Ilmestyi: Sähköisen kulttuuriperintöaineiston käyttäminen tutkimuksessa

Sähköpostiarkistoni mukaan sain silloiselta SLS:n arkistonjohtajalta Mikael Korhoselta 12.9.2011 pyynnön kirjoittaa 1-2 liuskaa käyttäjän puheenvuoroa hankkeen Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot loppuraporttiin. En enää muista, oliko tästä ollut etukäteen hanketta pyörittäneen Outi Hupaniitun kanssa puhetta. Tietenkin aloin näpyttelemään ja olin überotettu julkaisusta 2012. 

Raportti voi vaikuttaa vanhentuneelta, mutta se on Suomen historiantutkimuksen digitalisoitumisen historian kannalta merkittävä lähde. Tästä syystä etsin sitä eilen käsiini. En tietenkään metrin päässä hyllyssä olevaa paperista versiota vaan pdf:ää, joka ennen oli SLS:n sivuilla. Vaan eipä ole enää. Sic transit digitaalinen aineisto. 

Oma osuuteni kiinnostanee vain itseäni, mutta kopsaan sen nyt tähän, jotta se voi kadota verkosta joskus uudestaankin. Kopioinnissa Academia.edu:sta ladastusta pdf:stä t-kirjaimia jäi matkalle enkä välttämättä huomannut kaikkia lisätä kohdalleen. Mutta tulipa luettua läpi ja todettua, että allekirjoitan edelleen ajatukseni. (Osoitus kehittymättömyydestäni?) Kiitos Kari Kujansuun luoman Digihakemiston yksi haaveistani on jopa toteutunut.

***

Sähköisen kultuuriperintöaineiston käyttäminen tutkimuksessa

Latteudella aloittaakseni, kylläpä aika kuluu nopeasti: olen jo yli kolme vuota metsästänyt suomalaisia siirtolaisia Amerikasta. Vastaavaan tehtävään intohimoisesti suhtautuvat ovat matkustaneet paikan päälle ja luoneet suhteita paikallisiin. Itse olen työ- ja rahaekonomiaa ajatellen rajoittunut internetin kautta saatavilla olevaan ainekseen. Tiedostaen tietenkin, että tämä tarkoitaa useiden arvokkaiden lähteiden ohittamista.

Internetin kautta tietoa on näistä henkilöistä tarjolla siksi, että heistä kertovat lähteet ovat kiinnostavia myös paikallisille sukututkijoille, jotka ovat ennakkoluulottomasti 1990-luvulta lähtien hyödyntäneet verkkoa tutkimuksissaan. Sukututkijat ovat tottuneita jakamaan tietoa keskenään ja eivätkä kauaa epäröi uusien mahdollisuuksien ja lähteiden edessä. Tämä on ollut havaitavissa niin Amerikassa kuin Suomessakin.

Amerikkalaisten harrastajien ja heille palveluja tarjoavien toimijoiden ansiosta on 1900-luvun ihmisistä tarjolla lukuisa ja jatkuvasti laajentuva lähdejoukko. Internetin käytöön tottunut pystyy tekemään näiden joukossa tutkimusta niin sujuvasti, ettei kysymättä pysähdy miettimään eroa vanhanaikaiseen arkistotutkimukseen. Tuttuja elementejä on edelleen mukana. Pitää muistaa lähdekriiikki ja yrittää käydä aineistoja järjestelmällisesti läpi. Näillä on tiedon löytämisen ilossa taipumusta unohtua riippumatta toimintaympäristöstä.

Juuri tiedon löytämiseen verkkoympäristöt antavat kuitenkin aivan toisenlaisia mahdollisuuksia kuin paperit ja mikrofilmit. Käyttämissäni amerikkalaisissa sivustoissa useimmat aineistot on indeksoitu poimien tekstistä useita tunnistetietoja. Tämän ansiosta sekä henkilöiden että paikkojen nimillä hakien saa esiin osumia useista erilaisista lähteistä. Sekä tutuista että tuntemattomista. Hyvin rakennetuissa palveluissa käyttäjä pääsee hakutuloksesta helposti kuvaukseen lähteestä, josta selviää tulkinnalle olennainen. Jää tietenkin tutkijan kurinalaisuuden varaan, että tähän tutustuu eikä ryntää seuraavaan tulokseen.

Nopean etenemisen lisäksi internetin yli käytetyt lähteet mahdollistavat myös yksinkertaisen paluun aineistoon. Alkeellisimmillaan, kuten tällä hetkellä Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa, käyttäjä kopioi omiin tiedostoihinsa URL:n ja toivoo tutkimuksensa valmistuvan ennen käyttöliittymän ja osoitteiden muuttumista. Muta ratkaisu voi olla myös monipuolisempi ja tutkimusta tukeva. Tällainen on mielestäni amerikkalaisella sivustolla Ancestry.com (samaa tekniikkaa käytetään yrityksen eurooppalaisilla maasivuilla, joita on mm. Ruotsissa ja Saksassa). Sukututkijoita ajatellen on palvelussa mahdollistetu lähteiden etsimisen ja löytämisen lisäksi niiden liitäminen sukupuuhun. Näin käyttäjä saa yhteen paikkaan kokoon yhtä henkilöä koskevat lähteet, joita voidaan helposti vertailla ja myös havaita jääneitä aukkoja, joita voi jälleen lähteä täytämään vain yhden klikkauksen vaativalla haulla.

Lähteitä näin tallettaessaan tutkijat huomaamattaan luovat tietoa. Kun joku on päätellyt lähteiden A ja B koskevan samaa henkilöä, osaa sivusto ehdottaa seuraavalle A:ta tarkastelevalle, että B:kin voisi häntä kiinnostaa. Lisäksi käyttäjät voivat halutessaan antaa tutkimustuloksensa eli kokoamansa sukupuun muiden käyttöön. He ovat voineet liittää siihen tietoja myös palvelun ulkopuolelta. Mielenkiintoisen sukupuun löytyessä voi sivustoon rakennetuilla kommunikointikanavilla yksinkertaisesti ottaa toiseen tutkijaan yhteyttä tarjoten lisätietoa tai pyytäen sitä. Tähän voi olla aihetta myös silloin kun huomaa etusivun listauksesta toisen tutkijan viime päivinä käyttäneen useita samoja lähteitä, jotka kuuluvat omaan tutkimukseen.

Kyseessä on siis elävä esimerkki siitä, että sähköiselle kultuuriperintöaineistolle voidaan rakentaa pelkän säilytys- ja esitysympäristön sijaan kollaboratiivista tutkimusta tukeva paikka. Tällaisen toivon vielä joskus näkeväni suomalaiselle arkistoaineistolle:

• että voudintilejä tai muuta isoa nidettä läpikäydessäni voisin merkitä otsikkotietoja ja löytöjäni talteen sivun oheen erillisen dokumentin sijaan. Ei tarvitsisi ajatella satojen muiden kahlaavan samoja sivuja kymmenysluetteloa etsien vaan voisin johdattaa heidät suoraan oikealle sivulle. Jos olen tulkinnassani erehtynyt, on muilla mahdollisuus tehdä toisia merkintöjä.
• että maantieteellistä paikkaa tutkiessani minun ei tarvitsisi tietää kaikkia mahdollisia arkistonmuodostajia, jotka ovat karttoja tuotaneet. Eikä tehdä hakuja monilla eri tarkkuustasoilla. Mikään mahdottomuushan ei olisi liittää vanhoihin kartoihin nykyaikaisia koordinaatteja ja näin luoda käyttöliittymä, jossa pääsisi liikkumaan paikassa, ajassa ja mittakaavassa.

Kunnollisella metadatalla voitaisiin mahdollistaa myös hyppy kartasta muun tyyppisiin lähteisiin: pitäjän rippikirjaan, henkikirjaan ja käräjäpöytäkirjoihin. Tutkijat voisivat unohtaa tuomiokuntien ja läänien rakenteiden kehityskulkujen hahmottamisen paperiluettelosta kun tämä olisi tutkimusympäristön itsestään selvää taustatietoa.

Muutakin aineistoa voitaisiin linkitää, eri tasoilla. Listata arkistoyksiköt, joissa on vankeja koskevaa aineistoa, tai linkittää yhden ihmisen elämää koskevat kirkonkirjan sivut. Tai hyödyntää tutkijoiden huomaamattaan luomia elektronisia tutkimuspäiväkirjoja (tietenkin noudataen suomalaista lainsäädäntöä). Unohtamatta eri toimijoiden digitoimien aineistojen yhdistämistä.

Vaikka tavoite asetetaisiin edellä esitämääni unelmaa alemmalle tasolle on yksitäisiin dokumenteihin liitettävä tieto ensiarvoisen tärkeässä asemassa sähköisen kultuuriperintöaineiston hyödyntämisessä. Jos tämän taustatiedon tarkkuudessa ja määrässä pitäydytään samalla tasolla kuin perinteisessä arkistotoiminnassa, menetetään huomatavia etuja. Luottamalla käytäjiin tiedontuotajina tavalla tai toisella palveltaisiin nykyajan ja tulevaisuuden tutkijoita.

Kaisa Kyläkoski on henkilö- ja paikallishistorian harrastuksessaan käytänyt sekä perinteisiä arkistoja etä internettiä 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tutkimuksistaan hän on kirjoittanut kirjoja, artikkeleita järjestölehtiin sekä vuodesta 2007 blogia ”Sukututkijan loppuvuosi”.