Nekunkeittäjä Backlund Kokkolassa

Olen aiemmin jakanut kuvauksen koululaisesta, joka myi nekkuja tovereilleen. Tuntemattomaksi jäänyt koulu ei ollut ainoa, jossa nekut maistuivat. "Kalle Stenfeltin" muistoissa (*), joista olen jo nostanut esiin ukko Perlgrenin, on jakso Kokkolan nekunkeittäjästä, ilmeisesti 1870- ja 1880-luvun vaihteessa.

No, siirappia kun söin, muistui heti mieleeni taas tuo nekka-juttu. Voi sinua Backlundska parka! Backlundska, näettekös, oli vanha matami Kokkolassa, joka talvisaikana noin kerta viikossa keitti nekkoja, joita paljon syödään Kokkolassa (varsinkin koulupojat). 

Jos eivät lukijani tietäisi mitä ne ovat (sillä en ole huomannut että niitä syötäisiin täällä Helsingissä, ja minä asuskelen nyt Helsingissä — mutta siitä sittemmin), niin, jos eivät lukijani tietäisi mitä ovat nekat, niin saan mainita että niitä keitetään siirapista. Ensiksi tehdään pieniä tötteröitä paperista, sitten noudetaan lunta sisään vadilla tai millä hyvänsä, tötteröt pistetään seisomaan lumeen, ja sitten keitetään siirappia pannussa ja keitokseen sekoitetaan vähän manteli-palasia, ja sitten valetaan kauhalla tai lusikalla tötteröt siirappia täyteen, ja kun nämä ovat saaneet kylmettyä koviksi, niin ne ovat nekkoja. Pienenä poikasena minä tykkäsin että ne maistuivat perhanan hyvältä. Nyt en ole niitä enään moneen vuoteen syönyt.

No, Backlundska, tuo vanha matami, keitti niitä talvisaikana paljon. Niitä sai viidellä pennillä kaksi. Häneltä me nyt usein kävimme niitä ostelemassa, kun sattui olemaan rahaa. Lackström sai, — kun sai —, rahaa isältänsä, joka asui maalla, ja minä kerjäsin ja kärtin mammaltani. Mutta ei mammalla aina ollut taikka hän ei tahtonut antaa; ja Lackströmkin oli tavallisesti ihan ilman, sillä kun hän sai isältään, niin osti hän heti makeisia ja muuta herkullista syötävää koko summalla. 

Kerran olimme nyt molemmat taas ihan ilman rahatta, mutta mieli teki nekkoja, ja nekkoja piti saataman. No mitäs muuta kuin menimme Backlundskan luo ja pyysimme velaksi. — Voi, voi, hyvä rouva Backlundska kulta — sanoi Lackström — antakaa meille nekkoja. Meillä ei ole tänäpäivänä rahaa mutta kun pappa lähettää mulle ja Stenfetin Kalle saa mammaltaan, niin me maksamme vaikka kaksinkertaisesti. — 

— Ette saa — sanoi tuo äreänlainen ämmä — voinhan yhtä hyvin myydä niitä niille, joilla on rahaa. Menkää tiehenne! 

— No, mutta uskokaa meille nyt, Backlundska — sanoin minä — kyllä minä pian saan mammalta. Antakaa nyt edes pari nekkaa mieheen. — 

— Kolme nekkaa kumpasellekkin, — lisäsi Lackström — kolme nekkaa kumpasellekkin, hyvä, sööta rouva Bcklund. —

— Pidä suus' kiinni, lurjus, minä sinut kyllä tunnen. Sinä olet paha kissoille. Korjaa luus'! Ja sinä myös, tolvana. (Tämä oli minulle) — Niin sanoi Backlundska ja sysäsi meidät ulos ovesta.

Mutta Lackström, joka ehtimiseen miettiä koiruuksia, päätti kostaa matamin äreän käytöksen. Ja merkillistä mitä kaikkea hänen päähänsä saattaa pyörähtää. En ymmärrä mistä hän ottaa kaikki tuumansa, mutta aina hänellä on jotakin lemmonkuria mielessään. On — sanon minä — sillä hän on melkein samanlainen vielä tänä päivänä. Hän on myöskin täällä Helsingissä nyt. Mutta siitä vast'edes. No, hän päätti nyt kostaa Backlundskalle.

Sattui tulemaan talvi-suvi eli suoja noin kolme neljä päivää siitä kun olimme ämmältä kärttäneet nekkoja. Lackström käski minun tulla kanssaan ulos. Kello oli noin 9 illalla. Kaima ei sanonut mulle mitä huvia hän tuumaili, mutta minä olin jo niin tottunut häntä seuraamaan mihin hän ikinä menikin, että nytkin otin karvalakkini ja lähdin hänen muassaan. Hän ohjasi askeleensa (niinhän sitä sivistyneemmässä kielessä sanotaan) Backlundskan portille päin. 

Backlundska asui pienessä kammarissa pihapuolella. Hänen ikkunansa oli matalalla, ja siihen oli meidän tapana koputtaa, jos joskus tahdoimme nekkoja myöhemmin illalla, kun ämmä jo oli pannut maata. Hän kyllä nousi ylös, kun tiesi voivansa ansaita muutaman pennin. — No, tulimme nyt tälläkin kertaa, hänen pihaansa ja näimme että akka oli ryöminyt sänkyynsä, koska oli pimeä huoneessaan. Lackström ei kuitenkaan nyt koputtanut hänen ikkunaansa, vaan teki jotakin toista. 

Hän otti veitsen taskustaan ja pisti sen terän porstuan oven-raosta hiljaa ja varovasti sisään, ja miten lienee siinä väännellyt, niin ja piaukin sisäpuolella olevan hakasen pois paikaltaan, jotta ovi meni auki. Nyt sytytti hän, Lackström nimittäin, tulitikun ja tarkasteli Backlundskan kamarinoven yläpuolta. Siinä oli oven päällä kaksi seinään, kummallekin puolen ovea, kiinnitettyä hyvinkin pitkää keppiä, joiden päällä lepäsi niitä yhdistävä lauta, tarpeeksi leveä siihen tarkoitukseen, johon Lackström tuumasi sitä käyttää. Laudalla oli kaikenlaista kamsjua, niinkuin vanhoja viilipyttyjä, voihulikoita, rasioita ja mitä lienee ollut, Backlundskan tavaroita. 

Menimme pihalle jälleen, ja Lackström käski minun ruveta vyöryttämään kokoon suurta lumipalloa. En ollenkaan ymmärtänyt mitä hän aikoi tehdä, mutta arvasin että siitä jotakin lystiä viimein tulee, ja niin rupesinkin vyöryttämään palloa. Eikä aikaakaan, niin oli tämä noin tavallisen tervatynnyrin kokoinen. Sen vyörytin Lackströmin käskystä ämmän porstuan kynnykselle asti. 

Sitten rupesi Lackströmin pää puuhailemaan sitä sinne ylös laudalle. Backlundskan vinnille kävi porstuasta, leveät, vaikka lyhyet, irtanaiset tikapuut. Ne otimme ja saimme niiden avulla mainitun laudan alas. Tämän päälle vyörytimme sitten minun tekemäni lumipallon, asetimme tikapuut oven kamalaa vasten ja — voi niitä poikia! — kiipesimme yht'aikaa hyvin varovasti ylös, kantaessamme lumipallon painosta raskasta lautaa tasaisesti käsillämme, kumpi kummastakin päästä. Siinä vaadittiin sekä viisautta että voimaa. Mutta miten ponnistimmekin, niin jo oli viimein lauta entisellä paikallaan ja lumipallo sen päällä. Laudan vedimme noin puoli kyynärää seinästä pois ja asetimme lumipallon laudan toiselle syrjälle, seinään päin, niin että se toin tuskin siinä pysyi. Sitten alas ja tikapuut entiselle paikalleen. 

Tämän kaiken toimitimme niin hiljaa ja varovaisesti, ett'ei Backlundska herännyt. Hyvästi nauroimme kuitenkin, ja paha oli varsinkin minun pidättää itseäni purskahtamasta raikkaaseen, kaikuvaan nauruun (minä nauran aina hyvin kovaa, kun kerran nauran). En minä oikeastaan tietänyt mitä tästä oikeastaan viimein piti tuleman, mutta nauroin kuitenkin. Tämä oli jo sanomattoman hauskaa. Mutta nyt astuimme alas, sovitimme tikapuut entiselle paikalleen ja menimme pihalle. Backlundskan kamssut olimme latoneet saman kamarinoven kynnyksen eteen, yhteen kasaan. Tässä on huomattava vielä se että koko meidän työmme oli tapahtunut melkein pimeässä. Ulkoa tuli vain huononpuolinen kuunvalo. 

No, pihasta etsi Lackström lurjus nyt sylen pituisen seipään, ja sitten menimme porstuaan taas, minä näytin tulitikulla, ja Lackström pisti seipään lumipallon läpi, sillä tavoin että kun ovi aukenisi, niin täytyi seipään alapuoli painua ulos päin ja yläpuoli seinäänpäin. Hm! En tiedä oikein miten hiton lailla hän sen siihen sovitti, mutta nyt kävi niinkuin kävi. Totta se vain on. Kun tämä oli tehty, menimme ulos ja taputimme ämmän ikkunalle oikein kovaa. Porstuan oven olimme lykänneet löyhästi kiinni. — 

No, kun hetken aikaa olimme taputtaneet ja huutaneet: rouva Backlund, rouva Backlund! niin heräsikin matami, tuli ikkunalle ja katsoi ulos. Me pyysimme saada ostaa nekkoja. — Onko teillä rahaa nyt? — kysyi akka. — On vaikka kuinka — vastasi Lackström (vaikk'ei hänellä ollut penniäkään), minulla on kokonainen markka. Tulkaa avaamaan porstuan-ovi! —

Ämmä piti paljon rahoista ja ken ei sitä tekisi? Minä nousisin yönaikana ylös vaikka 25 pennistäkin. Hän heitti jotakin päällensä ja lähti ovellensa. Samassa hyppäsimme me porstuanoven ulkopuolelle kuuntelemaan mitä nyt tulisi.

Voi taivas! Backlundska aukaisi kamarin-ovensa, mutta samassa kuului aika räjähdys. Seiväs oli, tietysti antanut perään alapuolelta, ja samassa painui sen yläpuoli lumipalloineen sisään päin. Sen ymmärtää helposti, kun vähäsen ajattelee. Lumipallo romahti alas laudan ja seinän välistä — tai miten lienee mennyt (Lackström oli laskenut oikein) ja Backlundska sai koko lumimöhkäleen niskaansa. — Taivaan Jumala taivaassa! — huusi hän — Taivaan Jumala! auttakaa! auttakaa! —

Me pidimme kättämme suun edessä ja nauroimme niin että vesi tuli silmiimme.

Siellä hän parkui ja huusi kuin hullu. Eikä se ollutkaan kummaa. Minä puolestani olisin semmoisessa tilassa kironnut. — Auttakaa! auttaka! Minä kuolen! Herra Jeesus! Taivas on pudonnut päälleni! Suuri pilvi! — — — Auttakaa! Herra antakoon syntini anteeksi — Ja nyt hän ähkyi ja huokasi ja valitti niin surkealla äänellä että minunkin paatunut sydämeni rupesi ämmä parkaa surkuttelemaan. 

Mutta Lackström lurjus, hän nauroi vaain että polvet notkistuivat. — No, no — huusi hän sitten yhtäkkiä oven läpi — mitä nyt? mikä matamia vaivaa? — — Auttakaa! auttakaa! — huusi tämä — Kuinka me voimme auttaa, kun porstuan ovi on lukossa? — sanoi Lackström, vaikka kyllä tiesi sen olevan auki. — Murtakaa ovi ja tulkaa sisään! — huusi Backlundska. — No, koetetaan, koetetaan, — sanoi Lackström.

Ja nyt me olimme ryntäävinämme koko voimallamme ovea vastaan, vaikka se muutenkin olisi auennut. Niin teimme, ja seuraus oli että ovi tietysti lensi auki, ja me pää edellä sisään ja suorastaan ämmän päälle. Tässä ei enää Lackstöm saattanut pidättää itseään, vaan rupesi nauramaan niin että oli pakahtua siihen paikkaan, Backlundska paran päälle. Hetken perästä nousimme kuitenkin ylös ja autoimme akan pulasta. Lackström oli olevinaan aivan tietämätön ja viaton kuin taivaan enkeli.

— No, eipä nyt hullumpaa, — sanoi hän —, minä luulin porstuanoven olevan lujemmasti kinni, ja se aukeni aivan kuin itsestään. —

Backlundska siunasi itseään, öhkyi ja ähkyi ja luuli vieläkin että pilvi taivaasta oli pudonnut hänen päällensä. — Niin — sanoi Lackström olimme pelastavat enkelit.

Matami tointui vähitellen pelostansa, mutta asiaa hän ei koskaan voinut selittää. Mistä lumi oli tullut, mistä seiväs, sitä hän ei ymmärtänyt, eikä myöskään miten hänen voi- ja maitopyttynsä olivat pudonneet alas. — Niin, niin — sanoi hän, päästyään meidän kanssamme viimein ihka eheänä nahastaan sisään kammariinsa, — Herran tiet ovat käsittämättömät, mutta kyllä täällä kummittelee. 

— Mitä joutavia! — sanoi Lackström — kissat, joista matami niin kovasti pitää, ovat varmaankin olleet täällä elämöitsemässä. —

— Ei, ei — sanoi Backlundska kovin kalpeana (hän oli sytyttänyt kynttelin, jotta nyt näimme hyvästi) ja pudistellen päätänsä, — mistäs olisi lumi tullut? (Hän näki että lunta oli porstuan lattia täynnä.) —

Kovasti tuumasi ämmä, mutt'ei saanut asiaa selville. Ja seuraus koko jutusta oli se että hän meille, jotka olimme hänen pelastavat enkelinsä, kuten hän arveli, antoi 5 nekkaa kummallekin ilmaiseksi. Lackström lurjus kiitti hyvin nöyrästi ja minä myös, ja sitten menimme me tiehemme, pureskellen nekkoja ja nauraen.

(*) Kalle Stenfeltin seikkailut, Tampereen uutisiset 4.12., 6.12., 9.12. ja 13.12.1890