keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Arkistolauantai Tukholmassa

Tukholman reissun hommasin jo elokuussa ja olin ajatellut, että perjantaina voisi käydä arkistoissa, jos syksyn mittaan syntyisi tarvetta. Ei tullut ja olin museo-orientoitunut, kunnes perjantain hotelliaamiaisella luin paikallisesta sanomalehdestä, että kaupunginarkistossa olisi lauantaina teemapäivä Julglädje & julmisär. Sinnepä siis.

Olin paikalla niin ajoissa että sain (maksuttoman) lipun sekä arkistokierrokselle että esitelmään. Odottelutunti meni kepeästi ihmettelemällä viime vierailun jälkeen kadonneita hyllyjä ja korttilaatikoita. Perunkirjoitusten hakemistot olivat sentään tutulla paikalla ja tarkistin ajan kuluksi ja varmuuden vuoksi pari nimeä. Ei yllättäviä osumia, joten päädyin katsastamaan 1670-luvun alussa kuolleen kirkkoherraesi-isäni perunkirjoituksen. Kiitettävän selvää käsialaa, josta erotin timanttisormuksen ja noteerasin hopeaesineiden listan kattavan kaksi sivua. Kristusta kannatti palvella.

(Miehen puutarhatontin paikan hain reissun jälkeen Stockholmskällanin tarjoamasta Katarinan seurakunnan kartasta. Tuonnekin voisi joskus mennä ajattelemaan syvällisiä ajan kulusta ja ympäristön muuttumisesta.)

Arkistomakasiinikierroksella ei ollut tarkoitus ihmetellä liukuhyllyjä ja sidosrivejä vaan esiin oli poimittu esimerkkejä jouluaiheisista arkistomateriaaleista. Lasten piirroksia, hovikondiittorin reseptejä, joululehtikokoelma. Vaikuttavin oli joulupäivänä 1913 tehty kirjaus poliisin raporttikirjaan. Lähellä kaupunginarkistoa olevan Kungsholmenin kirkkomaan portilta oli otettu kiinni nuori mies, jonka rikos oli nuorten sosiaalidemokraattien lentolehtisen jako. Sen otsikko FRID PÅ JORDEN oli koskettava ottaen huomioon ajankohdan.

Esitelmän piti etnologi Jonas Engman. Hänen pääpointtinaan oli "paljastaa", että nykyinen joulu kehittyi vasta 1900-luvulla, perinteet ovat muuttuvia, rituaalit (lähes) yleisinhimillisiä jne. Ei maata mullistavaa minulle.

Mielenkiintoista oli nähdä (Engmanin mukaan) varhaisin säilynyt ja tunnettu ruotsalaista joulua kuvaava maalaus vuodelta 1795. Ainoa jouluun viittaava elementti olivat oljet lattialla.

Nehän tunnemme myös Suomesta, mutta oudolta kuullosti sanan julklapp alkuperä. Keskiajalla (?) ja 1700-luvulla oli Ruotsin kylissä tapana kiertää taloja, kolkutella oville ja vastausta odottamatta avata ovi ja nakata sisään jonkinlainen kiertopalkinto, joita heitettiin takaisin seuraavana vuonna. SKS:n verkkosivun mukaan tapa "tunnettiin Suomessakin Pohjanmaalla sekä ruotsinkielisellä rannikolla ja saaristossa".

Mitä oikeastaan tiedämme 1800-lukua edeltävästä joulunvietosta Suomessa? Millekään yhteiskuntaluokalle? Engman painotti voimakkaasti varallisuuden merkitystä ja väitti, ettei tavallisella kansalla ollut mitään mahdollisuutta liha-ateriaan keskellä talvea.

Kuvitukseksi norjalainen joulukuusi Norjan Riksarkivetin tarjoamana. Engman muuten väitti, että aatelilla olisi ollut joulukuusia ja joulupukki (mallia vuohi) jo 1600-luvulla. SKS:n mukaan joulukuusi 1700-luvulta alkaen, joulupukista niukempi esitys.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Museoperjantai Tukholmassa

Oli itsenäisyyspäivä ja Tukholman museoissa kuuli enimmäkseen suomen kieltä...

Itse aloitin Nordiska museetista, sillä se oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan auki. Mitään erityistä ei ollut mielessä vaan luotin suuren talon tarjoavan jotain uutta tai unohtunutta. Enkä pettynyt, sillä lippua ostaessani näin silmäkulmastani ison julisteen, jossa oli sana Smycken. A vot! Muistan näyttelyn avauksen, sillä sen verkko-osuudesta kirjoitin tänne. Mutta en ollut arvannut että olisi edelleen käynnissä...

Pienehkön huoneen vitriinit eivät saaneet kuolaani valumaan, kuten joissakin muissa korunäyttelyissä on käynyt. Erikseen nostetut "kultajyvät" olivat hienoja ja taustoitettuja. Mutta loput koruista olivat muotonsa mukaan järjestettynä ja täysin irti alkuperäisestä kontekstista. Suurin osa oli 1800-luvulta ja varhaisempien bongaaminen oli työn takana. Monet niistä olivat maalöytöjä, joten olisi esimerkiksi kiinnostanut se, mihin ajoitus perustui.

Jalometalleista tuli mieleen hopeavyöt ja ilokseni niitä oli esilläkin. Kaikki kylläkin 1800-luvulta eikä mitään selostusta menneisyydestä. Poikkesin lisäinfon toivossa kellarikerroksen Fataburiin, mutta siellä ei ollut vielä palvelun aika. Matkalla vilaisin käynnissä olevaa raita-näyttelyä, josta opin, että kalminkia salakuljetettiin Englannista Ruotsiin 1700-luvulla Norjan kautta niin merkittäviä määriä, että näkyi talonpoikaisessa vaatetuksessa.


Sitten Abba-museoon, johon havaintoni perusteella saa tulemaan suomalaisen miesryhmän ilman (näkyvää) ohjausta. En ollut ostanut lippua etukäteen, joten saapumisen ja sisäänpääsyn väliin jäi puoli tuntia. (Minkä aikana ehdin kipaisemaan Skansenin kauppaan. Huomattavasti rauhallisempi kuin Abba museon.)

Äänioppaita oli tarjolla yhdellä Ruotsin virallisella vähemmistökielellä, mutta valitsin itse enemmistökielen, sillä luvassa oli autenttista muistitietoa Abban jäsenien ja muiden mukana olleiden äänellä. Näistä oli kuitenkin rajoitetusti iloa, sillä itse näyttelytilassa oli ääntä ja informaatiota enemmän kuin tarpeeksi. Olisin viihtynyt paremmin, jos tilaa olisi ollut hieman enemmän ja ääntä hieman vähemmän kerralla.

Mukana oli tavanomaisia elementtejä kuten valokuvia, tekstejä, videofilmejä ja tavaroita vitriineissä. Virallisissa museoissa ei ehkä näyttelyarkkitehtuurin ehdoilla laitettaisi esineitä palasiksi?

Lavastetut tilatkin ovat tavanomaisia museoissa, mutta jotenkin ne tekivät täällä erityisen vaikutuksen. Lähihistoria? Henkilökohtaiselta tuntuva suhde museoituun ilmiöön?

Abba-museon myötä jätin Djurgårdenin ja suuntasin Historiska museetiin, jossa oli perjantaina ilmainen aukiolo. Perusnäyttelyt luulin osaavani jo ulkoa, mutta tällä kertaa (kolmas vai neljäs kerta?) tuhannen vuoden historia kolahti enemmän kuin ennen. Ja ensimmäistä kertaa huomasin siihen kuuluvan 1000-luvun alusta olevan ison kirkonseinän!

Eniten pidän edelleen esihistorianäyttelyn kakkososasta, jota tarkastelin taas (kerran) pää kenossa ja syvällisyyksiä (mukamas) miettien.
Lopetin päivän Moderna museetissa. Pää ja sielu lepäsi taiteen parissa, vaikka Cindy Shermanin valokuvat kutsuivat miettimään todellisuuden ja kuvien olemusta.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Marraskuusta joulukuuhun

30.11.
1.12.
  • Olipa hyvä päivä katsastaa Forssan museo. Pääsi ilmaiseksi sisään eikä oltu ainoita kävijöitä. [Käynnistä blogiteksti]
2.12.
  • Matkalla Siperiaan! Metrolla Kaisaniemen asemalle ja sieltä kävely Yliopistomuseoon.
  • Näyttelyavajaisissa. Toistaiseksi ainoa "tuttu" on Jörn Donner. En moikannut.
  • Ildiko Lehtinen avajaispuheenvuorossaan totesi, että etnografisia museoita tarvitaan inhimillisyyden muistamiseksi.
  • Nenetsien kielessä kompassi on 'matka' - suomalaisten tutkimusmatkailijoiden perintönä.
  • Näin.
3.12.
4.12.
 5.12.
6.12.
  • Tukholman museoissa kuului tänään enemmän suomea kuin ruotsia. Mamoilen, alkamassa vasta päivän 4. ja viimeinen vierailu. Cindy Sherman!
  • Kaikkea muuta analysoin, mutta moderni taide joko vaikuttaa tai ei. Ihana ilta Moderna museetissa, jossa moni teos vaikutti.
7.12.
 8.12.
9.12.

Mouhijärven pappilassa 1930-luvulla

Terttu Tupalan kirjat Pappilan Penu, Pappilan Marjan joulu, Pappilan Marja ja Vinttikuningas, Pappilan Marja merimaissa, Pappilan Marjan ystävyysliitto ja Tee ruusuista seppele löytyvät kirjastossa lasten kaunokirjallisuuden luokasta. Pääkaupunkiseudun kirjastotietokannassa niissä ei ole kaikissa asiasanana 'historialliset romaanit', mutta saisi kyllä olla. Kirjoissa seurataan yhden tytön elämää muutaman vuoden ajan. (Ensimmäisessä kirjassa riemastuttavasti koiran näkökulmasta.) Viimeisessä kirjassa Marja elää noin 11-vuotiaana vuotta 1937.

Ajan kuva tulee kirjoissa hyvin hienovaraisesti esille. Eli se ei ole päälleliimatun tai ympätyn oloista. Vaan hyvin aidon. Mikä sai minut taas selvittämään kirjoittajan taustaa. Tupala on syntynyt vuonna 1924 Mouhijärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Papin tytär kuten kirjasarjan Marja ja melkein samanikäinen. Vaikuttaisi siis varsin mahdolliselta, että Marjan lapsuuden pappila, josta hypättiin Porin ja Tampereen bussiin oli jokseenkin Mouhijärvellä.

Lisävahvistusta hypoteesiin ja mielikuvaan kirjojen läheisyydestä todellisuudessa tapahtuneeseen tuo Vinttikuningas-kirjan episodi, jossa Marja löytää pappilan vintiltä kirjan, jonka etusivulle on kirjoitettu nimi Johann Fredrik Mellberg.
- Tähän kirjaan on sidottu yhteen vaikka mitä. Arkkiveisuja, sanoi isä ja selasi kirjaa. - Suomen Biblia-Seuran Tilin-teko ... Surullinen Weisu, Nyt tuomituista Siperian ... ja ties mitä muuta.
- Voi, voi, sanoi äiti ja huokasi.
- On se Mellberg kaikkea tehnyt. Sidotuttanut tähän arkkiveisujakin.
- Nahkakansiin, nauroi äiti.
Mouhijärven kirkkoherrana oli vuosina 1854-1872 Karl Gustaf Mellberg... Kyse on siis fiktiosta, joka on lähellä faktaa, mutta ei kuitenkaan sitä. Olisiko samalla tyylillä voinut kirjoittaa kirjat, joissa ei olisi tietoisesti poikettu todellisuudesta? Miten se eroaisi "oikeasta" elämänkerrasta?

Merkittävästi, totesin kun vihdoin sain kirjastosta Tupalan muistelman Oi minne loittonitte päivät : muistelmia elämästä, koulusta, elämänkoulusta. Kirja oli mukavasti kirjoitettu, mutta hyvin perinteinen muistelma. Se vahvisti Marjan tarinan vahvan omaelämäkerrallisuuden. Sekä muistelmaa, että fiktiokirjoja suosittelen lämpimästi kaikille 30-luvun satakuntalaisesta maaseudusta kiinnostuneille. Hyvin todentuntuisia. Saivat kaipaamaan mummoani, joka olisi varmasti mielellään kuunnellut näitä oman ikäluokkansa tarinoita ja olisi saattanut muistaa jotain uutta omasta lapsuudestaan.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Avioliitto-ongelmia Porvoossa

Inrikes tidningar julkaisi 15.3.1799 ilmoituksen, jossa Porvoossa asuva Anna Mattsdotter yrittää selvittää, onko hänen miehensä Daniel Friberg edelleen elossa. Rakuuna Friberg oli yksikkönsä kanssa siirretty vuonna 1792 Tukholmaan, mutta jätti vaimonsa Suomeen. (Hiskistä selviää, että avioliitto oli solmittu Porvoossa 6.5.1792 eli yhteiselo oli jäänyt varsin lyhyeksi.) Vaimolle asti oli tullut tarina, että mies olisi kuollut tukholmalaisessa sairaalassa helmi-maaliskuussa 1794. Kirjeenvaihdolla ei asiaan oltu saatu vahvistusta.
Ilmoituksella sanomalehdessä Posttidningar 25.10.1806 kuulutettiin merimies Carl Johansson Lindbergin asiaa. Hän oli syntynyt Porvoossa ja vuodesta 1800 ollut kauppalaivoilla, jopa ulkomailla asti. Mukaan matkalleen hän oli saanut Porvoosta papintodistuksen 14.8.1803, mutta tämän hän sanoi hukanneensa. Kun täydellistä tietoa esteettömyydestä avioliittoon ei ollut, piti kuuluttaa. Aikanaan asiasta tulee selvää, ainakin Hiskin mukaan Porvoossa menee 5.4.1810 naimisiin "Sjöm.o.Ung.k. Carl Johanss. Lindberg ". Liekö sitten jaksanut sama morsmaikku neljä vuotta odottaa?
Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Albert Edelfelt maalasi mahdollisesti huolettomampia soutelijoita Porvoon edustalla. Daniel Nyblin otti maalauksista mv-valokuvat.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Naantali 1462, Tallinna 1422

Kaappasin kirjaston kierrätyshyllystä Maijaliisa Dieckmannin kirjan Luostarin Piritta, joka olisi ennemmin tai myöhemmin päätynyt varauslistalleni. Otsikko yhdistettynä alaotsikkoon Nuortenromaani vuoden 1462 Naantalista kertoo sisällöstä olennaisen. Olipa kerran tyttö Naantalin nunnaluostarissa.

Jälleen kerran (ks. aiempi kommenttini) päähenkilö oli nimenomaan kiinnostunut kirjoittamisesta. Samanikäinen sivuhenkilö puolestaan kunnostautui yrttien parissa. Vielä joskus historiallisessa tarinassa päähenkilönä tyttö, joka loistaa käsitöissä tai ruuanlaitossa...

Ennalta-arvattavuudesta huolimatta Dieckmannin tekstiä oli mukava lukea. Luostarin toimintaa esiteltiin melko perusteellisesti, mutta sentään päähenkilön näkökulmasta ja luontevasti. Luostarin ulkopuolella papilla oli jalkavaimo, tanskalaiset hyökkäilivät rannikolla ja kansa pelkäsi noitia. Ei kovin yksityiskohtainen yhteiskuntakuvaus, mutta sopi tarkoitukseensa eikä (kai?) poikkea hirvittävästi tiedetystä.

Huomattavasti monipuolisempaa 1400-luvun kuvausta edusti viimeksi käännetty Indrek Harglan dekkari Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär. Se alkoi (toisin kuin aiemmat?) kolmen sivun esipuheella, joka oli niin täynnä ajan valtapolitiikan kuvausta, että minulta loppui lukuhalut. Jos tarvittavaa taustaa ei pysty ujuttamaan tekstiin, on historiallinen romaani hakoteillä. Varsinaisen fiktion alussakin oli ylenmäärin kuvausta ympäristöstä ja markkinoista. Lukeminen jäi muutamaan kymmeneen sivuun

Onko minussa jotain vikaa kun saan luettua fiktiona vain lasten- ja nuortenkirjoja?

perjantai 6. joulukuuta 2013

Sotaan, sodassa ja sodan jälkeen

Itsenäisyyspäivän hengessä

Talvisota
Välirauha
Jatkosota


Jälleenrakennus
Ja sitten
Kuin myös
Kuvitus luonnollisestikin SA-kuvia.
  • 233: Lotat kuorivat perunoita Heinjoen Sk:n talon nurkalla. Heinjoki 1939.10.01 
  • 37486: Vallatulta alueelta on löytynyt perunamaa. Kurkijoki, JR 57 1941.08.14
  • 48798: Arvo ja Helmi nostavat talon perunan, kun vanhempi väki on ""valtion töissä"". Kemijärvi 1941.09.15 
  • 51688: Ryssäläisiä vankeja perunannosto töissä Tjusterbyn kartanon mailla. Siuntio 1941.09.30 
Alla vielä 160685: Perunan nostoa Rukajärven kylässä. Rukajärven suunta 1944.09.27