Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 4 otsikolla "Vielä karhuista ja susistakin" (2.10.1929) tulivat vastaan karhun vuonna 1770 tappamat isännät, joista kirjoitin tänne blogiin sanomalehden pohjalta. Oli mielenkiintoista tietää, että "vielä näihin aikoihin saakka on kulkeutunut kertomus tästä kaameasta kuolemasta, jota näkemässä ei ollut yhtäkään todistajaa." Aaltiolla tosin oli erityinen syy muistamiseen: "mainituista henkilöistä oli Gabriel Yrjönpoika, Ylä-Häkkisen isäntä, esi-isäni neljännessä polvessa".
Samassa kirjoituksessa oli mukana myös kesyjä karhuja, joista äskettäin julkaisin trilogian (Kesyjä karhuja, Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa ja Pappilan karhu).
Keuruun pappilassa oli aljo karhu, joka vapaana kuljeskeli pitkin pappilan pihamaata ja kirkkokangasta. Se oli 1700-sataluvun lopussa tahi viime vuosisadan alussa. Siihen aikaan tulivat kirkkomiehet jo lauantai-iltana pitkistä matkoista kirkolle eväitten kanssa. Ja eväisiin kuului tavallisesti myös viinapullo. Kuten edellä olen maininnut, on karhu hyvin perso viinalle ja kävikin niin, että pappilan karhu oppi myös maistelemaan viinaa. Ensiksi antoivat kirkkomiehet sille leikillään pulloistaan ryypyn ja pari, mutta karhu oppikin tietämään kirkkomiesten viinapullopaikat kirkkoaittojen alla ja muualla ja miesten ollessa kirkossa, haeskeli viinapulloja, avasi korkin ja kulautti sisällyksen suuhunsa. Tästä oli seurauksena, että karhu kirkonmenon aikaan oli usein täydessä humalassa kulkien hoiperrellen kirkkokangasta, lyöden käpäliään yhteen, heittäen härkäpyllyjä ja tanssien. Se olisi kaivannut sopivaa ohjausta käytöksensä parantamiseksi, sillä se oli, kuten nykyään laissa sanotaan: ”nähtävästi humalassa”. Mutta poliisiakaan ei siihen maailman aikaan ollut ja ei ollut terveellistäkään mennä kuljettelemaan päihtynyttä karhua kauluksesta, sillä se olisi saattanut tehdä liian äkäisen vastarinnan. Ja niin sai se kekkalehtia kirkonaikaan humalaisena. Sillä oli sihen jonkunlainen etuoikeus. Jos joku muu sen teki, pantin hänet viipymättä rangaistukseksi jalkapuuhun. Mutta menepäs rankaisemaan karhua jalkapuulla.
 |
| Carl Larssonin kuvitusta kirjaan Nya sannsagor för ungdom |
Lapsuudessani kuljetettiin joskus kesyjä karhuja ihmisten nähtävänä paikasta paikkaan. Myös kotonani Antilassakin kävi näitä karhuntanssittajia. Kerran muistan, kuinka isäni kaatoi kivikuppiin viinaa ja antoi sitä pihamaallamme kahdelle kesylle karhulle. Karhut joivat viinan hyvin ahneesti, tulivat iloiselle tuulelle, tanssivat, taputtelivat käpäliään ja irvistelivät iloisesti kaikkien ja erikoisesti meidän lapsien suureksi huviksi, vetäen lopuksi keskenään väkikalikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti