Historiaa kolmeen kertaan elävöitettynä

1) Pukkisaaressa pidettiin syyskuun ekana viikonloppuna koronatauon jälkeen ekat muinaismarkkinat. Menin paikalle Löydöistä muinaispuvuksi -kirjan tekijöiden (Mervi Pasanen & Jenni Sahramaa) järjestämän pukuesityksen houkuttelemana. Rinnan ja aikajärjestyksessä esitetyt puvut olivat informatiivinen näky, mutta huomioni veivät lapsukaiset, jotka ihan aidosti tekivät sitä, mitä lapset uskottavasti ovat aina tehneet.

2) Seuraavana viikonloppuna pääsin pitkän aikomisen jälkeen purjehdukselle tykkisluuppi Dianalla. Nauratti, etten kesällä saanut aikaiseksi vaan piti syksyisenä päivänä vasta lähteä. Sää kuitenkin oli niin upea, ettei parempaa olisi voinut kaivata.

Diana on tehty tarkasti Chapmanin piirrustusten mukaan ja kunhan sähkömoottori vei meidät laiturista avoveteen saimme kokea purjeiden tarjoamaa vauhtia. Oppaanamme oli Chapman itse. Draamaopastuksessa oli sopivasti asiaa, mutta ei turhantärkeyttä. Peränpitäjä piti aurinkolasit päässään, merimiehellä oli modernit kengät ja Chapmanin takki ei ollut 1700-luvun rakenteita nähnytkään, mutta viis tuosta, kun aurinko paistoi.

Kokemus oli jo purjeiden köysien katselu, mutta merkittävin osuus oli soudun kokeilu. Katsoin tietenkin vain päältä (teema toistuu jäljempänä) ja airopareja oli vain kaksi, mutta fyysisestä työstä sai livenä toisen käsityksen kuin kuvista. Enkä edes muista olenko kuvia nähnytkään. Kussakin airossa oli kaksi soutajaa, mutta istumapaikaltani sain vain osittaisen otoksen 8-metrisestä airosta.

Kuvaaja: Jenni Lares. 

3) Viikkoa myöhemmin eli viime perjantaina olin jälleen Pukkisaaressa, jonne Jenni Lares oli järjestänyt Ruokahistorianpäivien toiminnallisen osuuden. Sateinen sää karsi osallistujia, joten mahduimme mukavasti keittotilaan ja kuurojen välillä pääsimme uloskin. 

En ole käytännön tekijä enkä innokas uuden kokeilija, joten lusmuilin niin törkeästi, että hävetti paikan päällä ja harmittaa edelleen. Hämmensin sentään hetken ruokaa pannulla ja kirnusin tehottomasti. Muut olivat kiitettävän ahkeria ja sain hieman ymmärrystä ruuanlaitosta avotulella. Sehän oli vallitsevana käytäntönä ennen rautaliesiä eli vuosisatoja. Ja sarjassa asioita, joita en muista missään museossa selitetyn. Verkkopelin tai videon paikka? Siirretään kolmijalkapataa paikasta toiseen, säädetään patakoukkuja, muistetaan lisätä - sopivasti - polttopuita ja vielä silloin tällöin hämmentää.

Pääruokalajit - ohrapuuro lantun (vai oliko ne kuitenkin nauriita?) paloin, härkäpapumuhennos ja paistetut muikut - edustivat rautakauden ja keskiajan alun mahdollisuuksia, mutta vastaavaa mössöä oli lusikoissa myöhemminkin - ellei ollut laihempaa liemeä. 

Kuvaaja: Jenni Lares

Me emme syöneet suoraan padasta vaan kertakäyttölautasilta. Hygieniapyrkimykset olivat muutenkin ehkä eri tasolla kuin menneisyydessä. Tiskausta seuratessani (kyllä, onnistuin välttämään jopa aktiviteetin, jota olen tehnyt 30+ vuotta) tuli mieleen vanha hupijuttu, jonka onnistuin löytämään blogin syövereistä. Uusinta:

Ojalan emännällä ei milloinkaan ollut tapana pestä pataa, vaan keitti samassa padassa perunat, puurot, vellit, ja sopat, niin että padan laitaan viimein muodostui paksukyrsäinen reuna.
Tulee sitten erään kerran taloon matkustavaisia, jotka emännältä pyytävät pataa lainaksi, keittääkseen sillä perunoita.
- Ottaa siitä uuninpankolta, sanoo emäntä.
Eräs vieraista ottaa padan ja vähän aikaa sitä katseltuaan, ammentaa siihen muuripadasta lämmintä vettä, nostaa padan lattialle ja sieppaa suuren halon nurkasta, jolla alkaa työntää padan kyrsäisiä reunoja puhtaaksi.
Emäntä, joka koko ajan on karsaasti katsellut vieraan puuhia, syöntyy vihdoin ja ärjäsee tälle:
- Ei sitä pataa pestä tartte, velliä minä sillä vaan viimeksi keitin, kyllä siinä perunoita saattaa kiehasta.
- Enhän minä sitä pestä aiokkaan, työnnän vaan tohon paksumpaan kyrsään vähän läpeä, jotta ma saan perunat siitä sisään, vastaa vieras tyyneesti.