Osallistuin eilen illalla SHS:n järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansakunnan muisti ja tutkimusympäristö – historiantutkimus ja suomalaisten arkistojen tulevaisuus. Paneelissa sanottiin paljon fiksua ja toistamisen arvoista on muun muassa Janne Ridanpään kehoitus hyödyntää kotiseutuarkistoja. Loppupuolella hän tai Riku Keski-Rauska totesi, että tutkijoiden ja arkistoväen pitäisi olla samalla puolen pöytää. Kielikuva oli hieman epäonnistunut, sillä perinteisesti olemme aina olleet nimenomaan eri puolella tiskiä.
Tiskin ja sen takana olevan asiantuntemuksen toi esille kommenttipuheenvuorossaan Sirpa Kähkönen. Kansallisarkistoa edustanut Mikko Eräkaski ei kuitenkaan ymmärtänyt eroa kasvokkaisen keskustelun ja chatin sekä sähköpostin välillä. Mieleeni tulee tuskaiset yhteenottoyritykset Museoviraston arkistoon, josta en lopultakaan saanut sitä, mitä tiesin siellä olevan ja harkitsin paikan päälle lähtöä. Arkistoa enemmän käyttävä tuttavani totesi, että tutuiksi tulleet tutkijat saavat parempaa palvelua. Tietenkin.
Sähköpostin tai chatin kautta ei synny helposti tuttavuutta eikä näin ollen myöskään luottamusta. Tuli kyllä mieleen kokeilla, minkälaisen vastauksen haahuilevaan kysymykseen saisi. Onko Kansallisarkistossa vielä työntekijöitä, joilla on tietoa arkistojen sisällöstä? Onko jatkossa, kun asiakaskontakteja on vähemmän? Jos digitoimaton aineisto painuu Astian pohjalle, miten se sieltä enää löytyy? Puhumattakaan astioimattomasta aineistosta.
Eräkaski väheksyi myös arkiston merkitystä tutkijoiden välisenä kontaktipintana ja hän luuli, että tutkijat kohtaavat kahvihuoneissa. Minä ja vierustoverini nauroimme melkein ääneen. Minä en väitöskirjaa tehdessäni käynyt kertaakaan Opinahjon kahvihuoneessa enkä tänä päivänäkään tiedä sen sijaintia. Helsingin yliopiston vierailevana tutkijana olen päässyt yhden yleisen kahvituksen aikana kahvihuoneen ovelle asti. Tuttavieni puheista päätellen monet tekevät töitä kotona, vaikka heillä olisi työhuone yliopistolla. (Tämä lisääntyvä eristyneisyys on tietenkin isompi yhteiskunnallinen ilmiö, josta pitäisi kantaa enemmän huolta.)
Yleisön kommenteille ei tietenkään jäänyt tarpeeksi aikaa. Vihoviimeisenä ääneen pääsi Anneli Mäkelä-Alitalo, joka loputtomaan klikkailuun tuskastuneena kysyi, miksi Kansallisarkisto julkaisee digitointeja ilman sisällysluetteloita. Hyvä kysymys, johon vastatessa olisi voinut käyttää sanoja asiantuntemus ja asiakaslähtöisyys, mutta ei välttämättä positiivisessa mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti