttava sisämaan passi, vaan mukana piti olla muita todistuksia siitä, kuka oli, mistä tuli, mihin oli menossa, mitä varten sekä oliko elänyt kunniallista elämää.(s. 15)  

Kirjan kuvituksena on nimismiespiirin arkistoista löytyneitä yksityishenkilöiden todistuksia vapaudesta työnhakuun (s. 14,16). Ainoa esimerkki 1800-luvun sisäisestä passista on sivulla 128 ja kuvatekstiä lainaten "Vuonna 1865 myönnetty ruotsinkielinen sisämaan passi muistuttaa käsinkirjoitettua kirjettä, mutta siinä käytetään varsin vakiintunutta sanamuotoilua.[...] Vahasinettiä käytettiin herättämään kunnioitusta vastaanottajassa, mutta se oli suhteellisen helppoa siirtää toiseen dokumenttiin."

Kokoon saadut tiedot eivät luo kuvaa siitä, että passeja olisi Suomen sisällä laajasti käytetty. Vaikka sivulla 117 todetaan, että

Passeissa ainakin jo 1800-luvun alkupuolella näkyvät numeroinnit viittaavat rekistereihin, jotka kuvastavat tiedonkeruun systemaattisuutta. Toisaalta esimerkiksi joistakin vihkomuotoisista 1800-luvun lopulla myönnetyistä passeista numerointi puuttui, vaikka numeroinnille oli painettu paikka passiin. Myönnetyistä työpasseista, merimiespasseista ja matkapasseista sekä niiden näyttämisestä viranomaisille pidettiin paikallisia luedtteloita. Kansallisarkiston kokoelmiin sisältyy tällaisia paikallisia listoja 1800-luvulta 1900-luvun alkukymmenille lääninhallitusten ja nimismiespiirien arkistoissa.

Sivun 48 (ja museon Instagramista kopsattu) esimerkki ulkomaanpassista vuodelta 1824 näyttää koko lailla samalta kuin 1700-luvun painetuille lomakkeille kirjoitetut sisäiset passit. Esimerkistä todetaan, että siinä "on sinetillä kiinnitetyn paperiliepeen alla paikka syntymäpaikkakunnalle, fyysisille tuntomerkeille sekä nimikirjoitukselle, mutta niitä ei ole täydennetty". Myöntäjän allekirjoitus oli sen sijaan paikallaan ja sivulla 95 todetaan, että "Passien rooli oli diplomaattisessa viestinnässä viranomaisten välillä. Niinpä passin myöntäjän nimeäminen oli tärkeämpää kuin passin kantajan henkilöllisyys." Tätä kuvittanut ulkomaanpassi vuodelta 1863 oli edeltäjäänsä hieman modernimpi mutta olennaisesti sama eli passin saajasta kerrottiin vain nimi. Esimerkissä vuodelta 1878 tähän oli lisätty titteli ja kotipaikkakunta (s. 104, 106-109). Myöskään esimerkissä vuodelta 1882 ei kerrota enempää (s. 130-132).

Passit 1600- ja 1700-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirjassa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kustaa Vaasan jälkeinen aika käsitellään teemoittain ja keskityin tietoon sisäisistä passeista. Joista puhuttiin suomeksi viimeistään 1700-luvulla, sillä Kotuksen Elävät päät-blogissa Elina Heikkilä kirjoitti helmikuussa matkasanastosta

Matkakirja on ainakin 1500-luvulta asti tarkoittanut matkustuslupaa; esimerkiksi 1740-luvulla kiellettiin asetuksella ”Caicki irrtain-Wäki yhteisesti – – culkemasta ymbärins Maata – – cosca ej heillä ole rehellisiä Passeja eli Matcakirjoja ylösnäyttä”. Mutta Christfrid Ganander on käyttänyt sanaa myös nykymerkityksessä. Neuvoessaan Eläinden Tauti-Kirjassa (1788) parannuskeinoa ”Eläinten Ruttoon ja Loukkaus Tautiin” hän viittaa Carl von Linnén matkakirjaan eli matkakertomukseen. Gananderin satukirjasta vuodelta 1784 puolestaan opimme, millainen matkapassi avaa kaikki portit: ”Raha ja antimet owat paras matka passi yli koko mailman”.

Skoonessa kersantin vaimon
vuonna 1726 saama passi Poriin
Tukholman kaupunginarkisto

Rahaan ja lahjuksiin saattoi yrittää nojata, mutta Lövgrenin mukaan erityisesti 1600-luvun alussa rajakontrollista pidettiin huolta. Ensimmäisen vieraan näkijän piti huolehtia tämä nimismiehen eteen, joka puolestaan kuljetti voudille, joka tarkisti paperit ja kuulusteli ja tämänkin jälkeen jatkettiin käskynhaltijan eteen. Oli syytä pelätä vakoojia ja ulkomaisia vihollisia. Ja sodan aikoina sekä muissa epävarmuustoilanteissa pyrkiä estämään epävirallisen tiedon liikkuminen. Ja kun tietoa liikuttivat ihmiset, tiedon liikettä rajoitettiin rajoittamalla ihmisten liikettä.

Myös kestityksen ja kyydityksen jakeluun 1500-luvulta tuttuun tapaan käytettiin edelleen erilaisia merkkejä, joita väärennettiin ja uusittiin solkenaan. Kun kestikievarilaitos saatiin pystyyn, piti passia näyttää kyydin saamiseksi. Kaikki eivät olleet oikeutettuja kyytiin.

Lääninhallinnon uudistuksen jälkeen vuodesta 1634 maaherrat olivat ensisijaisia passien antajia. Mutta ne kaupunkilaiset, jotka eivät asuneet maaherran residenssikaupungissa, saivat passin maistraatilta. Maaseudulla asuneen rahvaan elämää helpotettiin vuonna 1739 niin, että kaukana residenssikaupungista asuvat saivat passinsa kruununpalvelijalta eli alemmalta virkamieheltä, joka lähetti maaherralle tiedot antamistaan passeista. Mutta säätyläisten piti käydä maaherralla aina.

Kruununpalvelijaa ei FHO:ssa tarkasti määritellä ja termi ymmärrettiin vaihtelevasti myös 1700-luvulla. Niinpä 1750 todettiin, että uudessa käytännössä oli vaikea valvoa, että matkaan lähteneet palasivat kotiinsa. Maaherrat vaativat, että passeja saisivat antaa vain kruununvoudit, eivätkä nimismiehet, neljännesmiehet tai lautamiehet(!). Lövgren toteaa tämän todistavan siitä, että yleisesti ja joillakin virkamiehilläkin oli käsitys, että kenen tahansa jotain valtaa pitävän auktoriteetin kirjoittama todistus riitti. Sesonkityötä varten papilta saatu mainetodistus muistutti niin paljon passia, että nämä menivät toisinaan sekaisin.

Passeista ei koskaan ollut yhtenäistä lainsäädäntöä, vaan asetuksia annettiin koetun tarpeen mukaan. Näin ollen jäi monille, ellei kaikille, epäselväksi milloin passia tarvittiin kotimaassa kulkiessa. Lövgrenin löytämien esimerkkien valossa läänin rajan ylitys oli merkittävää ja paperit kannatti pitää kunnossa erityisesti rannikolla ja rajoilla. Kun matkan varrella oli kaupunki niin passia piti mennä näyttämään maistraatille tai maaherran kansliaan.

Kotiin päästyä passi olisi pitänyt palauttaa antajalleen, mutta on epäselvää missä määrin tätä tapahtui eli kuinka hyvin liikkumista oikeasti valvottiin. Lövgren on vetänyt arkistoissa säilyneistä passista johtopäätöksen, että olennaisinta oli tilattomien ja irtaimen väen hallinta, sillä näiden passeissa oli eniten merkintöjä. Tai ehkäpä heillä oli eniten pelättävää ja siksi huolehtivat kirjauksien saamisesta?

P.S. 1700-luvun käytännöistä kerrottiin jotain jo vuonna 2011 Släktbandin jaksossa, joka on edelleen kuunneltavissa, latauslinkki sivun alareunassa.

Passit keskiajalla ja 1500-luvulla

Kauan odotin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kansalliskirjastoon ja melkein yhtä kauan meni siihen. että sain aikaiseksi sen lukemisen. Vaikka passien historia on kiinnostanut pitkään ja kirja oli sekä lyhyt että selkeästi kirjoitettu. Suorituksen muistoksi referoin sisältöä parin postauksen verran.

Lövgrenin viimeistellessä kirjaansa pakolaiset olivat päivän polttava aihe, joten hän aloitti rinnastuksella nykyaikaan, jolloin paperittomilla ihmisillä on olemattomat oikeudet verrattuna pohjoismaisen passin kantajaan. Ja jossa mietitään laillisesti maahan tulleen oikeutta kerjäämiseen tai työn tekoon. Lövgren toteaa, että passeissa on kyse siitä, miten yhteiskunnan halutaan toimivan.

Lövgren olisi voinut myös käyttää klassikkoa "jo muinaiset roomalaiset", mutta vasta myöhemmin hän huomauttaa, että keisarillisten kuriirien tunnuskirje tractoria oli eräänlainen passi. Käytännöistä Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Lövgren ei anna esimerkkejä, mutta varmaankin heti kun saatiin jonkinlaista hallintoa pystyyn ja kynä käteen, tärkeimmät matkaan lähtijät saivat asiakirjoja mukaansa.

Skandinaviasta Lövgrenin varhaisin esimerkki oli Alsnön sääntö, jossa 1200-luvun lopussa sovittiin, että vain kruunun asioissa liikkuvilla oli oikeus vaatia korvauksetonta kestitystä muulta väestöltä. Todisteeksi vaadittiin "vårt brev". Vuosisadan vaihduttua Norjan kuningas vaatii ulkomailta tulleilta toimijoilta oman maansa hallitsijalta todistuksen, vittnesbördsbrev. 

Pyhiinvaellukselle Eurooppaan ei sopinut lähteä ilman kirkkoherran tai piispan latinaksi kirjoittamaa suosituskirjettä. Tukholmaan 1400-luvulla tulleet ulkomaiset kauppiaat eivät saaneet lähteä kaupungista toisaalle Ruotsissa eivätkä kotiinsa ennen kuin vouti ja pormestari olivat antaneet (todennäköisesti kirjallisen) luvan. Ajan teksteissä mainitaan sana vägabrev kuvainnollisessa käytössä ja kun se on seuraavalla vuosisadalla passin synonyymi, Lövgren olettaa tienkäyttölupakirjeen jossain määrin yleiseksi käytännöksi 1400-luvulla.

Passeista alettiin Euroopassa puhua 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Aiempi lupakäytäntö laajeni ja siitä tuli osa syntymässä olleiden kansallisvaltioiden hallintoa. Ruotsiinkin omaksuttiin eurooppalainen sana passeport, joka lyheni 1550-luvulla pelkäksi passiksi. 

Elettiin Kustaa Vaasan aikaa, jolloin oli syytä pelätä niin ulkoisia kuin sisäisiäkin vihollisia samalla kun hallinto kehittyi ja kirjallistui. Kuninkaallisesta registratuurasta eli kirjerekisteristä on havaittavissa passien jatkuva lisääntyminen.

Vuonna 1555 registruuran mukaan kaikeille voudeille lähetettiin ohje, joka valaisee kuninkaan tahtoa.
Rajanylittäjiltä piti saada tieto henkilöllisyydestä ja liikkumisen syystä. Sisämaassa piti sekä koti- että ulkomaisten liikkujien pysyä yleisillä teillä. Kauppiailla piti olla lupakirje kotikaupungistaan ja sitten kultakin voudilta, jonka alueen kautta kulki. Maankulkijat, joilla ei ollut palvelussuhdetta piti vangita. Neljä vuotta myöhemmin suunniteltiin passipakkoa kaikille tiellä liikkuville.

Siitä miten hyvin, tai siis huonosti, systeemi toimi vielä vuonna 1539, kertoo se, että kuninkaan luo tulla tupsahti Tanskan kuninkaan edustajia ennen kuin yksikään tien vartta vartioiva taho oli saanut sanaa eteenpäin.

Vihollisten, vakoojien, kapinannostattajien, huhujenlevittäjien ja kaupan valvonnan lisäksi passeilla oli tarkoitus entiseen tapaan rajoittaa kestityksen ja kyydityksen väärinkäyttöä. Vuonna 1538 on puhe erityisestä Ruotsin vaakunalla koristetusta hopeisesta virkamerkistä, jota kannettaisiin rinnalla todistamassa kuninkaan ja kruunun asioilla liikkuvan oikeuksista. Tällaisella merkkikäytännöllä oli esikuva Saksassa. Mahdollisesti hopea osoittautui tarpeeseen turhan tyyriiksi, sillä vuodesta 1547 passin rinnalla tekstittömänä tunnusmerkkinä on virkamerkin sisältämä budbössa. Joka mahdollisesti sisälsi hopeisen virkamerkin?

Sanan budbössa suomentaa SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok lähetinkoteloksi tarjoamatta lähdetietoa. "Vaakunalla varustettu kotelo, jossa lähetti piti kirjeitä ja joka toimi myös lähetin tunnuksena." Näiden tekeminen ei liene ollut ylettömän vaikeaa, sillä se hajautettiin voudeille, jotka saivat mallikappaleen kopioitavaksi. Kopiointi onnistui siis muiltakin ja Kustaa Vaasan käsityksen mukaan jotkut aatelin edustajat olivat kestitysetuja väärinkäyttääkseen näin tehneetkin. (Kuvaa laitoksesta ei sanalla verkosta löydy.)

Myös passien väärennös varmasti onnistui, vaikka tietoa on vain epäonnistujasta, joka 1500-luvun lopussa jäi kiinni sinetin uudelleenkiinnityksestä. Onnistuminen ei olisi ihmeteltävää, kun passeilla ei ollut sen kummempia muotovaateita kuin, että niissä mainittiin matkustajan tai isomman joukon vastuuhenkilön nimi, matkakohde ja toisinaan matkan syy. Passeja kirjoittivat kuninkaan kirjurin lisäksi käskynhaltijat ja voudit, kaupungeissa pormestarit ja raati.

Kuva: Eleanor Fortescue-Brickdale kirjaan "The sweet and touching tale of Fleur & Blanchefleur; a mediaeval legend" (1922)

Passilla isoavihaa pakoon?

Petter Sundin, joka oli noin 10 vuotta Ruotsissa isonvihan aikana, työstössä olennaiseen kirjallisuuteen kuuluu Johanna Aminoff-Winbergin väitöskirja På flykt i eget land : internflyktingar i Sverige under stora nordiska kriget, jota jostain syystä en ole aiemmin linkittänyt. Siitä saan pakolaisuuden yleiset reunaehdot selville.

Sundin lähtöhetki on epäselvä ja epäilen, että Helsingistä viime tingassa pakoon lähteneet eivät hakeneet virallisia matkustusasiakirjoja. Tukholman kaupunginarkiston passeissa on tosin useita, jotka voivat liittyä suuren Pohjan sodan synnyttämään liikehdintään.

• Viipurilainen Thomas Hindrichson Benghålt on pakomatkalla vaimonsa ja 8 lapsen kanssa vuonna 1707 
• Viipurista 16.6.1707 lähtenyt Thomas Tanjander pääsi Tukholmaan asti
• Viipurin linnasta lähteneet Korpraali Tobias Michel Volmanin vaimo Anna Christina ja kersantti Hans Casper Kerstenin vaimo Anna Magdaleena olivat matkalla 26.5.1708.
• Brita Pehrsdotter on 25.7.1708 matkalla Riiasta Turkuun.
• Musketööri Jonas Haapalan vaimo Elisabet Matsdotter ja Pohjanmaan rykmentin korpraali Henrik Plenun vaimo Catharina Eriksdotter ovat 11.8.1708 matkalla Riiasta Pohjanmaalle.
• Tallinnasta paennut räätälinkisälli Christian Kröijer on kulkenut Suomen kautta Tukholmaan 23.5.1713
• Pohjanmaan rykmentin kirurgi Herman Heinric Hast on 2.6.1720 matkalla Saksaan
• Paossa ollut Johan Sevallia Kristiinankaupungista on paluumatkalla 5.4.1722 
• Viipurissa venäläisten vangitsema Jacob Michelson kotimatkallaan 23.8.1722
• Paossa ollut Mats Björckman Kristiinankaupungista on paluumatkalla 27.8.1722

(1700-luvun lopulta on Ruotsin muutamissa lääneissä säilynyt kotimaanpassirekistereitä ja passeja kattava(hko?) sarja.)

Isonvihan luonteesta (yhden) kuvan saa viime vuonna (?) valmistuuneesta dokkarista, joka on nyt verkossa katsottavana. (Arvatkaapas, kuka maksoi DVD:stä?)

Kertauksena tai mahdollisesti ensimmäistä kertaa samaan aikaan liittyen vielä väitöskirjat

• Klingenberg, Hilding: Repression och legitimering - rysk maktutövning i Åbo generalguvernement 1717-1721 : civilförvaltningen under en ockupation med jämförande utblickar
• Heikki Vuorimies: Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760
• Sarkamo, Ville: Karoliinien soturiarvot : kunnian hallitsema maailmankuva Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun alussa

P. S. Nyt - aivan liian myöhään - tarkistin Kotuksen ohjeen alkukirjaimista: isoviha ja suuri Pohjan sota. Olen kirjoittanut molempia varmasti toisinkin monta kertaa. Kun vielä löytyisi isonvihan (isovihan?) taivutusohje...

Ajallisesti hieman liian myöhäinen kuvitus on ote Jan Brandesin maalauksesta Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden. Rijksmuseum

Matkapassi Kauttuan ruukille

Verkkohakujen perusteella Stockhus/Stockhaus-suku on jo hyvin tutkittu, mutta ehkä jotakuta kuitenkin kiinnostaisi esimerkki perheen siirtymisestä uuteen työpaikkaan Tukholman kaupunginarkiston digitoimien matkapassien (joista täällä aiemmin yksi juttu) joukosta.

Lähtöpisteenä 4.9.1787 on Ferna bruk, jolla lienee tarkoitettu Ruotsin puolen ruukkia, joka on toisinaan kirjoitettu myös Färna. Se sijaitsee noin pari sataa kilometriä Tukholmasta luoteeseen.

Välipysäyksessä 21.9.1787 Tukholmassa passia käyttivät

• Peltisepän kisälli Lars Ersson Stockhus
• vaimonsa Caisa Olofsdotter Skog
• poika Eric, 7 v.
• tytär Caisa 4 v.
• sisar Anna 25 v.

Passissa on kerrottu, että he ylittäisivät Pohjanlahden laivuri Hinric Östmanin kyydillä Raumaan ja jatkaisivat sieltä maanteitse Kauttuan ruukille.

Perille he pääsivät ja sukulaistensa kanssa samalle rippikirjan sivulle. Syntymäaika vahvistaa, että Lars on sama kuin sukututkijan tuntema, joka oli syntynyt Gunnilbon pitäjässä.

Selailin lehteä Kulturvärden

Juhannuksen sää sopi mainiosti majapaikan tietokoneen valtaukseen ja erinäisten tallennettujen linkkien ja ideoiden työstämiseen. Aika ei (sentään) riittänyt jokaisen ruotsalaisen Statens fastighetsverketin julkaiseman Kulturvärden-lehden lukemiseen, mutta selattuani ne läpi osaan selostaa niiden sisällön erinomaisuuksia.

Ensinnäkin lehdet ovat kauttaaltaan kauniita (esimerkkiaukeama yllä numerosta 4/2012). Kauniita kuvia ja ammattitaitosta taittoa. Useimmat esitellyt kohteet ovat suomalaisille vieraampia, mutta sitä enemmän on ihmeteltävää ja opittavaa. Yhteistä historiaamme oli ainakin Ruotsin linnoitushistorian esittelyssä (3/2011), Vaasa-suvun linnoissa (3/2013), koristelujen symboliikassa (4/2012), puutarhoissa (2/2010) ja messinkivalimossa (4/2009).

Melkein kaikissa lehdissä oli lyhyt anekdootti historiasta. Yhteiseltä ajaltamme:

• En dödlig måltid. Året var 1317. (1/2015)
• Drottningen som enade Norden. (3/2013)
• En drottning förälskad i sorgen. Drottning Maria eleonora vägrade begrava sin älskade make, Gustav II Adolf. (1/2013)
• Palats för en stadsbyggare. Om Fredrik Stenbock (1/2014)
• Statsman! Akademiker! Palatsägare! Axel Oxenstierna hann aldrig flytta in i huset som bär hans namn. (2/2012)
• Stor kvinna i stormaktstider. Landsmodren Hedvig Eleonora (4/2011)
• Fredmans uppgång och fall. Fredman var en aktad pch förmögen hovurmakare innan han dog utfattig 1767. (3/2011)
• Den där sommardagen i juni 1774. (2/2015)
• Slottsliv 1787. Umgänget på Drottningholm och Kungliga slottet genom sydamrikanen Francisco de Mirandas ögon.(4/2010)
• Drottningens dagbok. Drottning Hedvig Elisabet Charlotta förde dagbok fram till sin död 1818. (3/2010)

Kokonaiskuvasta ei tule mieleen, että yhdestäkään lehden numerosta löytyisi tavallisen suomalaisen henkilöhistoriaa. Mutta löytyi kuitenkin. Siis jostain lattian alta Tammisaaresta 1831 lähteneen kisälli Gustaf Wilhelm Malmbergin matkapassi ja muita asiakirjoja. Nämä saivat lyhyen esittelyn Kulturvärden 1/2013:ssa.

Iisakin lomalupa ja pari muuta matkapassia

Siinä se nyt on. Konkreettinen todiste siitä, että Ruotsi ei ollut 1700-luvulla yksikielinen eikä kaksikielinen maa. Kun Isak Zelander sai passin 27.6.1753 viiden viikon lomalle Suomessa, teksti on saksaksi. Puolen vuoden kieliopinnoista kaksikymmentä vuotta oli sitten vihdoinkin hyötyä.

Suomi-haulla Tukholman kaupunginarkiston passikokoelmasta löytyy jo useampia osumia. Useat matkaluvat ovat "hienoille" ihmisille, mutta toisinaan heidän palvelijoilleen, kuten tämä Espoonkartanoon matkanneelle kuskille kirjoitettu 12.8.1811.

Närpiössä 12.7.1755 on kirjoitettu kiitettävän selvällä käsialalla matkapassi porvarintytär Anna "Achlmanille", jolla oli tarvetta matkustaa Käkisalmeen selvittämään perintöasiaa.

Tukholmaan on siis päätynyt matkapasseja, joilla ei ole mitään tekemistä Tukholman kanssa. Annan isä oli dokumentin mukaan porvari Johan Achlman, joka oli kotoisin Käkisalmesta. Perintöasiaa oli lähdössä hoitamaan myös Annan veli Henrik, jonka sukunimessä t:n poikkiviiva on kohdallaan, siis Achtman! Henrik oli 1755 Närpiön ja Teuvan apupappina, joten hänestä pitäisi löytyä lisätietoa... mutta Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin Henrik Achtmanin isä on "porilainen suutari Matts Achtman († 1749)" Hmm.