yksi varsinainen mestari. Hän se vain tunsi siirapin, sokerin ja mantelien oikeat suhteet, osasi keittää juuri niin kauan kuin hyviä nekkuja oli keitettävä ja taisi taitavasti kiertää paperin siroiksi suppiloiksi ja täyttää ne niin, että olivat puhtoiset kuin lumi, jossa ne olivat koviksi jäähdytetyt.
Hän oli köyhä korven poika, hänkin — yksi niitä monia, jotka kotikuusen kuiskeessa olivat kuulleet raskaan huokauksen oman suomalaisen sivistyksen puutteesta. Mutta olihan vihdoinkin omakielinen opinahjo hänellekin olemassa. Sinne! Sinne hän vietiinkin.
Taival edessä pitkä ja vaivaloinen. Kukkaro pieni ja laiha. Lukukauden varalle pantiin, — minkä riitti, — eväitä kotoa mukaan. Mutta tarvittiin sitä lisää ja rahalla olivat huonevuokra ja kirjat ja muut koulutarpeet maksettavat. Kun ei ihminen elä ainoastaan leivästä, niin piti siis henkinen ravinto hankkia tavalla vaikka millä. Ja hän sen hankki nekkukaupalla. Eli itse, kustansi koulunsa ja auttoipa, — niin sanottiin, — sillä lopulla leskeksi jäänyttä äitiänsäkin.
Hän asui siellä jossakin pihanperällä viheliäisessä puuhökkelissä erään pesumatamin luona. Ja sieltä ne tulivat, ne maailman mainioimmat nekut, kahdesti päivässä aamu- ja iltatunteja varten. Eipä kumma! Nehän olivat nekkusaksan omassa kastrullissa keitetyt.
Näitä valmisteitaan hän sitte myi, seisoen jollakin vilkasliikkeisellä paikalla koulussa, toisessa kädessä kirja, josta vielä viimeisinä minuutteina ahtoi läksyä päähänsä. Hänen tavallisimpia seisontapaikkojaan oli suuren, rukous- ja voimistelusalin nurkka, uunin ja ikkunan välissä, soittokellon alla. Siinä, näet, oli koko koululiikkeen pääväylä kadun ja pihanpuoleisten luokkahuoneiden välillä. Eikä siinä useinkaan tarvinnut nekkusaksan kauan ostajia odottaa. Tuota pikaa korjasi hän viispenniset taskuunsa loppuun myydystä keitoksesta.
Sitä kauppaa hän piti yläluokille asti. Sillä, niinkuin sanottu, se "löi leiväksi".
Kuva: Fyren 39/1900
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti