Arkistoasiaa ja kirjallisuushistoriaa

Eilen oli kolmas ja viimeinen päivä digitaalisen tiedon kesäkoulua ja aiheena arkistot sekä säilyttäminen. Pekka Henttonen puhui asiakirjahallinnasta ja yksityisyydestä. Paljon hyvää asiaa, mutta lyhennettynä: suo siellä ja vetelä täällä. Henkilöiden hävittäminen/häivyttäminen aineistosta tekee siitä arvotonta/käyttökelvotonta. Henkilötietojen olemassaolo tarkoittaa, että ne ovat löydettävissä, yhdistettävissä ja vietävissä kauas alkuperäisestä käyttöympäristöstään.

(Kuva kirjasta Personal identification; methods for the identification of individuals, living or dead, 1918)

Pekka Uotila oli tarkastellut työpaikalla (vapaaehtoisten) tapoja järjestää tietokoneen hakemistorakenne. Kukin taplaa tyylllään, joka toimii oman muistin varassa, mutta on todennäköisesti mahdoton toiselle selvitettäväksi. Hupaa sähköisten yksityisarkistojen selvittelijöille...

Viimeiseksi esiteltiin Kansalaisarkistoa, joka on pilottivaiheessa oleva hanke. Ilmaista sen tuotantoon vienti ei ole eikä pyörityskään eli todennäköisesti maksaa käyttäjille ja on siis kaupallinen. Mikä teki siitä silmissäni heti epäilyttävän. Miksi luottaisin kotimaiseen toimijaan yhtään enempää kuin kansainvälisiin? Netposti-kokemuksia muistellen en kovin intoa puhkuen latailisi tiedosto kerrallaan kymmeniä metatietokenttiä täytellen tuollaiseen mitään. Varsinkaan kun kuoltuani ei ole laskun maksajaa.

Tein sitten pikavierailun SKS:n arkiston Kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmaan (eli entiseen Kirjallisuusarkistoon), mikä oli hyvä silta illan Mahdollisen Kirjallisuuden Klubiin. Siellä myytiin konkreettisesti ja konseptuaalisesti Markku Eskelisen juuri painosta tullutta kirjaa Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa.

Ei ihan mukavuusaluettani (sillä juuri ennen lähtöä varasin kirjaston verkkosivuilla Ilkka Remeksen syksyn uutuuden ja pääsin sijalle 94). Mutta kuullosti hyvältä, että Eskelinen tuntui lähteneen itse teksteistä eikä ole seurannut edellisten kirjallisuushistorioitsijoiden (urautuneita) jälkiä. Kivi on edelleen kunniassa, mutta moni tuntemattomampikin kirjailija on saanut esiinnostoa.

Historiallisen fiktion yhteydestä nationalismiin taisi nousta Eskelisen kommentti siitä, että kirjailijamme eivät tunne historiaa. Hakevat "jännän jutun", joka on aiheena kulunut, eivätkä ymmärrä hyödyntää tuoretta tutkimusta. Eli iänikuista noitavainoa eikä Keskisarjan väikkärin eläimiinsekaantujia ollenkaan. No, noidista ja kuluneista aiheista olen yhtä mieltä.

P. S. Eskelinen sanoi juuri perustaneensa blogin, jossa m. m. kertoo, mikä kaikki kirjallisuushistoriassamme kaipaa lisätutkimusta, mutta valitettavasti unohdin blogin osoitteen ennen kotiin pääsyä. [Lisäys 10:20 Reijo Vallan kommentin kautta löytyi: Raukoilla rajoilla]

Digitaalisen tiedon kesäkoulussa ma+ti

Äkkäsin viime viikolla peruutuspaikan kuunteluoppilaaksi Digitaalisen tiedon kesäkouluun tietämättä oikein minne olin menossa. Eka päivä ei selventänyt kokonaisuutta, mutta julkisoikeuden proffan Tomi Voutilaisen esitys oli antoisa. Voutilainen kritisoi suorin sanoin nykyistä tiedonhallinnan sääntelyä sekavaksi ja osin käyttökelvottomaksi. Kun hän totesi julkisuuslain ja henkilötietolain viittaavan toisiinsa niin, että jäädään kierteeseen, ymmärsin, että joillekin arkistokokemuksilleni on syynsä.

Eilinen oli tutumpaa asiaa, mutta kiitettävillä uusilla piirteillä. Mikko Tolonen sanoi ääneen, että digitaalisen ihmistieteiden määrittely on tärkeää vallan ja resurssien jakoa silmällä pitäen. Oliko näissä peleissä ollut uusi käänne, kun keväällä minua ihmetyttänyt "kulttuuriperinnön tutkimus" jäi mainitsematta ja esillä oli vain Suomen Akatemian määritelmä?

Digitaaliset ihmistieteet (engl. Digital humanities) on käsite, jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Digitaaliset ihmistieteet -akatemiaohjelman alueeseen kuuluvat erilaiset uudet menetelmät ja tekniikat, joissa digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä hyödynnetään humanististen ja yhteiskuntatieteellisten aineistojen keruussa, hallinnassa ja analyysissä.

No, tuohan jättää vielä paljon mietittävää.

Historiantutkimus esimerkkinään Tolonen veti viivaa yksinkertaisen tietokantahaun ja Googlen NGRAM-näkymän välille. Jälkimmäinen DH ja edellinen ei. Tavallaan olen samaa mieltä, mutta kun myös todettiin, että esim. digitoitu sanomalehtisivu ei ole vain sivun 1:1-kopio, niin eikö sellaisen analysointi hakutuloksena vaadi myös "uutta" ajattelua?

Kimmo Kettusen esityksen digitoidujen sanomalehtien koneluetun tekstin laadusta olin kuullut suunnilleen samanlaisena aiemmin. Tuolloin jätin merkitsemättä muistiin, että sanomalehtiaiheistoon pääsee käsiksi 3 tavalla: sivustolla, KORPlla (jota "opettelin" käyttämään) ja raakadatana.

Hannu Salmi kävi pikakelauksella läpi digihistorian historian Suomessa. Olin tästäkin kuullut aiemman version, mutta nyt kolahti tiivistys, jossa internetin läpimurto tuotti historiantutkijoilta kuratoitua verkkosisältöä, kuten Agricolan edeltäjän. Kun taas sukututkijat maailmalla ja Suomessa käyttivät verkkoa jakaakseen tietoa ja kysyäkseen neuvoa. Taustalla on ryhmien kulttuuri ennen tietokoneita, mutta silti kiehtovaa. (Tosin olen tainnut tämän todeta aiemminkin.)

Aikataulua kirien Mikko Tolosen esitys digitaalisten aineistojen käytöstä tutkimuksessa meni läpijuoksuksi ja kirjastojen kuvailutietojen analyysin vaatima työ eikä tulokset tulleet selvästi esille. Kansainvälisyydestä oli puhe ja mielenkiintoisesti kun Hannu Salmi seuraavaksi puhui projektissaan, jossa sanomalehtien tekstien uudelleenkäytöllä jäljitetään ajatusten leviämistä, puhe oli vain Suomesta. Hienoa on jos metodeilla löydetään aiemmin tuntemattomia aiheita, joiden levittäminen pitkin maata katsottiin tärkeäksi. Mutta jos kieliraja saadaan teknisesti ylitettyä niin varmasti ruotsalaisen aineiston mukaanotto voisi tarjota lisää ahaa-elämyksiä?

Viimeiseksi puhui Jaakko Suominen Suomi24-keskustelujen analyysistä. Hän haluaisi peilata sitä 80-luvun BBS-purkkien ja 90-luvun news-keskusteluihin. Mikään tahohan ei ole yrittänyt aktiivisesti arkistoida näitä? Toivottavasti Suomisen tutkimuksessaan käsiinsä saamat aineistot saadaan jonnekin pitkäaikaissäilytykseen, vaikka varmaan tässä on laillisia ja teknisiä haasteita. News-aineiston saatavuutta olen mietiskellyt näköjään jo tammikuussa 2013. Näistä ei ole taidettu nostaa mediaan yhtään nykyjulkkiksen nuoruuden erehdystä?

Remontoidun Kansalliskirjaston käytöstä

Ensinnäkin kertauksena: "Sisääntullessa oikealla olevassa huoneessa on vanhanaikaisia avainkaappeja, joita on nopeampi käyttää kuin pohjakerroksen uudenaikaisia. Jos uudenaikaisia haluaa käyttää tai joutuu käyttämään suosittelen lämpimästi kirjoittamaan vihon kulmaan tai tietokoneen työpöydälle muistiin sekä kaapin tunnisteen (kirjain ja numero) että käyttämänsä koodin. Lähimuistia niillä on turha rasittaa."

Rotundassa (sisääntultua suoraan eteenpäin Kupolisalin jälkeen) historiaan luokitellut kirjat ovat toisessa ja kolmannessa kerroksessa, mikä on parannus entiseen askelien määrällä laskettuna. Kussakin kerroksessa samojen luokkien käsikirjastohyllyt ovat vasemmassa reunassa eli sieltä löytyvät paikallishistoriat kolmannessa kerroksessa.

Eteläsali (sisääntullessa kupolisalista vasemmalle) on kokenut oleellisia muutoksia. Ennen remonttia tämä oli ykköspaikka henkilöhistorialliseen hutkimukseen kun Suomen biografia oli oikealla ja Ruotsin vastaava vasemmalla kädellä. Nyt remontin jälkeen iso osa salin pöydistä on varattu nimetyiksi tutkijapaikoiksi ja näille päätyseinältä annetut hyllyt ovat siirtäneet muun.

Eli suomalaisen biografian perusteokset ovat nyt Kupolisalin ensimmäisellä parvella, jossa ei ole leveää kaidetta parempaa laskutilaa. Esimerkiksi Kansallisbiografian osat pitää kantaa (yhdellä kädellä, jotta voi painaa ovenavauspainiketta) Eteläsaliin ja joko kiertää puolet salista päästäkseen ikkunan edessä oleville pöydille tai kiertää neljäsosa salista ja laskeutua portaat alas. Kätsyä? Parasta ennen tätä tarkistaa, että haettu henkilö on kyseisessä kirjassa silläkin riskillä, että kirja putoaa kaiteelta jonkun alla seisovan päähän.

Biografia on siis tuossa Arrrggh!-kuplan kohdalla ja kirosanasymbolien paikkeilla on Historiallinen Aikakauskirja ja Historisk Tidskrift för Finland. Täällä on tainnut olla sama suunnittelija, joka Kaisa-kirjastossa sijoitti lehdet työpisteettömään alimpaan kellarikerrokseen. Minkä askelissa Rotundassa säästää, menettää moninkerroin täällä.

Lehtisalin (sisääntullessa kupolisalista oikealle) ykkösparvella onneksi sarjajulkaisut kuten Historiallinen Arkisto ovat suunnilleen vanhoilla paikoillaan. Alakerrasta ovat hävinneet vanhat mikrofilmipöntöt ja uudet lukijat ovat niin ufon näköisiä, etten taida vähään aikaan uskaltaa niitä käyttää. Aivan äkkiseltään se ei onnistukaan, sillä tietokoneelle pitää olla tunnukset, jotka ovat korkeintaan kuukauden voimassa.

Samoilla laitteilla katsotaan myös mikrokortteja, jotka on piilotettu pahvilaatikkoihin vanhojen metallikalusteiden sijaan

Vapaakappaletyöasemia, joilla voi katsoa vuoden 1911 jälkeen julkaistuja digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiä, on kuusi. Osalle näistä ja osalle mikrofilmilaitteista voi tehdä ennakkovarauksen. Pitkämatkalaisen kannattaa myös tarkistaa aukioloajat, jotka lyhentyvät entisestä syksyllä. Lauantaisin kirjasto on auki vain joka toinen viikko, mitä on niin vaikea muistaa, että veikkaan repiväni kahvaa useampia kertoja turhaan.

Humalaa ja hunajavoita

Vielä pätkä viime viikon Tukholman käynnistä. Nordiska museetin vaihtuvista näyttelyistä toinen katsastamani oli Med smak av humle - odla och brygg. Seinätekstien mukaan toiveena oli inspiroida kävijät oluenpanoon. Tämä ei kohdallani onnistunut, mutta koska en humalasta kasvina juuri mitään tiennyt, niin jotain opin.

Humala tulee Kiinasta. Se päätyi Eurooppaan 700-luvulla ja Birkasta on ajoituksia vuosituhannen lopulta. Laeilla 1400-luvulla painostettiin jokaista tilallista humalan kasvatukseen, mutta seinällä pyörineen filmin asiantuntijan mukaan viljelemättömyydestä ei jaettu sakkorangaistuksia. Käytännössä humalanviljely keskittyi joillekin, jotka tuottivat muidenkin kiintiön.

Omavaraisuutta ei 1600- ja 1700-luvuilla(kaan) saavutettu ja ne, joilla oli varaa suosivat saksalaista. Toinen haastateltu asiantuntija oli sitä mieltä, että vika ei ollut kasvissa vaan sen vaatimassa hoidossa, jota viljakasveihin tottuneet talolliset eivät hallinneet. Vuosisatojenkaan jälkeen?

Haastatellut asiantuntijat (joiden nimiä en älynnyt lisätä muistiinpanoihini) olivat jossain vaiheessa toteuttaneet mielenkiintoisen projektin, jossa 1600-luvun maakirjakarttojen avulla oli haettu (hylätyiltä?) vanhoilta tonteilta villiintynyttä humalaa, joista muutamat ovat nyt perinnekasveina myynnissä.

Djurgårdenista satamaan kävellessäni poikkesin (ilmaiseen) Historiska museetiin, jossa vihdoin, kun sadekin lakkasi sopivasti, oli mahdollisuus nähdä kesäpiha toiminnassa. Esimerkiksi toukokuisella vierailulla se oli rakenteilla, mutta ei vielä käytössä.

Vain yhdessä katoksessa oli henkilökunnan puolesta toimintaa ja leivän paistopisteen mimmi houkutteli (kiitettävästi!) keski-ikäisetkin naiset kokeilemaan taikinapallojen pyörittelyä.

Ja taputtelua ohueksi levyksi, jonka paistaminen nuotiolla kesti yllättävän kauan. Mimmi kuvasi taikinaa hapanjuuriseksi jaluetteli niin monta viljaa, ettei muistissa pysynyt. Lisäksi pellavansiemeniä?

Ennivei, leipä itsessään ei maistunut juuri miltään. Ainakaan kun sen söi hunajavoin kera. Ja kaikkihan viikinkiaikaan söivät hunajaa ja voita, nukkuivat turkisten alla, pelasivat kaiket päivät myllyä ja

seilasivat knarrilla, joka oli niin laho, ettei siihen voinut astua. Elleivät ampuneet jousipyssyllä, vetäneet köyttä tai kiertäneet jatulintarhaa.

Kustaa IV Aadolf vielä kerran Helsingissä ja Turussa

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.

Kuninkaallinen seurue lähti toista kertaa Turusta 25.7.1802 kohti Helsinkiä. Tästä vierailusta ei ole kiinnostunut Posttidningar eikä Åbo Tidning. Eirik Hornborgin Helsingin kaupungin historia II (1950, s. 461-2) kertoo, että kuningaspari oli Helsingissä "heinäkuun lopulla". Neoviuksen Suomalaisessa ajantietokokoelmassa Helsinkiin saapuminen 27.7. on taas saanut kysymysmerkin peräänsä.

Varmempi Neovius on siitä, että kuningatar Fredrika lähti Helsingistä 28.7. uudelleen valtakunnan rajalle, jossa hän tällä kertaa onnistui tapaamaan sisarensa, Venäjän keisarinna Elisabetin.

Fredrika, Elisabet ja Amelie

Neovius arvelee Fredrikan olleen Ahvenkoskella 29.7.?-2.8.? ja Elisabetin "noin 1 p. Elok." Allgemeine Zeitung München tietää kertoa, että Fredrikan, Elisabetin ja kolmannen sisarensa Amelien tapaaminen kesti kaksi päivää.

Hornborgin tietojen mukaan kuningatarta odotettiin palaavaksi Helsinkiin 3.8. "Hänet aiottiin ottaa vastaan soiton soidessa ja maistraatin ja porvariston aikomuksena oli vetää hänen vaunujaan Hämeentullista lääninhallitustalolle asti. Kunungas ja herttua ratsastivat häntä vastaan Vanhaankaupunkiin."

Seuravan päivän kuningaspari vietti Gloucesterin herttua Latona-fregatilla sekä Viaporissa. Kunniatervehdys ja tanssiaiset järjestettiin Helsingissä 5.7. ja seuraavana päivänä kuninkaallinen seurue lähti jälleen kohti Turkua.

Siellä kuninkaallinen seurue vastaanotettiin lauantaina 7.8. iltaseitsemältä (ÅT 11.8.1802). Enää ei ollut jäljellä juhlallisuuksia. Seuraavana päivänä kuningasparille pidettiin yksityinen jumalanpalvelus heidän huoneissaan ja maanantaina kuningaspari astui Esplendian-alukseen, joka yhdessä Amadiksen ja muiden paattien kanssa, lähti Aurajokea myötävirtaan mutta vastatuuleen kohti avomerta.

Kuningaspari oli jäänyt seisomaan kannelle ja tervehti kansaa, jota oli Aurajoen rannoilla tuhansia. Tietenkin laukaistiin taas 128 kertaa kaupungin mäeltä ja myöhemmin linnalta. Sitten oli jäljellä vain melankolinen tunnelma.

P. S. "Perimätiedon mukaan kuningas Kustaa IV Adolf vieraili Hartolassa vuonna 1802 - muistona vierailusta Itä- Hämeen museossa on nähtävänä kuninkaan tuoli.", mutta vierailulle ei ole mitään uskottavaa ajankohtaa. Sellaista en myöskään keksinyt Taivassalon museon tiedolle, että "Kustaa IV Adolf yöpyi Viiasten kartanossa 1802, jossa on kuninkaan kamari. Kartanon omistajaa Henrik Gustaf Wittfooth'ia, kuningas kiittää kirjeessään ystäväkseen ja uskolliseksi palvelijakseen."

Mitä on "Free Access - no-reuse" suomeksi?

Eilen eräs museoammattilainen jakoi Twitterissä Museoviraston kuvan ja kehui digitointiensa jatkamista. Nipona ilonpilaajana kurkkasin Finnaan. Totesin, että kyseisessä kuvassa on käyttöehto "Free Access - no-reuse". Kuten arvatenkin edelleen kaikissa Museoviraston Finna-kuvissa.

Saakos tällaista jakaa, kyselin kuvan esittäjältä? Hän oli ensin sitä mieltä, että oli asian tarkistanut ja viittasi kuvan vesileimattomuuteen ja sivun jakonappeihin. Nämä signaalit siis riittivät luomaan käsityksen jakokelpoisuudesta. Esittäjä ei maininnut kuvan latauksen mahdollistamista, jota hän oli kuitenkin käyttänyt jakamiseen nappien sijasta.

Kun jokin aika sitten huomasin, että "Free Access - no-reuse" -kuvissa on latausmahdollisuus, huomautin Finna-porukoille tästä syntyvän harhaanjohtavan viestin. Joten en ole varsinaisesti yllättynyt, että jopa ihminen, joka omien sanojensa ja asemansa puolesta yrittää olla tarkka, saattaa erehtyä. Onhan Museoviraston kuvia taidettu liimailla pitkin ja poikin FB-sivuja. Jos tämä ei ole oikeasti ongelma, niin miksi siitä pitää tehdä sellainen asettamalla kielto?

Esittäisin tähän mielelläni suomeksi "Free Access - no-reuse" -ehdot, mutta ainakin omassa käyttöympäristössäni Finnan linkki vie Europeanan englanninkieliselle sivulle, joka ei käänny vaihtamalla kieltä oikeasta yläkulmasta. Suomeksi Finnan sivuilta löydän käyttöehdoista vain toteamuksen "noudata kuvan yhteydessä ilmoitettuja käyttöehtoja". Siis oma vapaa käännökseni (tausta kirjasta Examples of Chinese ornament selected from objects in the South Kensington museum and other collections" (1867))

Siis ihan kuin museossa, jossa on valokuvauskielto.

Reilusti retroa

Vasa-museosta siirryin keskipäivän aikaan keskiviikkona Nordiska museetiin, jossa oli maailman hitaimman lounaslinjan lisäksi esillä m.m. näyttely Rejält retro. Se esitteli tietyistä maakunnista museokokoelmiin kerättyjä maalauskoristeltuja talonpoikaishuonekaluja eli arkkuja, seinäkaappeja ja kaappeja.

Esineiden lomassa oli erilaisia näkökulmatekstejä. Ihmeteltyäni vuosia sitä, että (käsittääkseni) Suomeen ei syntynyt yhtä vahvaa maalauskulttuuria, oli mielenkiintoista lukea, että kokoelmien kappaleet olivat vain joistakin maakunnista ja toisista ei ollut mitään. Tälle ei esitetty selitysmallia vaan todettiin aiheen kaipaavan tutkimusta.

Maalauksissa on alueellisia tyylejä, jotka eivät seuraa maakuntien tai valtakunnan rajoja. Reilusti sanotaan, ettei niitä voi yhdistää "ruotsalaisiksi". Yhdelle näytölle heijastettiin koristeaiheita, joiden alkuperää sai arvailla ennen kuin selvisi olivatko ne Ruotsista vai jostain ihan muualta.

Näyttely oli antoisa myös suhteessa viimeistelyvaiheessa olevaan krinoliiniartikkeliini, jonka kirjallisuustutkimuksessa on käynyt ilmi, että Suomessa ja Ruotsissa maaseudun kansa alkoi omaksua vaatemuotia aiempaa nopeammin 1700-luvun lopulla. Sama ajoitus on maalatuilla huonekaluilla, joiden kausi Ruotsissa jatkui 1800-luvun puoliväliin. Mutta mistä tämä tiedetään on jäänyt minulle vielä epäselväksi ja täytyy kertauslukea ennen materiaalin poislaittoa. Perukirjoja kun on useimmilta alueilta säilynyt vasta juuri 1700-luvun lopulta.

Vaatemuodin omaksuminen on ymmärrettävää, sillä säätyläisiä nähtiin toreilla ja kirkossa. Sen sijaan yksi näyttelyteksti mietiskeli miten kartanojen sisustuksen selvä vaikutus on välittynyt. Näyttelytekstit siis kertoivat paljon siitä mitä ei tiedetä, mikä oli virkistävää ja ajatuksia herätävää.

Hauska oli myös rinnastus nykyajan statushuonekaluihin kuten muotoiluklassikkoihin. Pisteessä, jossa moderniin kaappiin heijastettiin vanhat koristeaiheet suurennettuina, innostuin seisomaan ja valokuvaamaan koko sarjan. En osannut ohjauksen mukaisesti valita suosikkiani, mutta valokuvista parhaat kuusi ovat nämä.