Historiantutkijoiden työn kierrätyksestä

Kuten Mirkka Lappalaisen kirjasta kirjoittaessani "paljastin", useimmat uutuuskirjat kannan kirjastosta kotiin ja sitten lukemattomina takaisin. Esimerkiksi Maria Petterssonin kirjassa Suomen historian jännät naiset kiinnosti ainoastaan mukaan otetut naiset ja lähdemerkinnät. Päivitin Facebookiin

Kävin hakemassa kirjastosta Petterssonin uutuuden. Positiivista: on lähdelista. Siitä oli sitten kätevä bongata samoja kirjoja useamman naisen kohdalta. Esimerkiksi Toron kirjasta oli päässyt "kierrätykseen" ainakin 3 naista. Takakannen mukaan ulkomaisia jänniä naisia myytiin yli 50000 kpl, joten eiköhän tämäkin kauppansa tee.

ja unohdin opuksen, kunnes somessa alkoi keskustelu viime viikon lopulla. Sen viritti Hesarin juttu ”Voisi pitää vähättelynäkin” – Tutkijat pahastuivat, kun menestyskirja historian jännistä naisista jättää heidän työnsä varjoon. Esiin nostettiin kolme teemaa: selvä tekstikopiointi, epätarkka lähteistys ja tutkijoiden työn vähättely. Kopiointi oli todistettu varsin selvästi tekstinäyttein eikä siitä sen enempää. Tai siis toivottavasti sitä ei ollut enempää.

Lähdelista yhdistettynä (oletettavasti) kaikki tietävään kirjoitustyyliin jättää tavislukijalle todennäköisesti fiiliksen, että naisgalleria on Petterssonin "löytämä". Ylen jutussa todetaan "Pettersson pyrki valikoimaan kirjaan henkilöitä, joista ei ole ennestään juuri kirjoitettu." Vaikka hän nimenomaisesti ei olisi pystynyt kirjoittamaan yhdestäkään naisesta, josta ei ole aiemmin kirjoitettu! Anu Lahtista lainaten

Kun historioitsijat nimenomaan *kirjoittavat* tuloksensa, niin heitä ehkä loukkaa erityisesti jos sanotaan että julkaistaan kirja naisista, joista ei ole ennen kirjoitettu. (Muistinvarainen viittaus ylen juttuun)

Itse olisin esimerkiksi Veli Pekka Toropaisena vetänyt herneen syvälle nenään Petterssonin toteamuksesta "Kuinka on mahdollista, että jotain näin kiinnostavaa ja näin mehukasta ja herkullista on saatettu jättää pois populaarista historiankirjoituksesta? " ja kysynyt, miten on mahdollista, että tietokirjailija poimii toisten töistä rusinat ja esittää ne ominaan? Jussi Jalosen sanoin

En ole viitsinyt sanoa tähän polemiikkiin mitään, mutta kun kerran HS:n mielestä tutkijat "pahastuivat" niin totean vain, että Ylen haastattelun jälkeen kävi itsellänikin mielessä, miten helppoa on julkaista uusiksi Kansallisbiografian parhaat palat.

Minkäänlaista kunnioitusta tutkijoiden työtä kohtaan ei myöskään edusta Petterssonin lausahdus "Suurin osa kirjan lähteistä löytyi suomalaisista yliopistoista suomalaisista lähteistä. Joskus pystyi jopa kilauttamaan tutkijalle, että voitko kertoa lisää." "Suomalaiset lähteet" eivät siis ole "lähteitä" vaan suomalaisten tutkijoiden tekemää työtä. Hesarin juttua kommentoivaa Liisa Kunnas-Pusaa lainaten

Ns. "tavislukijalle" saattaa myös tulla ehkä vähän väärä kuva siitä, kuinka helppoa/vaikeaa historiantutkimus on. Ei tuntuisi hirveän kivalta, kun kaikki oma työ menisi toisen tyypin nimiin, kun itse olisi kuitenkin joutunut kärsimään kaiken tylsän lähdeaineiston läpikäynnin ja jalostanut siitä tietoa. Mutta tutkijoiden esittämä kritiikki sivuutetaan tässä nyt vähän tämmöisenä pikkumaisena pahastuksena, vaikka on kyse aika laajoista tiedonjulkaisuun liittyvistä kysymyksistä.

Jos Petterssonin kirjassa oli käytetty varsinaisia lähdeviitteitä, jotka eivät (ainakaan meidän tutkijoiden mielestä) haittaa luettavuutta mitenkään, olisi pelastettu edes jotain. (Ja yksi tuttavani olisi säästynyt mietinnältä, että mistä yksi häntä kiinnostanut johtopäätös oli peräisin.)

Ihan oma asiansa on sitten "jännien naisten" käsite, jota olen inhonnut alusta asti. Itse kun olen yrittänyt täällä blogissa nostaa esiin tietoja tavallisemmista naisista, tietenkin lähteet mainiten. Ylen jutun ingressissä taas "Tietokirjailija toivoisi, että naisten historiaa tutkittaisiin entistä enemmän, jotta menneisyydestä piirtyisi totuudenmukaisempi kuva" ja Petterssonia lainataan 

"– Toivon, että tutkittaisiin naisia, lapsia, köyhiä, vähemmistöjä. Kaikkia, jotka ovat täällä olleet ja joita on toistaiseksi tutkittu vähemmän kuin vaikka rikkaita miehiä. Sen takia, että silloin meille muodostuu kokonaisempi ja totuudenmukaisempi kuva historiasta."

Petterssonin kirjallisuustutkimus ei näköjään ole ollut kovin perusteellinen. Piikoja ja palvelustyttöjä on tutkittu joka vuosisadalta, talousmamselleista on tutkimusta, ... Mutta onnistuisiko Pettersson tekemään tarinallista tekstiä tutkimuksesta, jota ei ole esitetty valmiiksi tarinallisessa muodossa? Ja vieläpä tekstiä joka saisi medianäkyvyyttä? Anu Lahtista vielä lainaten

Kuten @HistAik tuonnoin kirjoitin, "on paljon tapauksia, joissa median hiljaisuus ei ole johtunut siitä, etteivätkö historioitsijat olisi koettaneet tuoda sanomaansa esiin niin totisin kuin leikkisinkin äänenpainoin. Aihe kuin aihe saattaa törmätä torjuntaperusteisiin .... ei sovi mediaprofiiliin, ei sovi ajankohtaan, olisi ollut kiinnostava eilen tai viime viikolla, tekijä ei ole kyllin tunnettu, tehtiin jo juttu, metriikka osoittaa, ettei juttuja lueta, aihe on liian tieteellinen ..."

Tämä blogiteksti pyöri yhden kirjan ja keskustelun ympärillä, mutta kyse on isommasta ja yleisemmästä  asiasta. Göteborgin Nordiska historikermötestä jäi blogiin kirjoittamatta hieno paneelikeskustelu När historiska händelser får samtidens uppmärksamhet - historikerns roll och relationer till brukare och journalister. Muistiinpanot olen jo hävittänyt, mutta mieleen jäi tutkijoiden syvä loukkaantuminen, kun heidän tutkimusaiheistaan oli tehty popularisointeja ottamatta yhteyttä ja mainitsematta tutkijaa itse ohjelmassa. Keskustelussa tuotiin esiin se, että toimittajilla ja tutkijoilla on erilaiset tavoitteet ja pelisäännöt, mikä selittää ristiriitoja. Kuvaavaa kuitenkin oli, että yleisössä ollut toimittaja ei edes ollut tiennyt ristiriitoja olevan. Joten kumpikohan osapuoli ymmärtää toista paremmin ja miten päin suhteen pitäisi olla?

P. S. Kirjoitin tämän tekstin viikonloppuna. Sittemmin ilmestyi samasta aiheesta Sanna Nyqvistin artikkeli Tiedon alkuperä ja reilu käyttö – lähteistä kertomiselle on monia tapoja luovassa tietokirjallisuudessa. Yksi lainaus: "Joskus tietokirjan aihe asettaa erityistä painetta lähteiden ilmoittamiselle. Jos kirjan eetoksena on nostaa esille unohdettuja naisia historian hämärästä, on jossain määrin ironista, mikäli noita naisia tutkineet (nais)tutkijat unohdetaan mainita."

P. S. 2. Lisäksi julkaistiin Susanna Välimäen, Nuppu Koiviston, Maarit Leskelä-Kärjen ja Juha Torvisen teksti Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset. Yksi lainaus: "Suomen historian jännät naiset -kirjassa on yhteensä 54 lukua (sekä esipuhe). Tässä tarkasteltiin niistä vain yhtä. Tulokseksi saatiin 37 plagiointiesimerkkiä."