Passit keskiajalla ja 1500-luvulla

Kauan odotin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kansalliskirjastoon ja melkein yhtä kauan meni siihen. että sain aikaiseksi sen lukemisen. Vaikka passien historia on kiinnostanut pitkään ja kirja oli sekä lyhyt että selkeästi kirjoitettu. Suorituksen muistoksi referoin sisältöä parin postauksen verran.

Lövgrenin viimeistellessä kirjaansa pakolaiset olivat päivän polttava aihe, joten hän aloitti rinnastuksella nykyaikaan, jolloin paperittomilla ihmisillä on olemattomat oikeudet verrattuna pohjoismaisen passin kantajaan. Ja jossa mietitään laillisesti maahan tulleen oikeutta kerjäämiseen tai työn tekoon. Lövgren toteaa, että passeissa on kyse siitä, miten yhteiskunnan halutaan toimivan.

Lövgren olisi voinut myös käyttää klassikkoa "jo muinaiset roomalaiset", mutta vasta myöhemmin hän huomauttaa, että keisarillisten kuriirien tunnuskirje tractoria oli eräänlainen passi. Käytännöistä Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Lövgren ei anna esimerkkejä, mutta varmaankin heti kun saatiin jonkinlaista hallintoa pystyyn ja kynä käteen, tärkeimmät matkaan lähtijät saivat asiakirjoja mukaansa.

Skandinaviasta Lövgrenin varhaisin esimerkki oli Alsnön sääntö, jossa 1200-luvun lopussa sovittiin, että vain kruunun asioissa liikkuvilla oli oikeus vaatia korvauksetonta kestitystä muulta väestöltä. Todisteeksi vaadittiin "vårt brev". Vuosisadan vaihduttua Norjan kuningas vaatii ulkomailta tulleilta toimijoilta oman maansa hallitsijalta todistuksen, vittnesbördsbrev. 

Pyhiinvaellukselle Eurooppaan ei sopinut lähteä ilman kirkkoherran tai piispan latinaksi kirjoittamaa suosituskirjettä. Tukholmaan 1400-luvulla tulleet ulkomaiset kauppiaat eivät saaneet lähteä kaupungista toisaalle Ruotsissa eivätkä kotiinsa ennen kuin vouti ja pormestari olivat antaneet (todennäköisesti kirjallisen) luvan. Ajan teksteissä mainitaan sana vägabrev kuvainnollisessa käytössä ja kun se on seuraavalla vuosisadalla passin synonyymi, Lövgren olettaa tienkäyttölupakirjeen jossain määrin yleiseksi käytännöksi 1400-luvulla.

Passeista alettiin Euroopassa puhua 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Aiempi lupakäytäntö laajeni ja siitä tuli osa syntymässä olleiden kansallisvaltioiden hallintoa. Ruotsiinkin omaksuttiin eurooppalainen sana passeport, joka lyheni 1550-luvulla pelkäksi passiksi. 

Elettiin Kustaa Vaasan aikaa, jolloin oli syytä pelätä niin ulkoisia kuin sisäisiäkin vihollisia samalla kun hallinto kehittyi ja kirjallistui. Kuninkaallisesta registratuurasta eli kirjerekisteristä on havaittavissa passien jatkuva lisääntyminen.

Vuonna 1555 registruuran mukaan kaikeille voudeille lähetettiin ohje, joka valaisee kuninkaan tahtoa.
Rajanylittäjiltä piti saada tieto henkilöllisyydestä ja liikkumisen syystä. Sisämaassa piti sekä koti- että ulkomaisten liikkujien pysyä yleisillä teillä. Kauppiailla piti olla lupakirje kotikaupungistaan ja sitten kultakin voudilta, jonka alueen kautta kulki. Maankulkijat, joilla ei ollut palvelussuhdetta piti vangita. Neljä vuotta myöhemmin suunniteltiin passipakkoa kaikille tiellä liikkuville.

Siitä miten hyvin, tai siis huonosti, systeemi toimi vielä vuonna 1539, kertoo se, että kuninkaan luo tulla tupsahti Tanskan kuninkaan edustajia ennen kuin yksikään tien vartta vartioiva taho oli saanut sanaa eteenpäin.

Vihollisten, vakoojien, kapinannostattajien, huhujenlevittäjien ja kaupan valvonnan lisäksi passeilla oli tarkoitus entiseen tapaan rajoittaa kestityksen ja kyydityksen väärinkäyttöä. Vuonna 1538 on puhe erityisestä Ruotsin vaakunalla koristetusta hopeisesta virkamerkistä, jota kannettaisiin rinnalla todistamassa kuninkaan ja kruunun asioilla liikkuvan oikeuksista. Tällaisella merkkikäytännöllä oli esikuva Saksassa. Mahdollisesti hopea osoittautui tarpeeseen turhan tyyriiksi, sillä vuodesta 1547 passin rinnalla tekstittömänä tunnusmerkkinä on virkamerkin sisältämä budbössa. Joka mahdollisesti sisälsi hopeisen virkamerkin?

Sanan budbössa suomentaa SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok lähetinkoteloksi tarjoamatta lähdetietoa. "Vaakunalla varustettu kotelo, jossa lähetti piti kirjeitä ja joka toimi myös lähetin tunnuksena." Näiden tekeminen ei liene ollut ylettömän vaikeaa, sillä se hajautettiin voudeille, jotka saivat mallikappaleen kopioitavaksi. Kopiointi onnistui siis muiltakin ja Kustaa Vaasan käsityksen mukaan jotkut aatelin edustajat olivat kestitysetuja väärinkäyttääkseen näin tehneetkin. (Kuvaa laitoksesta ei sanalla verkosta löydy.)

Myös passien väärennös varmasti onnistui, vaikka tietoa on vain epäonnistujasta, joka 1500-luvun lopussa jäi kiinni sinetin uudelleenkiinnityksestä. Onnistuminen ei olisi ihmeteltävää, kun passeilla ei ollut sen kummempia muotovaateita kuin, että niissä mainittiin matkustajan tai isomman joukon vastuuhenkilön nimi, matkakohde ja toisinaan matkan syy. Passeja kirjoittivat kuninkaan kirjurin lisäksi käskynhaltijat ja voudit, kaupungeissa pormestarit ja raati.

Kuva: Eleanor Fortescue-Brickdale kirjaan "The sweet and touching tale of Fleur & Blanchefleur; a mediaeval legend" (1922)