Näytetään tekstit, joissa on tunniste Käkisalmi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Käkisalmi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. syyskuuta 2024

Koulupoikien Aleksanterinpäivän vietto

Käkisalmen alkeiskoulua 16-vuotiaana vuoden 1890 tienoilla käyneen J. S.:n muistelmasta (*):

Lupapäiviä, Jumalan kiitos, niitä saatiin kovinkin tiheään. Tavallisesti joka kahden viikon kuluttua yksi. Pitihän opettajienkin saada vähän levähtää raskaasta koulutyöstään ja eihän ne oppilaatkaan sitä pahakseen panneet.

Syksyllä pidettiin lupapäiviä, ensiksi Aleksanterin päivän kunniaksi. Olimmehan me valtion poikia, siis tulihan meidän riemuita suuriruhtinaamme nimipäivänä. Tätä päivää me vietimmekin oikein komeasti. Hyvä rehtorimme antoi meille 5 markkasen rahaa ja puolenkymmentä kappaa perunoita, ja käski menemään saareen potattia paistamaan.

Rahalla hän käski ostamaan puodista makeisia, jotka sitten saisimme jakaa keskenämme. Niin teimmekin, mutta ostimme jäännöksellä tupakkiakin ja siirappia.

Tupakanpoltto oli tosin ankarasti kielletty, mutta kuka sitä saaressa nyt tuli näkemään, josko me poltimme tupakkaa, eli emmekö polttaneet. Saatuamme kaikki "kapustimet" veneesen, läksimme saareen soutamaan.

Kova tuuli puhalteli järven selällä, mutta emmehän mekään sentään hätäpoikia olleet, vaikka venheemme keikkui kuin lastunen kovassa myrskyssä.

Onnellisesti päästiin saareen, jossa panimme "taloksi". Vesikattila pantiin kiehumaan. Toiset pojista kaivoivat sillä aikaa suuren kuopan maahan, johon pantiin perunat paistumaan, kun ensin olime sytyttäneet suuren rovion risuista, jossa kuumensimme kiviä, jotka sitten tungettiin kuoppaan ja perunoita sitten kuoppa täyteen ja niiden päälle kaikenmoista rojua.

Sillä aikaa kun perunat paistuivat kuopassa, kävimme juomaan "piittinää", jota meidän kokkimme, eräs ensi luokan oppilas oli valmistanut, kaataen siirappiastian sisällyksen kiehuvaan vesikattilaan. Rinkelin kanssa joimme tuota "piittinäämme", joka maistuikin oivalliselta. Siitä kiitos hyvälle kokillemme! —

Hetken kuluttua kävimme perunoihin käsiksi ja heti ne olivatkin loppuun syödyt; sillä herraspojat olivat jotenkin ahneet "paistikkaille", mutta me maalta tulleet emme niitä kovinkaan kaivanneet. Hyväthän ne olivat meistäkin, vaikka, Jumalan kiitos, me olemme saaneet perunoita aina tarpeeksemme asti, eikä meidän sentähden tarvinnut suutamme polttaa, niinkuin nuo hoikkakinttuiset herraspojat tekivät, ahmiessaan perunoita niin, että muuttuivat muuttumistaan kasvoiltaan yhtä mustiksi, kuin nuo mustat "paistikkaatkin".

Päiväkin on näissä hommissa lähennyt loppuansa, joten meidän tuli kiireen kaupalla lähteä paluumatkalle, jos mieli oikeaan aikaan kotiin ehtiä, sillä saaresta oli sinne noin 2 km.

Raikkaan eläköön huudon hurrasimme päivän kunniaksi ja läksimme reippaasti soutamaan kaupunkia kohden.

(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895

keskiviikko 4. syyskuuta 2024

Käkisalmen alkeisopiston kovia kokenut vahtimestari

J. S.:n koulumuistelmassa saa rehtoria enemmän tilaa Käkisalmen alkeisopiston vahtimestari.

Syksyllä pelasimme palloa koulun pihapermannolla ja sotkimme vahtimestarin potattihalmeen semmoiseksi, ett'ei sitä maksanut vaivaa paljon kuokkiakaan. Vahtimestarina oli meillä vanha, väkäleuka eukko, joka oli kyllä hyvä muuten, mutta ei antanut oikein telmää. Poikien kesken häntä kutsuttiin "Säpsykäksi." Nimi johtui varmaan siitä, että tuolla ämmällä oli tapana hyvin äkisti, säpsähtämällä, rynnätä esille, milloin haukkumaan, milloin torumaan ja räyhäämään niin tuiki tuiman näköisenä, että luuli itse paholaisen eukon olevan edessään.

Emme me sentään kovinkaan peljänneet tuota ämmää, vaikka se niin itseänsä pörhisteli ja lupasi mennä rehtorille kaipaamaan. Sitä enemmän teimme vaan kiusaa ja huusimme: "hei, pojat, katsokaa kun vahtimestari nousee messuamaan". Kun vahtimestari aina rappusilta tuli huutamaan: "pois pojat potattimaalta," niin me huusimme: "kas johan se taas vahtimestari alkaa messuta.“ Tuo sitä vähän pisti vihaksi, sillä kohta hän vetäysi koikkaansa ja tirkisteli ikkunansa läpi poikien hommia.

Voimistelutunnilla kun oikein "virallisesti" löimme palloa voimisteluopettajamme johdolla, niin sattui usein että pallo singahti akkunaan, joka tietysti meni tuhkan hienoksi. Kerrankin sattui niin mukavasti, että pallo singahti läpi vahtimestarin akkunan ja päälle päätteeksi vielä vahtimestaria otsaan. Silloin se vahtimestari sai tuoliltaan sellaisen keikauksen lattialle, ett'ei sitä toistakaan samanlaista liene sittemmin enää saanut. Kaksi päivää oli ämmä raukka maanut vuoteen omana, niin oli säikähtänyt. Tuo keikaus kun meitä sitten nauratti. Siinä olisi voinut huonostikin käydä meille, jos se olisi sattunut muuna aikana, mutta "virallisena" ei siitä sen kummempaa tullut.

Kun vahtimestari toipui, niin oli sitten meille niin kovin äkänen, että oli silmät repiä päästä. Hän luuli nimittäin, että me koiruuksissamme heitimme pallon hänen otvaikka se meiltä meni aivan vahingossa

Eikä tässä kaikki.

Alkoivat päivätkin tulla jo kovin lyhkäisiksi, ettei ollut paljon päivää ollenkaan.

Näinä pimeinä aikoina me pelottelimme vahtimestariamme, milloin milläkin.

Kerrankin menimme kouluun hyvin aikaseen aamusella, muistaakseni kello 7.

Koulukartanomme vinnillä kuin tiesimme olevan vahtimestarin miesvainajan vaatteita, hattuja y. m., niin päätimme tehdä pienen kepposen.

Kaksi tovereistamme meni vinnille ja pukivat päälleen vahtimestarin miesvainaan housut ja palttoon, sekä ottivat kepin käteensä kumpikin. Näissä pukimissa he tulivat alas ja näyttivät niin hullunkurisilta tuossa aamuhämärässä, että olisi toista voinut luulla „Hopergin“ äijäksi ja toista hänen palvelijakseen.

Toisella — tuolla "Hopergin" äijän kaltaisella — oli hyvin korkea, pölystä likaantunut ja kymmeneen sykkyrään rutistunut vanha sylinterihattu päässä, toisella oli tavallinen hattu, niinkuin palvelijalla tuleekin olla.

Näissä tamineissaan saatoimme toverimme luokkaan ja aloimme tuumia, kuinka tuo kepponen on pantava toimeen.

Päätettiin pyytää vahtimestaria sytyttämään lamppuja luokkaan, kun oli vielä kovin pimeä. Yksi pojista meni vahtimestaria noutamaan, toiset menivät piiloon, kuka mihinkin, paitsi noita kahta noissa hullunkurisissa tamineissaan, jotka kävivät luokkaan istumaan.

Hetken kuluttua tulikin vahtimestari kynttilä kädessään, mutta huomattuaan nuo oudot miehet alkoi vahtimestarin polvet tutista ja kyntteli putosi lattialle, joka sekin puolestaan peljästytti häntä, niin että ämmä pahanen alkoi huutaa ja voivotella: „joko nyt paholaiset ovat vallalla, vai mitkä kummitukset ne tuolla penkillä istuvat. Voi, voi! Herran jesta, hyi, kuin ovat ilkeän näköisiä." Karkuun ämmä yritti lähteä, vaan kaatui lattialle ja alkoi huutaa peljästyksissään niin paljon, kun vaan jaksoi.

Nyt tuli jo meillekin hätä käteen ja hiivimme ulos yksi toisemme perästä, ett'ei vahtimestari kerkeäisi nähdä. Nuo tuntemattomatkin toverimme näkivät parhaaksi pötkiä tiehensä.

Kadulle päästyämme nauroimme niin makeasti, että oli vatsa haljeta.

Vahtimestari loikoi vaan lattialla ja päivitteli, mihin ne tuntemattomat miehet joutuivat, kun niitä ei näkynytkään.

Viimein tuli vahtimestari siihen luuloon, että hänen silmänsä olivat pettäneet, eihän niitä tainnut ollakkaan vaikka se ihan näytti, että tuolla penkillä istui kaksi pahan näköistä miestä.

Laitoimme toverimme, sen saman pojan, joka kävi vahtimestaria tulta sytyttämään pyytämässä, tiedustelemaan, minkälaisella tuulella eukko on; mutta ei tuo eukko ollutkaan enään millänsäkään äsköisestä säikähdyksestään, vaan sanoi silmänsä valehdelleen ja pettäneen häntä.

Kumminkin näki vahtimestarin kasvoista, että oli sillä ollut jommoinenkin hätä.

Kun toverimme palasi luoksemme tuolta tarkastusretkeltään, niin läksimme aivan uusina miehinä kouluun.

Nuo mustatkin „paholaisen kalttaiset“ körtykset olivat muuttuneet kahdeksi koulutoveriksemme ja kaikki oli taas ennallaan.

Vaatteet veimme vinnille entisille paikoilleen, joten kaikki oli järjestyksessä, niinkuin piti ollakin. Kauan aikaa muistelimme vielä tuota somaa kepposta ja nauroimme vahtimestarille, kun hän selitteli, minkälaisen ihmeen hän näki. Me vaan sanoimme: „kyllä se oli itse paholainen palveliansa kannsa, joka tuli ottamaan vahtimestaria valtakuntaansa, mutta kun vahtimestari alkoi siunailla itseään ja huutaa avukseen ihmisiä, niin paholaisen täytyi lähteä karkuun“.

Lieneekö vahtimestari uskonut selitystämme, tahi epäilikö hän meitä tuon kepposen tekijöiksi, oli meidän vaikea tietää, mutta hyvin totisen näköiseksi vaan vahtimestarimme sittemmin muuttui; eikä enään meitä haukkunutkaan niin paljon, kuin ennen tuota tapausta hänellä oli tapana tehdä.

Nöyrästi kuletteli „Säpsykkä“ meille juomavettä, näyttäen juurikuin olisi pelännyt, että jos tuo paholainen tulee toisen kerran, niin se sukkelaan viepikin hänet mukanaan.

Leukakin näytti vahtimestarilta pidenneen jotakuinkin tuon tapauksen jälkeen.

(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895

tiistai 3. syyskuuta 2024

Opettajan sijaisen kiusaamista Käkisalmessa

Nimimerkki J. S.:n muistelmassa (*), joka eilen saatiin sijoitettua Käkisalmeen on vielä yksi ajoituksen mahdollistava yksityiskohta. Kevätlukukautena Lilla-Maisteri

"heitti" viftaamisensa ja ryhtyi oikein todella virkansa toimittamiseen. Ottipa vielä virkavapauttakin kuukaudeksi ja oli aikeessa suorittaa tutkintoa Helsingissä, mutta ei siitä taitanut sen valmiimpaa tulla. Virantoimittajana oli yksi lyhytnäköinen pappi, ...

Virkavapaudet tavattiin viranhakujen tapaan ilmoittaa sanomalehdissä. Kevätlukukaudelle tällaista tietoa ei löydy, mutta lilla-Maisteri sai virkapautta alkusyksyksi 1889 sijaisenaan pastorinapulainen A. Hälvä (Päivän uutiset 12.7.1889) sekä alkusyksyksi 1891, jolloin töitään hoitivat pastori A. Palmroth ja liikunnanopettaja A. R. Aarnio (Wuoksi 8.8.1891). Jos a) löysin kaikki ilmoitukset, b) J. S. sijoitti virkavapaan väärään lukukauteen ja c) tietäisin kumpi papeista on lyhytnäköinen, selviäisi ajankohdan lisäksi se, kumpi miehistä tuli kiusatuksi

... jolle tehtiin niin paljon kiusaa lyhytnäköisyytensä tähden, että sitä on mahdoton kaikkea paperille piirtää.

Kerrankin karkasimme koululta — pappi opetti silloin yksinään molempia luokkia — ja olimme melkein koko tunnin pallonlyönnissä. Pappirukka huuteli ja huhuili poikia, juosten pitkin mäkiä, mutta ei vaan poikia näkynyt ei kuulunut. Tulimmehan me viimein luokalle, mutta ihmettelimme kun kello jo oli noin paljon.

Äkäinen se pastori oli meille, mutta sanoimme hänelle, mistäs me tiesimme, kun ei ole itsellä kelloa.

(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895


 


maanantai 2. syyskuuta 2024

Neljä opettajaa ja seitsemän oppilasta

Itä-Suomen sanomat julkaisi 6., 8. ja 11.6.1895 nimimerkki J.S.:n muistelman Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Se ajoittuu "Noin puolikymmentä vuotta, ehkäpä vähän enemmänkin taaksepäin ajassa" eli jollain tarkkuudella 1880-luvun loppupuolelle. Koulussa "pienessä K:n kaupungissa" oli "kaksi luokkaa ja opettajia oli neljä". Oppilaita oli yhteensä 7. Valtion rahoilla pyörivää koulua kutsuttiin "Alkeiskouluksi".

Missä tällainen koulu on voinut sijaita? Kurkistin digitoituihin tilastojulkaisuihin. 

Tilastollinen osoitus Suomen alkeisopistojen tilasta ja vaikutuksesta lukuvuonna 1885–1886: Neljän opettajan kouluja ovat Uusikaupunki (26 oppilasta), Rauma (11), Maarianhamina (14), Käkisalmi (5), Pietarsaari (28), Tornio (21).

Tilastollinen katsaus Suomen alkeisopistojen tilaan ja vaikutukseen lukuvuonna 1886–1887: Maarianhamina (12 oppilasta), Uusikaupunki (25), Rauma (12), Käkisalmi (7), Sortavala (9), Kotka (24)

Tilastollinen katsaus Suomen alkeisopistojen tilaan ja vaikutukseen lukuvuonna 1887–1888: Maarianhamina (13 oppilasta), Uusikaupunki (25), Rauma (18), Lappeenranta (19), Käkisalmi (11), Sortavala (13), Kotka (18)

Ei aukoton todiste, mutta Käkisalmi on hyvin todennäköinen ehdokas ottaen huomioon, että muistelma julkaistiin Lappeenrannassa. Käkisalmen kaksivuotisen alkeisopiston oppilasmäärää päiviteltiin julkisesti esimerkiksi syksyllä 1885, jolloin "tuli vain 1 uusi oppilas kolmen entisen lisäksi. Ja kun näistäkin yksi aikoo erota, niin jää koko kouluun siis kaikkiaina 3 oppilasta."(Inkeri 6.9.1885) Oppilasmäärä oli myöhemmin taas tasan 7 oppilasta (Wuoksi 18.1.1890).

J. S.:n kertomuksen nimetön alkoholisoitunut "lilla-maisteri" esiintyy nimen kanssa alkeisopistossa syksyllä 1891 aloittaneen Santeri Nuotion (s. 17.7.1876) muistelmassa (*). Lilla-maisteriksi on toki voitu aina kutsua koulun nuorempaa opettajaa, mutta Nuotion mainitsema mies oli koulussa opettajana 1887-92, joten kyse on melko varmasti samasta henkilöstä. 

Muutaman  valtiokalenterin avaus paljastaa, että viralliset neljä opettajaa oli usein kutistunut kolmeen. Esimerkiksi vuonna 1886 rehtori Henrik Wilhelm Renqvist opetti matematiikkaa, luonnontieteitä, kalligrafiaa ja laulua. Uskonnon, historian, maantiedon, suomen ja ruotsin opettajan paikka oli vapaana ja sitä hoiti tilapäisesti ylioppilas Kaarlo August Törnqvist (myöh. Atte Tarjanne). Liikuntaa opetti Adolf Reinhold Rosengren (myöh. Aarnio). 

Henrik Wilhelm Renqvist
Renqvististä Nuotio antaa pitkän todistuslausunnon, joka alkaa seuraavasti:

Tästä miehestä, koko 10-vuotiselta oloajaltaan Käkisalmessa en koskaan ole kuullut pienintäkään moitteen sanaa. Jo hänen kookas, komea ryhtinsä, hieno, arvokas käytöksensä ja rehti katseensa, herätti tuntemattomienkin huomiota ja kunnioitusta häntä kohtaan. Kun tähän niin edustavaan ulkomuotoon yhtyivät vielä monipuoliset hengenlahjat, kuten tinkimätön rehellisyys, tarmokkuus, uhrautuva innostus kaikkeen jalostavaan, vaatimattomuus, kiintymys oppilaittensa huolenpitoon ja yleensä muut ylevän sielun ominaisuudet, niin tuskinpa koulun johtoa olisi voitu antaa parempiin käsiin. Oppiaineisiinsa koetti Renqvist aina herkällä innollaan syventyä mitä juurtajaksaisimmin selityksin ja taululle piirtämin kuvioin. Varsinkin pääaineisiinsa, geometriaan ja algebraan kykeni hän antamaan niin selvää neuvontaa, että ihme oli, ellei kuka sitä käsittänyt.  (Käkisalmelainen 1.11.1954)

Toisessa osassa muistelmaa Nuotio kirjoittaa:

Vielä muutama vuosi sitten, manalle mennyt rehti koulutoverini, kansakoulun johtajaopettaja Juho Natanael Vainio kysyi minulta sairasvuoteellaan Porissa: ”Oletko Santeri tavannut sellaista, kaikkien rehtorina suosimaa miestä, kuin Renqvist-rehtorimme? Minä en ainakaan.” Yhtyessäni asiassa täydellisesti häneen sukeutui keskenämme, mieleinen pitkä puhelu Renqvististä. (Käkisalmelainen 1.12.1954)

(*) "Käkisalmen lasimestarit" ja muita koulumuistoja viime vuosisadan loppukymmeneltä (Käkisalmelainen 1.11.1953), Syntyperäisen käkisalmelaisen onnellinta elämänaikaa I (1.1.1954), II (1.2.1954), III (1.3.1954), IV (1.4.1954), V (1.5.1954), VI (1.6.1954), VII (1.7.1954), VIII (1.8.1954), IX (1.9.1954), X (1.10.1954), XI (1.11.1954), XII (1.12.1954)

tiistai 26. toukokuuta 2020

Laatokan risteily englanniksi: Pikakäynti Käkisalmessa

The Atlantic Monthlyssa julkaistun matkakertomuksen matkalaiset yllättyivät, kun laivan pysähtyessä Käkisalmeen kaupunkia ei näkynyt ollenkaan. Siihen tutustumiseen jäi aikaa vähemmän kuin moderneilla risteilyturisteilla. Eikä kuljetus ollut yhtä mukava.
"But where is Kexholm?
"A verst inland," says the captain; "and I will give you just half an hour to see it.
There were a score of peasants, with clumsy two-wheeled carts and shaggy ponies at the landing. Into one of these we clambered, gave the word of command, and were whirled off at a gallop. There may have been some elasticity in the horse, but there certainly was none in the cart. It was a perfect conductor, and the shock with which it passed over stones and leaped ruts was instantly communicated to the os sacrum, passing thence along the vertebræ, to discharge itself in the teeth. Our driver was a sunburnt Finn, who was bent upon performing his share of the contract, in order that he might afterwards with a better face demand a ruble. On receiving just the half, however, he put it into his pocket, without a word of remonstrance.
"Suomi?" I asked, calling up a Finnish word with an effort.
"Suomi-laïnen" he answered, proudly enough, though the exact meaning is, "I am a Swamplander.
Kuvaaja Tommi Nummelin CC BY-SA 4.0, Wikimedia
Kexholm, which was founded in 1295, has attained since then a population of several hundreds. Grass grows between the cobble-stones of its broad streets, but the houses are altogether so bright, so clean, so substantially comfortable, and the geraniums and roses peeping out between snowy curtains in almost every window suggested such cozy interiors, that I found myself quite attracted towards the plain little town. "Here," said I to P., "is a nook which is really out of the world. No need of a monastery, where you have such perfect seclusion, and the indispensable solace of natural society to make it endurable." Pleasant faces occasionally looked out, curiously, at the impetuous strangers: had they known our nationality, I fancy the whole population would have run together. Reaching the last house, nestled among twinkling birch-trees on a bend of the river beyond, we turned about, and made for the fortress,—another conquest of the Great Peter. Its low ramparts had a shabby, neglected look; an old drawbridge spanned the moat, and there was no sentinel to challenge us as we galloped across. In and out again, and down the long, quiet street, and over the jolting level to the top of the sandhill,—we had seen Kexholm in half an hour.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Sukutarinoilla Espoosta Naantalin kautta Käkisalmeen

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Juhana Gabriel Geitlin. Hänen kuvansa ja muistokirjoituksensa julkaistiin Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjan numerossa 31.08.1890. Tekstistä selviää, että Geitlin oli ansioitunut opettaja ja valtiopäivämieskin. Perhesuhteista ei sanota sanaakaan. Mutta ei siellä mitään übermielenkiintoista näytä olevan, isä löytyy Wikipediasta. Erikoisin Google-osuma on Espoon kaupunginmuseon virtuaalinäyttelyn sivu Geitlinien huvilasaaresta. Espoossa on näköjään verkkonäyttelyitä tehtailtu enemmänkin.

Wikipedian syövereistä löytyi Juhanan lapsenlapsen sivu. Elli Kaarlehto on kirjoittanut kaksi kirjaa nimenomaan Juhanasta. Vielä mielenkiintoisemmalta tosin kuullostaa Naantalin kuninkaan valtakunta : sukutarina menneiltä vuosisadoilta. Lainasin kirjan kirjastosta ja etusivulta selvisi sen perustuvan kirjoittajan äidin Lovisa Gabriela Haahden (o.s. Geitlin) muisteluihin vanhoihin kirjeisiin nojautuen. Kaarlehto oli tämän lisäksi "tutkinut vanhoja kirkonkirjoja ja muitakin lähteitä sekä tutustunut kaikkeen aihettaan sivuavaan painettuun aineistoon". Tarina alkaa vuodesta 1787 ja tarjonnee jotain mielenkiintoista muillekin kuin Geitlin ja Aspholm-jälkeläisille, joille kirja on erityisesti suunnattu.

Alaotsikon sana sukutarina vaikutti sopivalta hakusanaksi kirjaston tietokantaan iskettäväksi. Haaviin jäi Inkeri Pihlajan Silkkihansikas ja olkihattu (1945), joka ainakin henkilönimiensä perusteella on silkkaa fiktiota. Sen sijaan myöskin kaunokirjallisuuden joukkoon luokiteltu Harry Brotheruksen Nimineuvos ja hänen vaimonsa. Sukutarina Vanhasta Suomesta (1953) on nykyajan silmin luovaa tietokirjoittamista.

Alkusanoissaan Brotherus kertoo kuvauksensa, jossa "on pyritty antamaan asiakirjojen puhua omaa, ilmeikästä kieltään", perustuvan "etupäässä Käkisalmen kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoihin sekä Pietarin, Liivinmaan ja Viron asioita varten perustetun keisarillisen oikeuskollegion asiakirjoihin". Brotterus-suvun tutkijoilla kirja toivottavasti pysynyt muistissa ja se vaikutti selailun perusteella laadukkaalta luettavalta myös yleisemmin 1700-luvusta ja Vanhasta Suomesta kiinnostuneille.

P. S. Geographisk charta öfver södra delen af Kexholms län vuodelta 1791 on digitoitu. Käkisalmen oikeuspöytäkirjoista hieman toisenlaista tekstiä on Hanna-Mari Nupposen gradussa Ruumiin pesijöitä ja kievarin pitäjiä. Naisleskien asema Käkisalmen läänissä 1600-luvun lopun käräjäpöytäkirjojen valossa.