Brita Stina ja Taavetit

Loppuvuodesta 1841 sai Suomen sanomalehdissä epätavallisen paljon huomiota Karttulassa tapahtunut. Ensimmäisenä raportin esitti Helsingfors Tidningar 9.10.1841, täydennyksiä ja korjauksia saanut Borgå Tidning 17.11.1841 ja vielä kolmantena version vastaanottanut Helsingfors Morgonblad 9.12.1841. Oikeudessa tapahtumia oli selvitelty 12.11.1841.

Tapahtuneen päähenkilö oli 22-vuotias Brita Stina Karttunen. Hän asui vanhempiensa, jo avioituneen veljensä ja kahden sisarensa kanssa Karttulan Kuivaniemen kylässä. Perheen talous ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Hyvällä ei siis katsottu Brita Stinan kehittyvää suhdetta virstan päässä asuneeseen Taavetti Juhanpoika Kolehmaiseen. Tämä oli joutunut velkojensa vuoksi myymään osuutensa kotitalosta, jossa hän oli sitten Matti-setänsä renkinä. Henrik-veljensä oli tuomittu useaan kertaan varkauksista ja edelleen samassa taloudessa asuva Abel-veli sai sakot karanneen venäläisen matruusin piilottelusta.

Tapahtumien aikaan Taavetti oli jo 30-vuotias ja oli yhdessä Brita Stinan kanssa aikeissa mennä naimisiin. Brita Stinan vanhemmat pistivät vastaan. Joko - kertomusversiosta riippuen - vanhemmat kielsivät aiotun liiton tai Brita Stina alkoi ajatella käytännöllisemmin ja taloudellisemmin. Hän myöntyi toisen miehen kosintaan. Vihkiminen Taavetti Tiirikaisen kanssa sovittiin pidettäväksi 13.9.1841, mutta vasta kolme viikkoa myöhemmin häät, joiden jälkeen yhteiselämä alkaisi.

Näitä odottaessa Brita Stina näki sulhastaan vain harvoin, mutta Taavetti Kolehmaista salassa varsin usein. Pappilaan tullessaan Brita Stina on itkeneen näköinen, mutta vakuutti, ettei häntä oltu avioliittoon pakotettu. Saman päivän makasi Taavetti Kolehmainen työtä tekemättä sanottuaan olevansa kipeä.

Samana iltana huomattiin Kuivaniemen kylän järvessä tyhjä vene. Brita Stinan mielentilasta huolestuneen veljen johdolla järveä aletatiin naarata. Aamulla vedestä nostettiin Brita Stinan ja Taavetti Kolehmaisen ruumiit, jotka oli sidottu yhteen Taavetin vyöllä, joka oli kiinnitetty selkänsä taakse. Brita Stinalla oli yllään samat vaatteet kuin vihkiäisissään.

Oikeus ei katsonut tapausta itsemurhaksi, joten molemmat haudattiin siunattuun maahan, mutta hiljaisesti. Yhteisestä haudastaan sai Zacris Topelius aiheen runoon Grafven i Karttula, joka löytyy kokoelmasta Ljungblommor I. Siitä julkaistiin Arkadia-Töölössä 3/1929 "kalpea käännös", joka päättyy

Tuopa nuori Karttu-kukka
Morsian tuo murheellinen
Valita hän tahtoi viehkee.
Toinen ystävänsä ainut,
Toinen oli hänen sulho,
Mustattu ol' armaan maine.
Tiirikaiselle hän vannoi
Lupauksen varman valan,
Kolehmaiselle hän antoi
Elämänsä, kuolemansa.
Meni pois, ei tullut enää,
Itki kerran eikä enää,
Pakeni kuin kyynelpilvi
Yli seudun kiiruhtaapi
Tieltä heikon tuulahduksen,
Kaikkosi, ei tullut koskaan.

Juho Rissasen piirros lehdestä Ord och bild 1939 

Rippikirjoituksesta vitsailtua

Alla olevat vitsit avautuivat niin huonosti, että piti oikein Nykysuomen sanakirjasta tarkistaa rippikirjoituksen merkitys: "tilaisuus, jossa otetaan vastaan ilmoittautumisia Herran ehtoolliselle". Huumorin lähde, jota ei ole tainnut kymmeniin vuosiin olla.

"Kenen kirjoissa sinä viimeksi olet ollut?" tiuskasi pappi kirjoitettavalle. "Enkö tuota liene Poutiaisen kirjoissa, koska sieltä eilen otin sillitynnörin velaksi." (Pilke 1/1887)

Pappi: Onko vielä muita kirjoitettavia?
Tyttö: Olihan se vielä Rytteikön kylästä riätäl Puavon tyttö.
— Mistä?
— No sieltä vuan, joss on metän mujerikkoo ja leppävesakkoo, siltä kelekkeeltä päivärinteeltä.
— Houkkako sinä olet?
— Em minä herra pastuor hoekka on. Kottoo lähtiissän söen kaorarieskoo ja puurovaen pohjaan.
— Mutta ainakin sulla on vähän päässä pitämistä.
— Kyllä mullon piässäi pitämistä. Kuus kertoo oun ollunna vihillä, kaekki kuus huntuva ouvat kotona ja tää huiv on piässän seihtemees. (Velikulta 12/1903)

Rippikirjoituksessa. (Kuopiossa.) Pappi kirjoittaa ripille aikovain nimet kirjaansa aakkosjärjestyksessä ja sen vuoksi luettelee aakkoset.
Pastori: Onko ketään V-kirjaimelta?
Seurakuntalainen: On. Vuurmanni pitkänen! (Tuulispää 7/1904)

Sysmäläinen rippikirjoituksessa.
Rovasti: Sysmästäkös ollaan ?
Mies: No mistäs sitte.
Rovasti: Ripillekkös tullaan?
Mies: No mihkäs sitte.
Rovasti: Tuleeko muija mukaan?
Mies: No kukas sitte. (Tuulispää 11/1904)

Rippikirjoituksessa. Kirkkoherra Paksunen epäilee rikkaalla Nukarisella olevan enemmän karjaa kuin mitä on ilmoitettu ja tämän ripille ilmottautuessa päättää kirkkoherra kysyä asian oikeata laitaa, rippivieraana kun hän ei uskaltane valehdella.
Kirkkoherra: Kuuleppas Nukarinen, montako lehmää ja härkää sinulla onkaan?
Nukarinen: Ainoastaan minä ja vaimoni ripille tulevia! (Velikulta 24-25/1905)

Jotakin aivan erityistä sydämellä.
Itse asiassa ei puoluetoveri Jussinkoski liene niitä, jotka sokeasti uskovat pirun ja jumalan päälle.
Syistä, joista syrjäisen on mahdoton tietää ja jotka sitäpaitsi eivät asiaan kuulukaan, tunsi hän viime kevännä tarvetta lähestyä herran armopöytää.
Tämä tarve sattui pitkäksi perjantaiksi. Edellisenä päivänä kävi hän rippikirjoituksessa kirkkoherran kansliassa, kuten muutkin hengelliset vaivaiset. Ja pitkänä perjantaina istui hän vakaasti kirkossa, veisata hujautti virtensä, torkahti saarnan aikana, kuten muutkin, ryyppäsi ryyppynsä ja lähti siivosti tiehensä.
Mutta seuraavana päivänä, lauantaina, ilmestyi hän jälleen rovastin kansliaan. Huolestuneen näköisenä selitti hän, että hänellä oli aikomus huomenna, sunnuntaina, nauttia herran pyhää ehtoollista ja että hän oli tullut tänne sitä varten, että kallis edesottamisensa elämänkirjoihin merkittäisiin.
Pappi tiskinsä takana raappasi korvantaustaansa ja kysyi:
— Mutta ettekö te olleet herranehtoollisella eilen?
— Kyllä minä olin — myönsi toveri Jussinkoski.
— Ja huomenna taasen olisi aikomuksenne nauttia pyhää alttarin sakramenttia?
— Joo, kyllä aikomus on sellainen.
Hetken aikaa näytti sielunpaimenella olevan jauhot suussa, kuten sanotaan. Hän kyhmytteli leukaparran sänkeä, vilkasi toveri Jussinkosken huolestuneeseen naamatauluun ja kysyi sitten osanotolla:
— Mutta onko teillä todellakin jotakin aivan erityistä, joka tuntoanne painaa?
— Joo, kyllä minulla on aivan erityistä — vakuutti toveri Jussinkoski mörkillä muodolla.
— Ja mitähän se olisi? tiedusteli sielunpaimen edelleen.
Puoluetoveri Jussinkoski sanoi:
— Sitä, kun kävivät lemmot tänäaamuna ryöstämässä kirkonveron! (Kurikka 17/1910)

Ei ripilläkäypiä.
Eräässä seurakunnassa papilla oli tapana rippikirjoituksen ohella pitää kirjaa lehmistäkin, koska epäili, että seurakuntalaiset eivät toisi niin monta naulaa voita kuin on lehmiä. Niinpä kysyy eräältä isännältä, joka kirjoitutti itsensä ja kotiin jääneen vaimonsa, että montako teillä olikaan lehmää, johon isäntä vastaa, että vaimoni tietäisi parhaiten niiden kappaleluvun, vaan sen voin minäkin sanoa, että ei niissä ole ripillä käypää yhtään. (Kurikka 13/1914)

Tornin rakentanut porilainen pappi

Carl Ferdinand Nordlund syntyi samana vuonna kuin Karl Wahlroos kuoli, joten kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) kertomansa tarinat lienevät tuleet tiedokseen vaikuttaessaan aikuisiällään Porissa.

Jan Brandes: Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden. Rijksmuseum

Wahlroos oli tullut kaupunkiin kirkkoherran apulaiseksi vuonna 1779 ja kuoli vuonna 1820 varapastorina. Nordlund epäilee, että Wahlroosin "pahat elkeet" alkoivat varapastoriksi vuonna 1800 päästyään.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolella ja selitti kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus,

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillaan siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa. 

Ylenkatse ei rajoittunut kirkottamiseen.

Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneeseen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle."

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmikulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.

Yli 40 vuoden avioliitto päättyi vaimon kuolemaan vuonna 1819 ja "antoi paha pappi maalata ruumisarkun punaiseksi, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen. Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan." Kirkkolaissahan ei tietenkään sanottu arkun väristä mitään.

Wahlroosin kurinpidosta oli vastuussa Ulvilan ja Porin kirkkoherra Fredrik Lebell, joka oli vuodesta 1812 myös lääninrovasti.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, etten saata olla niitä kertomatta. 

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuotista poikaa lausuen: pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: "kasvakaa ja lisääntykää", mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: "iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää".

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä. Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa kerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimmäiseen ja yhden ylimmäiseen. 

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden W:n torniksi, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion. Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallaan, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä. 

"Augusta oli hyvännäköinen ja rikas"

Kyläkirjaston kuvalehdissä 6-9/1888 julkaistussa tekstissä Nuoruuden muistelmia nimimerkki J. A. B. jakoi (ainakin mukamas) 90-vuotiaan tätinsä tarinoita. Kokonaisuudessa esitettyjen tietojen perusteella muistelija lienee Korsholman pohjoisen kihlakunnan kruununvouti, sotakamreeri ja kollegiasessori Fredrik Basilierin ja Brita Gustava Schroderuksen tytär Karolina Fredrika (s. 1808). Ainakin tämä oli isänsä kuoleman jälkeen kirjoilla Uudessakaarlepyyssä Johan Turdinin taloudessa (RK 1824-33 s. 7), jossa seuraava pätkä alkaa.

W. Carstensin maalaama

muotokuva 
Augusta Turdinista
vuonna 1827
 on
Uudenkaarlepyyn
museossa.
Tämä kuva
Nykarleby vuer
-sivustolta

Isäni kuoleman jälkeen tulin viettämään moniaita vuosia Uuden Kaarleby'n vähäisessä kaupungissa tukkukauppias T:n perheessä. Hänellä oli tytär, Augusta, ja poika, Kustaa. Augustan kanssa olin melkein yhdenikäinen. Minä olin ikääskuin seurakumppanina hänelle. Tämä A. oli iloinen, oikea silmänräpäyksen lapsi, ajattelematon ja hyväsydäminen. Olipa meillä kaikenlaisia hommia kaunistaa itsiämme. Se puna, jonka terveys lahjoitti kasvoillemme, oli jotaki talonpoikaista ja piti siis saataman pois. Saimme kuulla että etikan juominen kalventaa kasvoja, varsinki jos kolokvinttipillereitä syödään sen ohessa. Tätä keinoa koetettiin niin perusteellisesti, että oli henki lähteä. Ja tietysti oltiin monta päivää jälestäpäin kalpeita ja hoikkia, kunnes oli tarvis uudistaa tuota kelpo keinoa. 

Augusta oli hyvännäköinen ja rikas, eikä hänen siis luonnollisesti tarvinnut kosijoita kaivata. Eräs parooni R., joka usein matkusteli pohjoisessa päin, ollen vesi- ja tie-yhdistyksen päällikkönä, kävi kerran Augustan kodissa, kun tämä veljensä kanssa oli Kyöpenhaminassa. R. oli nainut mies. Rouva oli hieno tavoiltaan, vaikka rumannäköinen. Seinällä kamarissa riippui Augustan kuva, ja parooni osoitti sitä puolisolleen. "Oh! kuinka suloinen!" supisi paroonitar. Samaa lienee parooniki ajatellut. Vuoden kuluttua parooni taas tuli meille — leskimiehenä. Augustalle hän toi lahjoja ja silminnähtävästi hyväili häntä. Puolen vuoden kuluttua hän tuli uudestaan ja, puhuteltuaan ensin Augustan isää, hän kosi Augustaa ja sai häneltä varsin vastahakoisen myöntymisen. Ainoastaan isänsä tähden Augusta sanoi suostuvansa. — Ylkäänsä hän kohteli hyvin tylysti, vaikka tämä, muutoinki erittäin kohtelias kaikkia kohtaan, morsiamelleen osoitti todellista "galanteriaa."

Aivor Cederwallin kuva
vapaaherra Carl Rosenkampffista.
Museoviraston historian kuvakokoelma
HK10000:1301, CC BY 4.0

Tulipa vihdoin häiden aika kohta jälkeen Uuden vuoden. A. kohteli ylkäänsä yhtä tylysti kuin ennen, niin että parooni sanoi minulle hyvin huolellisena: "koettakaa saada Augustaani vähän ystävällisemmäksi minua kohtaan." Mutta minun koetteeni eivät onnistuneet. Augusta uhkasi vihillä sanoa: „Ei", ja minä pelkäsin suuresti uhkauksen käyvän toteen. — Vihillä hän puolittain käänsi selkää yljälleen, mutta vastasi toki myöntävästi. Kun vihkimisen jälkeen parooni mieli istua rouvansa viereen, tämä kielsi sen. Parooni sai aluksi yötä päivää pysyä asianomattomassa etäisyydessä rouvastaan, joka lyhykäisesti lausui miehestään: "en voi häntä suvaita!" Kaikki surkuttelivat tuota kohteliasta aviomiestä ja moittivat Augustaa. "Tuon elähtyneen lesken minun piti saaman", kähisi Augusta, joka oli uneksinut nuorta ja kaunista miestä.

Vuosia kului. Olin Kalajoella, Laurilassa, jonne äitini leskeksi jouduttuaan oli muuttanut, kun sain sanan, päivänä moniahana, tulla kestikievariin. Siellä tapasin Augustan miehensä kanssa. Menimme A:n kanssa yrttitarhaan kävelemään, ja siellä utelin hänen nykyistä tilaansa. Augusta puhkesi ylistämään miehensä jaloutta ja sanoi ei mitenkään voineensa saada parempaa. Sitten läksimme sisälle kahville. Parooni oli sama kohtelias, rakastettava mies kuin ennen. Olipa nyt Augustan käytöski häntä kohtaan erilainen!

Almanakkoja observatoriolla

Lauantain ohjelmaksi bongasin FB:stä Helsingin observatoriolta Heikki Ojan pitämän luennon Keskiajan pyhimykset almanakassa. Vasta paikan päällä selvisi, että se liittyi ensi vuoden elokuulle esillä olevaan näyttelyyn Ajasta allakkaan.

Ojan esitys perustui kirjaansa Suomen kansan pyhimyskalenteri, jota en muistaakseni ole ottanut koskaan käteeni. Puheestaan selvisi, että vielä Missaele Aboensiksen aikaan (eli 1500-luvun alkaessa) pyhimyksiä oli suunnilleen yksi joka viikolle. Nimipäiväkalenteriksemme myöhemmin muotoutunut nimi per päivä tiheys on luterilaisuuden ajalta 1600-luvun alusta.

Malli saatiin (jos oikein ymmärsin protestanttisesta) Keski-Euroopasta. Päälähteenä oli Martyrologium Romanum (1584) eli katolisen kirkon virallinen pyhimyslista. Siitä poimittiin tyhjille päiville Ojan mukaan suunnilleen päällimmäinen nimi. Mutta nimiä ilmaantui muualtakin. Ruotsinkieliseen kalenteriin vaikutti saksalainen David Herlitz, joka oli poiminut nimiä ilmeisen innovatiivisesti. Minkähälainen olisi ollut elämäni etunimenä Idea?

Ja Ruotsissa alkoi nimien totinen maallistuminen kuninkaista, joista Kustaa Adolf pääsi almanakkaan jo ennen kuolemaansa.

Kun kerran näyttelyn olemassaolo selvisi ja sisään pääsi Museokortilla, niin jatkoin sinne esityksen jälkeen. Pienessä huoneessa oli ruudulla tietoa, joka jäi lukematta, pienessä vitriinissä almanakkoja ja kalentereita eri ajoilta, riimusauvan kopio ja ylle kuvattu iso vitriini.

Kyltin mukaan tämän vitriinin esineet "havainnollistavat almanakoissa esiintyviä kehoituksia, ilmoituksia ja valistusartikkeleita. Esillä on myös muun muassa vanhoja almanakkoja ja riimusauvoja." En tiedä olisiko puuttunut tieto ollut vitriiniä katsoessa selän takana ruudulla, mutta luontaisemmalta tuntui tarttua A4:sen esineluetteloon. Samaan aikaan huoneessa ollut totesi toverilleen "Tässä on kyllä onnettoman vähän tietoa" ja olin aivan samaa mieltä.

Kun oli nähty ilmiselvästi vaivaa keksimällä esineitä, joilla oli yhteys almanakkateksteihin, niin miksi museokävijälle ei jaettu kyseisiä tekstejä tai lainauksia niistä? Almanakkojen tekstithän ovat keskivertokansalaiselle aivan vieras konsepti. Vaikka eksyisi katsomaan almanakkatoimiston digitoimia almanakkoja ei tulisi viisaammaksi, sillä siellähän näkyvät vain kalenterisivut. Joista - kuten ei myöskään Kansalliskirjastossa käytettävissä olevista mikrokorteista - näy julkaisun alkuperäinen koko. Joka on pieni, kuten alla olevan kuvan yläkulman (pienemmästä) 1700-luvun almanakasta ehkä erottaa.

Viikon piispa: Lauri Suurpää

Lauri Mikkelinpoika oli turkulaisena ja porvarin poikana hienoinen poikkeama aiempaan Turun piispojen maalaiseen rälssisarjaan. Mutta edeltäjiensä tapaan hän oli kouluttautunut ulkomailla - avattiinhan Uppsalan yliopisto vasta vuonna 1477. Lauri oli saanut tutkintonsa Pariisissa 13.1.1473 ja 4.5.1474.

Siitä missä hän oli ja mitä hän teki, ennen kuin tuli valituksi Turun tuomiokapituliin ei tunnu kenelläkään olevan tietoa. Vuonna 1489 hänet valittiin tuomiorovastiksi, kun edeltäjästään Maunu Niilonpojasta tuli piispa. Ja Maunun kuoltua hänet itsensä valittiin yksimielisellä äänestyksellä piispaksi 21.3.1500. Hän sai paavin vahvistuksen virkaan 7.8.1500 ja vihkimyksen Uppsalassa 15.8.1501.

Juustenin mukaan "Marian etsikkopäivänä [2.7.] Herran vuonna 1502 herra Sten Sturen sotajoukko piiritti Turun linnaa ja valloitti sen ennen Marian syntymäpäiväjuhlaa [8.9.] linnanpäällikkö Maunu Frillen käsistä." Kyse oli valtionhoitajan ja unionikuninkaan valtataistelusta, jossa turkulaiset olivat vain sivustakatsojia. Lauri Mikkelinpoika oli joutunut sitoutumaan jo edellisenä kesänä Uppsalan arkkipiispan esimerkin mukaisesti Sturen tukijaksi.

Valtapolitiikkaa mielenkiintoisempaa ei Lauri Mikkelinpojan piispakauteen näytä sisältyneen. Hän kuoli 28.9.1506.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Laurentius Michaelis Suurpää. Kansallisbiografia

Wikipedia: Lauri Suurpää

Täydennystä koulupoikien ruokaan

Arkistolöydölle koulupoikien ruokataloudesta Loviisassa 1800-luvun alussa löytyi pari täydennystä.

1) Suomen kouluhistoriaa Suomen kuvalehteen 127/1878 kirjoittanut oli lukenut "erään provasti Sackliniuksen elämäkerrassa - hän kävi Oulun koulua lopulla sitä vuosisataa - että hän joskus kokoeli ja paisteli nahkapalasia jo syödyistä kapahau'eista ja kaapiskeli eväsvakkansa laitoja, juoden vettä päälle."

Vuosisadalla tarkoitettiin 1600-lukua ja eräs rovasti ilmeisesti siis Lars Sacklinius.

Turun museokeskus TMM16572:158. CC BY-ND 4.0

2) Carl Ferdinand Nordlund kertoo kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) omasta kouluajastaan Porissa 1830-luvulla. (Olen aiemmin lainannut toisesta kirjastaan kuvauksen saman ajan pallipelistä.)

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneeseen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akunat on se hyvinkin pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttivat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä. 

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keitoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.

Se oli onnellinen jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain täyttymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat. 

3) J.A. Bergmanin kertomuksessa Hörrilän Junnun ensi lukukausi - kokoelmassa Kertomuksia (1889) -

Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru. 

Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy." 

Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti. 

Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt. 

Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.

"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään." 

Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan."