24. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuun ensimmäinen päivä oli lupaava. Twiittasin aamuvarhaisella "Kolmen kuukauden haahuilun jälkeen takaisin väikkärin aineistoon. Läpikäytävänä 1056 nimitysuutista vuosilta 1760-1791." ja sain päivässä käytyä läpi puolet tuosta satsista. Illansuussa soitti tätini ja puhelun aikana tenttasi väikkärin aihetta. Kerroin nykyisen työotsikon ja sain sen sanoja selittäen auki sen, mitä olen tekemässä, joten jotain perustasta on kunnossa. 

Työputki kestikin neljä päivää, mutta simahti, kun luokittelematta oli 10% sanomista. Seuraavan spurtin tein (vihdoin) kesäkuun kirjallisuusmuistiinpanoja purkaen. Löytyi niin hyviä juttuja, että melkein aloin kirjoittamaan. Eli seurasi FB-päivitys "Aloin (vihdoin) edata viime keväänä tohtoriseminaarissa "lähes valmiiksi" arvioitua väikkärin lukua. Vähemmän yllättävästi hajosi alta aikayksikön." Yksi syistä, miksi homma on seisonut käytännöllisesti katsoen puoli vuotta. (Tosiasiat vihdoin tunnustaen.)

Kuten aiemmissa kuukausikatsauksissa olen todennut, aikaansaamattomuuteen on myös vaikuttanut "pakottavan" välitavoitteen puute. Tämä korjaantui hetkeksi (lähes stressin partaalle). Viime kuussa tehdyistä esitysehdotuksista kaksi meni läpi ja molemmat on pidettävänä tammikuussa. Helmikuun alussa järjestettävään Opinahjon sisäiseen semmaan ei ollut karsintaa, joten sinne tarjottu aihe on kirjoitettava tammikuun loppuun mennessä. Lisäksi minulta tilattiin sukututkimuksen osaajana yleisöluento, jonka aiheen valitsin väikkärin tiimoilta. 

Olennaisin paine syntyi, kun huomasin, että kevään tohtoriseminaarin ohjelmaan kohdalleni oli merkitty aiemmin kokematon ja tutkimusaikaani osaavaksi tietämäni opponentti. Tämän edessä en halua menettää kasvojani, joten nimihavainnon vaikutus vastasi patteria vanhanaikaisessa Duracell-mainoksessa. Erinomaista, mutta...

...valitettavasti pupun koneisto on niin heikossa kunnossa, että tasaisen rummutuksen sijaan poukin sinne ja tänne. Kaikki jäi kesken ja tuotti lisää tekemistä. Yhdestä aineistoläpikäynnistä piti syntyä sivutuotteena kevyt blogiteksti, mutta sitten tein yhden haun liikaa ja käsissä olikin ihan realistinen artsuaihe, joka linkittyi aiempiin ajatuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin. Opinahjon kirjahankkesta piti lukea kuvaus vain uteliaisuudesta, mutta se herätti ajatuksen kontribuutioehdotuksesta, jota "piti" alkaa hahmottelemaan. Kirjallisuuslistan läpikäynti pääsi B:hen asti, kun googlasin artsun kirjoittajan nimellä ja pian twiittasin

Onni on löytää (taas) erittäin relevanttia OA-kirjallisuutta kielellä, jota on jopa opiskellut. Mutta missä opus on piileksinyt 2,5 vuotta? Olisiko ranskaksi tekemättömillä googlauksilla osuutta asiaan? Tai sillä, ettei kukaan muukaan ole kirjaan viitannut?

Väärinkäsitysten välttämiseksi: googlaus oikeasta asiasta kirjoittaneen tutkijan nimellä on erinomainen idea. Yksi 2020-luvun tutkimuksen (monista) iloista on se, että on erilaisia sivustoja (yliopistot, Orcid, Google Scholar, Academia.edu, Researchgate yms.), joilta pääsee tarkistamaan tutkijan tuotannon. Harvemmat tutkijat käsittelevät yhtä aihetta vain yhdessä artikkelissa tai kirjassa ja listoista löytyy tuoreempia tutkimuksia kuin muiden viitteistä. 

Ees-taas loikkimiseen palatakseni (tai sitä jatkaakseni), taivaalle kiitos norjalaisesta väikkäristä, jonka kaukolainan eräpäivä ei jättänyt tulkinnan varaa ja pakotti yhden suorituksen loppuun saattamiseen tässä kuussa. (Eräpäivistä puhuen, kirjastosakkoja maksoin tässä kuussa 30+ euroa. Viikkoa ennen kuin Kansalliskirjasto kertoi minun olevan vuoden asiakas, olin samaisessa laitoksessa sakkosaldon takia lainakiellossa. C. A. Gottlundia lainaten: Sanotaan sanalaskussa, jottei löyvyk niin hyveä ettei joku laita, eikä niin pahaa ettei joku kiitä (Suomalainen 31.1.1846).)

Tehtävälistan akuutti osuus onneksi lyheni, ennen kuin ehdin asian hyväksi mitään tehdä, sillä korona siirsi tammikuulta kesälle esityksen, joka oli pahiten kesken. 

Aatonaattona sain joululahjan, kun törmäsin kaupungilla opinahjolaiseen, joka kertoi viitanneensa juuri vanhaan blogitekstiini, jota en edes muista, ja lopetti keskustelun antamalla ymmärtää, että olisi joskus kiva keskustella tutkimuksestani kahvin ääressä. Hyvin mahdollisesti peruskohteliaisuutta, mutta eipä ole vastaavaa kukaan muu harrastanut.

Merkittävin serendipiteetti ennen vuoden loppua oli kuitenkin Opinahjon avohoitopuolen mainos FB:ssä. Sen kautta löytyi kurssi lajiteoriasta, johon tällä hetkellä kuvittelen nojaavani väitöskirjassani. Yksi suoritustapa on essee, jota aloin rustaamaan jouluaattona sopimatta vastuuopettajan kanssa yhtään mitään. Työ on hyödyksi ja jos saan asiantuntijan lausunnon ja opareita niin ne on vain plussaa. Sillä jatko-opintojenhan pitäisi olla oppimista eikä (pelkkää) opinnäytteen tekemistä. 

Pikkasen kyllä huvittaa se, että ikänsä erikoisluonteisuutta tavoitellut ihminen päätyy kirjoittamaan määrämallista opinnäytettä, jossa käsittelee yhteisöä, joka kirjoittaa erinomaisen kaavamaisia juttuja. 

P. S. 1 Kirjoitusripulin ilmiselvästi vaivatessa vielä toinen tiedonhakuvinkki. Kirjallisuushaun alkuvaiheessa voi olla vaikeaa löytää oikeita avainsanoja. Jos kuitenkin hahmottaa, että aiheesta kirjoittaneet ovat todennäköisesti viitanneet johonkin tiettyyn tutkijaan, tutkimukseen tai käsitteeseen - kuten omassa tapauksessani eilen Hobsbawmin keksittyihin perinteisiin - voi haravoinnin aloittaa hakemalla kyseisellä nimellä suomalaisista yliopistojen julkaisuarkistoista, joissa haku kohdistuu kokotekstiin. Hakutuloksista voi löytyä just oikeaa asiaa tai vähintäänkin uusia ideoita, sanoja tai relevanttia kirjallisuutta.

P. S. 2 Poimintoja historian väitöskirjatutkijoiden verkkopresenssistä

• Jyväskylän yliopiston historia-aineiden alumniyhdistys Jälkiviisaiden keskusteluohjelmassa eli Jälkiviisastelua-podcastissa ovat olleet äänessä m.m. väitöskirjatutkijat Veikka Kilpeläinen ja Joonas Tammela sekä tänä syksynä väitellyt Anna-Kaisa Yli-Kotila.
• Helsingin yliopistossa historian väitöskirjaa tekevä Sebastian Lindberg aloitti blogin Diplomaatin jäljillä.
• Aino Kirjonen valitsi bloginsa nimeksi Väitöskirjatutkijan matkassa Suomessa ja Yhdysvalloissa.
• Instagram on minulle Terra Incognita, mutta Oulun yliopiston Twitter-nostosta kävi ilmi, että Lauri Moilanen tarjoaa siellä Pyövelin renki -tilillään "Asiaa suisidaalimurhista, hulluuden historiasta ja tutkimuksesta."
• Kimmo Svinhufvudin vetämän Helsingin yliopiston Tutkijan verkkokirjoittaminen -kurssin (syksy 2021) kurssiblogissa Jatkot on erilaisia ajatuksia jatko-opinnoista. Pari kirjoittajaa oli tunnistettavissa historia-alan väitöskirjatutkijoiksi. Ainakin yksi kirjoittaja on arkeologi ja antoi ymmärtävänsä perustavansa blogin. Jään odottamaan sen ilmaantumista eteeni.

Kuva joulukuusta Rijksmuseumilta, jolla on siitä epätavallisen heikot kuvailutiedot.

Tapahtui jouluna 1889 (7/7)

Edellisessä osassa päätettiin asian ensimmäinen selvittelyistunto ja Nyberg joutui tutkintovankeuteen.

Välikäräjien aloituspäivänä 17.3.1890 kuulusteltiin 23 osittain uutta osittain aiemmin kuulusteltua todistajaa. Edellisten joukkoon kuuluivat insinööri Viktor Hartman ja neiti Hilma Axelqwist, jotka todistivat, että jouluaatonaattona juuri ennen keskipäivää oli Karl Hartmanin puodista eräs maalainen,  ostanut ihan samanlaisen kaakaorasian kuin Slotten joululahjaksi saama. Mies oli puvultaan ja käytökseltään tuntunut olevan tavallista talonpoikaismiestä sivistyneempi, puheesta päättäen hän oli pohjoisesta päin kotoisin. Muita kaakaoastioita ei sinä päivänä oltu myyty kenellekään talonpoikaiselle miehelle. Mutta kumpikaan ei voinut varmasti tunnistaa Nybergiä.

Mariana Murick täydensi aiempaa todistustaan joululahjojen kuljettamisesta. Nyt hän kertoi, että Nyberg ei ollut tuonut lahjoja korissa vaan taskuissa sekä käsissä ja päällyskengät kainalossa. Lahjat Nyberg oli Murickilla laittanut koriin, jossa oli jo aiemmin tuotuja lahjoja. Kun Mariana Murick vei lahjat Nybergin tupaan, siellä oli osa talonväestä juuri ruvennut illalliselle. 

Kuulusteluja jatkettiin 18.3., mutta niissä ei selvinnyt mitään kovin tähdellistä. Leipuri Johansson vahvisti myyjänsä aiemman lausunnon: joululahjan leivonnaiset olivat hänen liikkeestään.

Vierasmiesten kuulustelun päätyttyä virallinen syyttäjä ja asianomistaja pyysivät asian lykkäämistä seuraaviin varsinaisiin käräjiin, sillä kaikkia todistajia ei ollut saatu haastetuksi näihin välikäräjiin. Tähän Nyberg huomautti, että silloin sopisi olla todisteet koossa, ettei hänen kauemmin tarvitsisi olla kahleissa tuomiotaan odottamassa.

Varsinaisilla käräjillä tapauksen käsittely alkoi maanantaina 21.4.1890. Merkittävimmän todistuksen antoi korintekijä J. Näykki Lapualta, joka tunnisti lahjakorin tekemäkseen. Joitakin päiviä ennen joulua hän oli ollut Vaasan torilla koreja kauppaamassa. Hän oli saanut myytyä neljä, joista kolme oli tätä tyyppiä. Sitten hän oli myynyt maanviljelysseuran puuteoskauppaan kaksi koria, joista toinen oli samaa tyyppiä ja toinen suurempi, sekä rouva Henriksonin puotiin kaksi tätä mallia. Vaasasta pohjoiseen Näykki ei ollut korejaan ollut myymässä vaan useimmiten Lapualla ja Kauhavalla. 

K. J. Ståhlberg 1890-luvulla
HKM, CC BY

Käsittely jatkui seuraavana päivänä, jolloin oikeus määräsi Nybergin pyynnöstä avustajaksi lakitieteen kandidaatin K. J. Ståhlbergin. Päivän käsittelyssä ei tullut esiin mitään merkittävää. 

Todistajia kuultiin torstaiaamupäivään. Tuolloin Nyberg pyysi lykkäystä, jotta saisi koottua vastatodisteita. Lykkäys myönnettiin. 

Tapauksen käsittelyä jatkettiin 19.5.1890. Kun 21.5.1890 julistettiin lopullinen päätös oli oikeutta käyty yhteensä 11 päivää, oli kuulusteltu valan alla 143 todistajaa ja muutamia ilman. Tutkimuspöytäkirjaa oli kertynyt joukon toista sataa arkkia.

Ståhlbergin perusteellisesta loppupuheenvuorosta huolimatta kihlakunnanoikeus katsoi todistetuksi, että Nyberg salaa ja tahallaan oli yrittänyt myrkyttää herra Slottea ja uhannut muidenkin henkeä. Viiden vuoden kuritushuonevankeus tuomio alistettiin hovioikeudelle., jossa tuomio pitkittyi vuodella. Nyberg valitti tuomiosta Senaatin oikeusosastoon, mutta se piti tuomion voimassa.

Kirjoitussarja perustuu Päivälehden raportointiin: 18.2.1890, 19.2.1890, 20.2.1890, 21.2.1890, 28.2.1890, 3.3.1890, 18.3.1890, 19.3.1890, 20.3.1890, 21.3.1890, 22.4.1890, 23.4.1890, 24.4.1890, 25.4.1890, 26.4.1890, 20.5.1890, 21.5.1890, 22.5.1890, 22.5.1890, 23.5.1890, 24.5.1890. Myös Pohjalainen 8.7.1890, 12.9.1890, 4.11.1890. Oikeudenkäynnistä on jätetty pois huhut tuhopoltoista,  jotta kertomus mahtui järjelliseen tilaan.

Tapahtui jouluna 1889 (6/7)

Edellisessä osassa epäilyksen alainen Nyberg jäi kiinni valheesta ja näyttää todennäköiseltä, että hän toi Vaasasta Alaveteliin korin, joka myrkytettyjen leivonnaisten kanssa jätettiin joululahjaksi Carl Johan Slotten vaimolle

Lauri Kivekkään luovuttua Nybergin edustamisesta oikeus kuuli Nybergin seurassa Vaasassa olleita, mutta nämä eivät kertoneet mitään tähdellistä. Sitten kuulusteltiin Nybergin palvelijoita. 

Sekä renki Matti Merijärvi että piiat Elisabet Jänislampi ja E. Pirttiniemi kertoivat Nybergin käyneen ulkona jouluaattoiltana, mutta he eivät osanneet sanoa milloin tai kuinka kauan. Nylanderilla joulua viettänyt mylläri A. Molander oli tullut taloon kuuden maissa. Saunassa käytyä oli Nyberg pyytänyt Vaasasta tulleen talonomistaja K. J. Ahlströmin kanssaan ulos. Ahlström tuli pian yksin takaisin. Nyberg palasi, kun vaimonsa oli lähettänyt Aleksanteri-pojan häntä hakemaan. Pirttiniemi tarkensi, että Nybergiä oli haetettu aitan avaimen takia. 

Selityksen ulkona käymiselle antoi Nybergien naapurissa asuva Mariana Murick, jonka luona Nyberg oli aattoiltana kello 7 aikoina käynyt yksinään. Nyberg oli pyytänyt Murickia tuomaan joululahjat, minkä tämä teki puoli yhdeksältä.

Tallirenki J. Liljander oli aattoiltana kuuden tienoilta istunut Nybergin tuvassa. Hän oli huomannut Nybergin kahdeksan maissa menneen ulos ja kuuli Nybergin vaimolta, että mies oli menossa naapuritaloon. Liljanderillekin tuli asiaa ulos ja hän näki, että Nyberg kääntyi tallin luota syrjätietä naapuritaloon, jonka emäntä oli edellä mainittu Mariana Murick. Missään tapauksessa Liljanderin mukaan Nybergin reitti ei vienyt Slotten taloon. Nybergillä oli ollut kainalossaan pärekorin kokoinen, johonkin esineeseen kääritty kalu, jota ei pimeässä tarkemmin nähnyt. Tähän aikaan oli ympäristön taloissa ollut väkeä vielä paljon liikkeellä. Kun Mariana Murick toi joululahjat, osa niistä oli Nybergin omasta puodista, osa jostain muualta ostettuja.  

Vaikka sekä Liljander että Murick todistivat lahjakorista, Nyberg väitti tähän väliin, että kainalossaan kantamansa mytty oli ollut paketiksi käärityt päällyskengät.

Nybergin vaimo todisti miehen tulleen Vaasasta mukanaan sama kori, joka oli toimitettu oikeuteen. Jouluaaton ateria oli syöty 8-9 maissa, eikä Nyberg senjälkeen käynyt ulkona.    

Tutkinnossa esille tulleiden asiain nojalla yleinen syyttäjä vaati Nybergiä edesvastuuseen myrkytysyritykseen Slottea ja tämän perhettä vastaan. Lisätodisteiden hankkimista varten hän pyysi käsittelyn lykkäystä ja Nybergin vangitsemista väliajaksi. Päätettiin, että käsittelyä jatkettaisiin välikäräjillä 17.3.1890.

Tapahtui jouluna 1889 (5/7)

Edellisessä osassa vaasalainen myyjätär tunnisti myöhemmin myrkytetyt leivonnaiset työpaikastaan ostetuiksi, mutta ei niiden ostajaa Nybergiksi, jota ainoastaan epäiltiin. 

Kun käräjiä jatkettiin lauantaiaamuna kymmeneltä, neiti Krüger kutsuttiin uudestaan todistajaksi. Tuomarin käskystä Nyberg pukeutui niihin turkkeihin, joissa hän oli Vaasassa tiettävästi liikkunut. Todistaja ei edelleenkään pitänyt tunnistusta varmana, mutta huomautti jouluaatonaattona Vaasassa käyneen kylmän tuulen, joten hänellä ei ollut mitään erityistä syytä kiinnittää huomiota Nybergin nenän punaisuuteen. 

Todistajalta kysyttiin vasta nyt leivonnaisten ostajan viiksistä. Neiti Krüger vastasi, että viikset olivat sekä kokonsa että värinsä puolesta samannäköiset kuin paikalla olevalla nimismies Knaapella. Knaape ilmoitti, että Nybergillä oli joulun edellä pitkät ja jokseenkin runsaat tumman ruskeat viikset aivan niin kuin hänelläkin. Tämän hän vakuutti voivansa vaikka kuinka monella todistajalla näyttää toteen, 

Nyt täysin sileäksi ajeltu Nyberg kertoi yrittäneensä saksilla sieventää viiksiänsä, mutta leikattuaan ne liian lyhyiksi, oli hän luopunut niistä kokonaan. Edelleen hän tyynesti väitti, ettei ollut käynyt leipuri Johanssonin puodissa. 

Nyberg oli tuonut oikeuteen todisteeksi sen korin, jonka hän väitti ostaneensa ja täyttäneensä joululahjoilla Vaasan torilla. Seuraavaksi todistajiksi kutsuttiin paluujunassaan matkustaneita. Ensimmäisenä oli vuorossa lääninkonttoristi Lagerström, joka oli vaimonsa kanssa Ostermyrasta alkaen samassa vaunussa kuin Nyberg, jonka hän oli aiemmin tavannut eli tunsi ulkonäöltä. Lagerstöm oli huomannut Nybergin tavarakollin, josta näkyi selvästi korin hantaaki. Tuomari kysyi muistuttiko se Nybergin oikeuteen tuomaa koria peitteineen. "Ei, moiselta se ei näyttänyt. Se kolli, joka Nybergillä oli muassaan oli kääritty kahvesäkkiin eikä niinkuin tämä ryynisäkkiin." Kun todistajalle sitten näytettiin lahjapaketin kääreenä ollutta säkkiä, hän sanoi, että kyseessä oli kahvisäkki, joka näytti samalta kuin Nybergin junassa kuljettaman kollin kääre. Kivekäs yritti horjuttaa lausuntoa kysymällä, miten todistaja tunsi kahvi- ja ryynisäkin eron. Todistaja totesi olleensa ennen kaupassa töissä, aivan kuten vaimonsakin. 

Sitten Lagerström vielä lisäsi, että junassa näkemänsä korin hantaaki oli kaareva aivan kuten lahjakorissa, kun taas Nybergin oikeuteen tuomassa korissa on hantaaki on lähes litteä. Kivekäs jatkoi ristikuulustelua kysyen, miksi Lagerström oli kolliin edes kíinnittänyt huomiota. Nyt Lagerstöm kertoi, että kun Nyberg Nurmen asemalla oli repäissyt osoitteen pois paketistaan, oli siihen jäänyt useita samankokoisia paperinpaloja, jotka oli ommeltu päällekkäin kiinni kääreeseen. Tämä oli ollut erikoista niin Lagerströmistä kuin vaimostaankin. Näytti siltä kuin Nyberg ei tietäisi kenelle hän aikoo paketin lähettää kun eri osoitteitta varten on varaksi ommellut pakettiin useita paperilehtiä. Tämän jälkeen tarkistettiin jälleen todisteina olevat korit. Lahjakorin kääreessä oli edelleen useita päällekkäisiä ommellen kiinnitettyjä paperilappuja. Nybergin tuomassa puolestaan yksi ainoa paperi, joka oli kiinnitetty liisterillä.

Lagerströmin vaimo vahvisti vuorollaan samat asiat.

Lauri Kivekäs 1880-luvulla
Museovirasto CC BY

Nyt Lauri Kivekäs pyysi puheenvuoron. Hän totesi asianajajana aina seuranneensa periaatetta, että suurimmankin epäilyksen alaisen ihmisen piti nauttia lain suojelusta. Hän oli erityisellä innolla ottanut Nybergin asian ajakseen, sillä ensinnäkin syytös oli vakavin mahdollinen ja toiseksi Slotten nauttima arvostus omalla paikkakunnallaan sekä monissa piireissä pitkin maata synnytti vaaran, että yleinen mielipide vaikuttaisi, ellei itse tuomioistuimeen, niin ainakin todistajiin. 

"Minulla oli kuitenkin", Kivekäs jatkoi, "selvä tunne siitä, että niin pian kuin todistajain kuulustelun kautta itse murhayritys semmoisenaan kaikissa kauhistuttavissa yksityiskohdissaan tulisi toteen näytetyksi - minun kävisi, syytetyn syyllisyyden ollenkin toteen näyttämättä, vaikeaksi voittaa myötätuntoisuuttani tuon vanhuksen suhteen, joka hellän perheen keskuudessa koko kansansa kunnioituksen ympäröimänä näkee joulunsa, ehkäpä kaikkien jälellä olevien päiväinsä ja öittensä rauhan pimeydessä hiipivien ilkiöitten häiritsemänä. Ajatellessani mitä herra Slotte on näinä aikoina mahtanut kärsiä, olen vastapainoksi rasittavalle tunteelle, että tässä olen esiintynyt hänestä jonkinlaisena esteenä hänen ponnistuksissaan turvata sekä omansa, että rakkaimpiensa henkeä, tarvinnut koota kaiken luottamukseni, kaiken uskoni päämieheni viattomuuden mahdollisuuteen, voidakseni olla horjumatta velvollisuuksissani advokaattina." 

Koska Nyberg oli Helsingissä selittänyt tarvitsevansa lakimiestä avukseen saadakseen omasta ja perheensä kunniasta pienimmänkin epäluulon varjon poistetuksi, eikä siksi, että olisi pelännyt joutuvansa syylliseksi. Nyt kun Nyberg oli selvästi valehdellut ainakin junassa kuljettamastaan paketista, Kivekäs toivoi, ettei luopumisensa kohtaisi estettä tuomioistuimen puolelta. Eikä näin käynytkään.

Tapahtui jouluna 1889 (4/7)

Edellisessä osassa Carl Johan Slotten vaimolle osoitetun joulupaketin sisältö paljastui strykniinipitoiseksi ja epäilyt kohdistettiin kauppias Nybergiin.

Välikäräjistä, jotka alkoivat perjantaina 14.2.1890, tuli mediatapahtuma. Kokkolassa ilmestyneen Norra Postenin raportointia suomennettiin useisiin lehtiin ja Päivälehdellä oli salissa oma kirjeenvaihtajansa. 

Nyberg oli käynyt Helsingistä hakemassa oikeusavukseen Lauri Kivekkään, joka epäili heti alkuunsa käsittelyn oikeutusta, sillä Nybergiä vastaan ei oltu nostettu kannetta. Oikeuden mielestä tiedon selvitys oli kuitenkin validi syy istuntoon. 

Jos Nyberg olisi pystynyt heti osoittamaan, ettei hänellä ollut mahdollisuutta hankkia leivonnaisia sekä kaakaota ja koria, jossa ne Slotten eteiseen jätettiin, tilaisuus olisi loppunut alta aikayksikön. Mutta hän oli, omien sanojensa mukaan, käynyt aatonaattona Vaasassa hoitamassa asioita. Torilla hän oli ostanut leikkikaluja ja muita pikkutavaroita joululahjoiksi. Nämä hän oli kantanut kotiin pärekorissa, jonka oli ryynisäkkikankaalla sitonut kääryksi. Alaveteliin hän oli palannut junalla vasta aattoiltana.

Päivälehden kirjeenvaihtajan Nybergin käytös tässä vaiheessa vakuutti, vaikka miehen "kasvot osoittavat enemmän päättäväisyyttä ja mielen lujuutta kuin erinomaisempaa älyä". Esitystapansa oli kuitenkin selvää ja tyyntä. 

Koska Nybergin käynnistä Vaasassa tiedettiin etukäteen, kaupungista oli haettu todistajia. Rouvat Snellman ja Henrikson kertoivat molemmat myyneensä joululahjakorin tapaisen jouluaatonaattona mieshenkilölle: toinen yhden ja kahden välillä ja toinen neljän aikaan. Kumpikaan ei kuitenkaan tunnistaneet Nybergiä asiakkaakseen vilkkaana kauppapäivänä. 

Leipuri Johanssonin puodin myyjätär neiti Krüger puolestaan kertoi, että eräs keski-ikäinen, lyhyen läntä, turkkiin puettu mies oli tyhjä ja ihka uusi kori kainalossa tullut jouluaattoa edellisenä päivänä noin kello kahden maissa puotiin ostaakseen leivoksia. Korinsa oli täytetty sokerileivoksilla ranskalaisilla korpuilla ja tortuilla, jotka pantiin edellisten päälle. Näiden lukumäärä vastasi Slottelle jätetyn lahjakorin sisältöä, mutta sen kaakaorasiaa neiti Krüger ei myynyt eikä sellaista nähnyt.

Tuomarin pyynnöstä neiti Krüger tarkasti todisteena paikalla olleen lahjakorin ja totesi hetkeäkään epäilemättä, että se oli "aivan saman muotoinen ja saman näköinen". Neiti Krüger oli kiinnittänyt koriin huomiota, sillä sen tapaiset ovat harvinaisia. Tiettävästi niitä teki vain yksi mies Lapualla. Tuomari käski myyjättären myös tarkistamaan leivonnaiset ja tämä todistaa, että muotonsa perusteella sekä korput että sokerileivokset on ostettu Johanssonilta.

Seuraavan kysymyksen arvasivat kaikki salissa. Odotusten mukaisesti tuomari viittaa nyt Nybergiin ja kysyy todistajalta: "se mies, joka osti leivokset, onko se hän?"

Nyberg nousee ylös. Todistaja ja hän seisovat pitkähkön hetken vastatusten. Koko sali on hiiren hiljaa. "En tiedä -" todistaja aloittaa, "miehellä oli huuliparta, mutta - - - kyllä - - kyllä kuitenkin silmät, niin silmäys on sama - - sama jollei kahdella ihmisellä ole samannäköinen katse." Päivälehden kirjeenvaihtaja ei huomaa Nybergin kasvoilla muuta muutosta kuin hikipinnan. Nyberg väittää todistajan erehtyvän. Todistaja sanoo sitten, että Nybergin äänikin vastaa leivonnaisten ostajaa. 

Nybergin edustaja Lauri Kivekäs kysyy nyt: "Huomasiko todistaja miehestä mitään muuta kuin katseen ja äänen, josta todistaja voisi muistutella hänen Nybergin näköiseksi?" Todistajan vastattua kielteisesti Kivekäs jatkoi: "Havaitsiko todistaja miehen nenän olevan päästä punasen?" Hetken mietittyään todistaja totesi ettei. Kivekäs selvensi kysymystään kertoen, että kun Nyberg oli tullut hänen luokseen Helsinkiin apua hakemaan, nenänsä oli ensimmäinen Kivekkään huomaama asia. Näin hän sitten argumentoi, että "mies ei ollut Nyberg, jos tuntematon mies silmänräpäyksessä ja keskellä joulukiirettä saattoi todistajaan tehdä moiden vaikutuksen että todistajan mieleen jäi muisto hänen silmistään ja äänestään, niin se mies ei ollut Nyberg. Nuoren neiden silmissä tuommoinen nenä ehdottomasti herättää suuremmassa määrässä vastenmielisyyttä kuin Nybergin silmät ja ääni voivat miellyttää, eikä niissä voi muutenkaan huomata mitään erinomaista." 

Tapahtui jouluna 1889 (3/7)

Edellisessä osassa lahjapaketin korppuja Tapaninpäivänä syöneet joulunviettäjät tulivat pahoinvoiviksi.

Kaikeksi onneksi kukaan Slotten talossa ei kärsinyt pahoinvoinnista pitkään. Koska yhteys nimettömään lahjapakettiin oli kuitenkin selvä, Carl Johan Slotte kävi 29.12.1889  juuri ennen jumalanpalvelusta jättämässä luettavaksi kuulutuksen, jossa lupasi palkinnon lahjakorin alkuperän kertojalle.

Myöhemmin samana päivänä Slotte kävi vaimonsa kanssa Alavetelin pastori Onni Nyströmin luona. Tälle kerrottiin joululahjan ikävistä seuraamuksista. Slotte kertoi epäilevänsä, että jotain vaarallista ainetta oli vahingossa sekoittunut korppuihin. Hän ei tässä vaiheessa uskonut, että kyseessä olisi tarkoituksellinen myrkytysyritys. 

Maanantai-aamuna 30.12.1889 jäljellä olleita leivonnaisia ja kaakaopurkkia näytettiin Kokkolan raatimies Johan Viktor Hermansonille. Hän huomasi niissä kiteitä, joiden ulkonäkö yhdistettynä kuvattuihin oireisiin toi mieleen strykniinin.

Epäilyjen herättyä Slotte lähetti yhden korpun Helsinkiin pojalleen, jolla oli lääkärin koulutus. Tämä oli kuitenkin vain lähettänyt sen takaisin. Leivonnaisia ja kaakaota käytiin sitten näyttämässä Kokkolassa ja Vaasassa. Lopulta Lääkeylihallitukseen, josta saatiin virallinen lausunto: Kaakaossa oli senttimetrin pituisia värittömiä kiteitä, jotka olivat puhdasta strykniinä. Samoja kiteitä oli löydetty runsaasti leivonnaisten muruista. Varsinkin kaakaossa pitoisuus oli niin korkea, että pieni siemauskin olisi tappanut aikuisen.

Heti kun käsitys myrkystä oli saatu, Carl Johan Slotten vaimo Maria, jolle paketti oli osoitettu, kohdisti epäilynsä kauppias Johan Henrik Nybergiin. Hänellä kun muistettiin olleen ketun myrkkyä eli strykniiniä. Lisäksi välinsä Slotteen olivat huonot.

Näin ei ollut ollut aina. Nyberg oli syntynyt Alavetelissä 42 vuotta aikaisemmin. Menetettyään isänsä 5-vuotiaana hänet sijoitettiin huutolaiseksi Slotten naapuriin eli tuli tuntemaan tätä ja perheenjäseniä. Renkinä 17-vuotiaana aloitettuaan Nyberg päätyi kauppiaaksi ostettuaan edeltäjän varaston ja yhden osan Murik-talosta. Viimeiset 9 vuotta hän oli ollut kunnallislautakunnan esimiehenä eli osallistunut yhteisten asioiden ajamiseen Slotten tavoin. Vuosikymmenen alussa syntynyt välirikko liittyi kuitenkin muihin seikkoihin.

Jotta asiaa saataisiin eteenpäin, todistajia piti kuulla. Välikäräjät määrättiin pidettäväksi 14.2.1890

Tapahtui jouluna 1889 (2/7)

Edellisessä osassa esiteltiin Carl Johan Slotte, jonka palvelustyttö löysi joulupäivänä 1889 eteisestä Maria Slottelle osoitetun käärön.

Joulupäivänä ei sopinut liikkua, mutta tapaninpäivänä palvelustytöt lähettivät käärön isäntäväen joulunviettopaikkaan eli Slotten Otto-pojan kotiin. Siellä paketti tietenkin avattiin ja todettiin sen sisältävän 15 joulutorttua, 15 piparileivosta, 25 n. s. ranskalaista korppua ja puolen kilon purkki von Houtenin kaakaota. Käärössä ei ollut mitään lähettäjän nimeä, mutta sen arveltiin olevan jonkun sukulaisen tai ystävän lähettämä lahja. Perheessä oli kaakaon tai kuuman suklaan juominen tapana ja arvatenkin lähettäjä oli tämän tiennyt.

Heikoimmin säilyvät tortut pantiin heti esille ja ne maistuivat kaikille. 

Illalla nautittiin kaakaota. Koska talossa oli suklaata, juoma tehtiin siitä. Vaikka ajatuksena oli lahjaksi saadun kaakaon säästäminen, Slotte nosti purkin pöytään, avasi sen ja laittoi lusikankin esille niin, että kaakaota olisi voinut halutessaan lisätä omaan kuppiinsa. Koska Slotte itse ei näin tehnyt, ei kukaan muukaan viitsinyt.

Korppuja oli jo iltapäiväkahvillaan yrittänyt nauttia Slotten äiti. Niitä olivat maistaneet jossain välissä myös Slotte, vaimonsa, poikansa ja kolme palvelijaa. Kaikki pitivät makua katkerana ja sylkivät suupalan pois.

Kaikki seitsemän voivat pian pahoin. Jäsenet olivat jäykkinä, iho syyhysi, päätä huimasi ja oksetti. 

Eero Järnefeltin piirros kirjasta "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)"

Tapahtui jouluna 1889 (1/7)

Ch. Riis, ehkä 1870-luku
Museovirasto
CC BY

Carl Johan Slotte oli 1800-luvun lopulla Suomessa hyvin tunnettu henkilö. Kyläkirjaston kuvalehti 3/1882 esitteli hänet näin:

Herastuomari Carl Johan Slotte, joka nyt toistamiseen on kunnioitettavan talonpoikaissäädyn puhemies, syntyi Tammikuun 20 p. 1827 Slotten tilalla Alavetelin kappelissa Kokkolan pitäjästä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Johan Slotte ja tämän vaimo Margaretha, joka myötäjäisiksi antoi miehelleen vastamainitun tilan, jonka nykyinen omistaja talonpoikaissäädyn nykyinen puhemies on. 

Jo nuorena uskottiin C. J. Slottelle luottamustoimia hänen kotiseudullaan. V. 1856 valittiin hän laamanni-oikeuden jäseneksi, jona hän pysyi vuoteen 1868. Vuodesta 1864 on hän ollut puheenjohtajana ja kassanhoitajana eräässä hänen kotipaikallaan olevassa suoviljelyksen komiteassa ja vuodesta 1871 käräjäkuntansa lautamies. Tätä paitsi oli hän vuodesta 1867 vuoteen 1873 Alavetelin kunnallislautakunnan esimies, ja vuodesta 1875 on hän kuntansa kunnalliskokouksen puheenjohtaja. 

Herastuomari Slotte on edustanut kihlakuntaansa kaikilla, viimeisten 19 vuoden kuluessa olleilla valtiopäivillä. 1877 vuoden valtiopäivillä kutsuttiin hän ensikerran säätynsä puhemieheksi. Suomen ensimäisten valtiopäiväin muistoksi sääty-edustuksen uudistumisen jälkeen sai hän v. 1864 hopeametaljin; vuodesta 1878 on hänellä sitä paitse kulta-metalji. 

Taitoansa ja harrastustansa yleisissä asioissa on Slotte erityisiä kertoja saanut näyttää, esim. jäsenenä komiteoissa papiston palkkausta, metsälakia, veroitusta ja asevelvollisuutta koskevia kysymyksiä varten. 

Puhemies Slotten ulkokäytöksessä osottaiksen pontevaa vakavuutta, joka miltei painavasti vaikuttaa hänen ympäristöönsä. Että hän kokee puhemiestoimessansa olla puolueeton, on yleisesti tunnustettu. Puheessansa käyttää hän [..] yhtä sujuvasti suomen- kuin ruotsinkieltä. 

Seitsemän vuotta myöhemmin Slotten talo oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle eli Carl Johan Slotten Otto-pojalle. Carl Johan Slotte asui Maria-vaimonsa kanssa Murik-nimisessä talossa kahden ja puolen peninkulman päässä. (Näin asia kerrottiin. Rippikirjassa 1886-96 Carl Johan Slotte on kirjoilla Slottessa. Sekä Slotte että Murik (suom. Murikka) oli keskipohjalaiseen tapaan jaettu useisiin osiin ja muistuttivat muun Suomen kyliä.) 

Etäisyys Slotten ja Murikin välillä oli kuitenkin vain fyysinen, joten Carl Johan Slotte lähti vaimoineen jouluksi 1889 poikansa luo. Kotitaloonsa jäi vain kaksi palvelustyttöä, Karoliina Kråknäs ja sisarensa Sofia Kråknäs. He menivät jouluaattoiltana nukkumaan 9 ja 10 välillä illalla. Kun ajankohta tuli myöhemmin merkitykselliseksi, kävi ilmi, että talouden kellot olivat tavallisesti noin puoli tuntia edellä "rautatienajasta".

Sänkyyn päästyään sisaret kuulivat askelia pihalla, mutta he eivät nousseet tilannetta tarkastamaan. Joulupäivän aamuna toinen heistä löysi eteisen portailta Maria Slottelle osoitetun käärön.

Selailin leluluetteloa vuodelta 1830

Joulu lähenee, joten "vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään". Ranskalainen Gallica heitti eilen eteen vuodelta 1830 saksalaisen leluluettelon, joka sai miettimään pikakirjettä Korvatunturille. Lähes 300-sivuisessa luettelossa oli yli 2200 kuvattua lelua eli rikkaus ylitti lapsuuteni Anttilan kuvastot, mutta painate on kai tarkoitettu jälleenmyyjien houkuttelemiseksi eikä lasten käsiin. Vastaavia esineitä on varmasti päätynyt Suomeen, ovat ne sitten täällä säilyneet tai eivät. Joitakin poimintoja alla.

Nukkeanatomia ei vastaa lapsuuteni muistoja

Näitä kuvia (?) en ymmärtänyt ollenkaan.

Nämä lelut ovat keinuneet hauskasti.

Näidenkään lelujen liikkeestä ei ole epäselvyyttä.

Eksotiikkaa pohjoisesta ja etelästä. Jälkimmäistä oli muutenkin luettelon sivuilla hämmentävissä määrin.

Näissä on liikkunut jotain, mutta mitä? Vai onko veivaus tuottanut vain ääntä?

Kuvien katselukoje, joka on tuottanut jotain lisäarvoa.

Suuri osa esinepaljoudesta lienee tarkoitettu nukkekoteihin tai vastaaviin pienoismaailmoihin. En ainakaan keksi muuta tarkoitusta krusifikseille.

Mukana oli myös miniatyyrilelukappa!

Nämä irtosilmät eivät ainakaan (?) olleet tarkoitettuja suoraan lapsille.

Täydennysosia

Ote Signe Branderin valokuvasta 1906
HKM CC BY

1) Kootessani mainintoja Kampin kallioista en älynnyt hakea kuva-aineistoa, mutta sitä tuli sittemmin esiin, joten esillä yllä.

2) Kun lainasin Maamiehen ystävän opastusta sanomalehden tilaukseen vuonna 1851 jätin tarkoituksellisesti pätkän, joka täydensi vanhaa katsaustani Kun sanomalehden liitteenä jaettiin romaani. Kirjoittaja vuonna 1851 kommentoi tätä tapaa kriittiseen sävyyn:

Suomettarelle erittäin sopii tässä saman tien muistuttaa, että se olisi parasta, jos se tulevana vuonna tulisi ilman lisälehdettä, sillä nyt se lisälehtinensä on kovin kallis. Sen lisälehti on kokonaista kirjaa ja loppuneeko tasan vuoden lopullakaan. Postirahoinensa tulee semmoisen kirjan paljaat lehdet maksamaan puoli viidettä kopeekkaa hopeassa kukin arkki, ja, nivomisen maksettua, nousee semmoisen kirjan hintaa arkin päälle kuusikin kopeikkaa. Parempihan se sitte on, että semmoinen kirja ostetaan kirjapuodista valmiina, niin sitte ovat lehdet siinä tuhrautumattomina ja kaikki tallella, kannet ovat hyvät ja hninta kuitenkin huokeampi.

Jotakin tahoa käytäntö kuitenkin palveli, sillä se jatkui vielä puoli vuosisataa. Mutta mitäköhän kirjaa Suomettaren tilaajat saivat vuonna 1850? Kansalliskirjaston digitoinneista se ei selviä, sillä lisälehtiä ei ole tallennettu samaan paikkaan kuin varsinaiset lehdet. 

Lehden tilaukseen saattoi kuulua myös "lahjoja", kuten Lördagsqvallens Jul- och teater-kalender, joka Kansalliskirjaston digiympäristössä näyttää täysin erilliseltä nimikkeeltä.

3) Vieläköhän joku ajattelee, etteivät naiset toimineet opettajina ennen 1800-luvun loppupuolta? Viimeisin vastaesimerkki tuli eteen Frans Michael Franzénin (s. 1772) omaelämäkerrallisissa muistelmissa (Suomentaneet Kai Kaila ja Eva Vaahtera, osa Atte Kalajoen kirjaa Franzénin matkassa. Kotona ja maailmalla. Oulu-seura r.y. 1990)

"Ensimmäisenä opettajanani toimi muuan vanha postimestarin leski. Opettaessaan lapsia lukemaan hän välillä kertoi heille kauheista kokemuksista, joita hän oli joutunut kestämään suuren Venäjän sodan aikana" (s. 127)

Postimestarin leski Oulussa ei tietenkään ollut välttämättä Oulun postimestarin leski. Heihinkin rajautuen on kuitenkin tarjolla yksi vahva vaihtoehto (Lähteenä Otto Mauritz Kugelbergin Postmästare i Sverige och Finland från äldre till närvarande tid : biografiska anteckningar, sillä olen liian laiska lähteäkseni lukemaan Grapea kirjastoon.).  Vuonna 1767 kuolleen postimestari Johan Wacklinin leskeksi jäi Maria Ansenius, joka oli syntynyt 1715 ja kuoli vasta 4.12.1793. Mutta olisiko hänellä ollut muistoja "suuresta" Venäjän sodasta, joka yleensä viittaa suureen Pohjan sotaan?

Ainakin Maria Ansenius Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamien rippikirjojen mukaan asui Oulussa.

4) Kun mietin kysymystä Kenen nimiin 1700-luvun väitöskirjat? heräsi tietenkin kysymys siitä, mitä järkeä koko systeemissä oli. Tätä ihmetteli myös aikalaiset, tai ainakin Johan Henrik Kellgren, jolta poimin talteen lainauksen - ilman lähdetietoja ("jonkun kirjan sivulta 135, todnäk se yksi vanha, joka oli ikuisuuden lainassa")

"Hvartil tjenar det, at utgifva Disputationer, då man nästan altid är försäkrad, at en annan är Auctor, än den som derföre är titulerad? Då en god och en oduglig äro lika gällande til at förskaffa den därmed påsyftade hedren? - Hvartil tjenar, at i Academien ventilera dessa Disputationer, då hvar och en förut vet, at Auctor och des Präses omöjligen kunna fela, och då en Opponens, som ej medger det, löper fara at ej blifva buden på Calaset?"

(Kiitos nykyajan varsinaiseksi lähteeksi voin kertoa Stockholmspostenin numeron 28.4.1779.)

Peruukkimaakarit (oppi)poikineen!

Eilen tuli tietooni toissa päivänä ilmestynyt Kustaa H. J. Vilkunan jättiteos Ruotsin peruukintekijät 1648–1810 (Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 49. 2021). Sitä ei kannata ohittaa, vaikka peruukit eivät kiinnostaisi pätkääkään! 

Avattuani ensimmäisen osan "Peruukintekijät, kampaajat, hiuskauppiaat ja hiustenkäsittelijät sekä puuteritehtailijat Tukholmassa 1648–1810" nimittäin huomasin, että alun lähdekatsaus oli erinomaisen hyödyllinen katsaus 1700-luvun Tukholman tutkimiseen. Jossa en ole itsekään täysin kädetön, mutta Vilkuna mainitsi monta uutta lähdettä ja tutuista uusia ja erinomaisen relevantteja pointteja. 

Vastaava intro on neljännessä osassa "Peruukintekijät, kampaajat ja hiuskauppiaat Suomessa ja Virossa 1660–1810". Siinä hieman kakistelin virkkeitä "Valtakunnallisina pidetyt, Tukholmassa ilmestyneet sanomalehdet olivat kuitenkin ensisijaisesti tukholmalaisia varten toimitettuja, eikä Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä ole montakaan peruukintekijän jättämää ilmoitusta. Siksi niiden anti jää laihaksi." Vilkuna on toki esittänyt minulle päin naamaa, että "valtakunnallisena pitämäni" ja tutkimani Inrikes Tidningar on tukholmalaisille tarkoitettu, mutta en ole vielä muuttanut mieltäni. 

Mitä tulee ilmoitusaineistoon, niin Tukholman lehdissä haettiin usein osaajia toisaalle (ks. esim. Kun Helsingistä puuttui ammattilaisia) ja jos joukossa ei ole peruukintekijöitä yms. on se omalla tavallaan mielenkiintoista. Viime kuussa vääntämässäni artsussa viittasin tukholmalaiseen ilmoitukseen, jolla haettiin kampaustaitoista palvelijaa pohjoiselle ruukille Suomessa. Olikohan tuollaisesta toimesta siirtymistä kaupunkikampaajaksi?

Aiemmat tutkimukseni eivät tulleet peruukkimaakareista mieleen, mutta Vilkuna oli löytänyt Petter Sund -kirjani sukutaulustosta Tallinnaan päätyneen Anna Maria Sundin, jonka kaksi aviomiestä olivat peruukintekijäoltermanneja. Olin ollut kyvytön löytämään Anna Marian kuolinaikaa, mutta Vilkuna oli sen selvittänyt sekä tietää aviomiehistä paljon enemmän kuin minä.

Ottaen huomioon, että teoksessa on yhteensä 1670 sivua, on ratkaisu

Viittauksista alkuperäisaineistoon on luovuttu. Tavanomainen viittausmenettely tekisi elämäkerrastosta kohtuuttoman raskaan. Tekstiyhteydestä selviää, mistä lähteestä tiedot on saatu.

ymmärrettävä, mutta aiheuttanee useita tuskaisia hetkiä monille. Esimerkiksi Sundin kohdalla ei mainita seurakuntaa, joten kuolinpäivä ei liene hautauslistasta, vaan jostain muualta. 

P. S. Jos peruukit ja niiden käyttäjät kiinnostavat tekijöitä enemmän niin kannattanee tarttua keväällä julkaistavaan Vilkunan tietokirjaan Liiat hiuxet –miesten muodin kulttuurihistoria.

Kuva Rijksmuseumilta: Passen van pruiken, Jacob Ernst Marcus, after Jacob Smies, 1784 - 1826

Iloisen Antin pitkä elämä

Kun Anders Johansson Ruutti kuoli Mäntyharjun Karankamäessä marraskuussa 1769 hänen laskettiin olevan 105-vuotias, sillä tiedettiin hänen syntyneen joitakin päiviä ennen Antinmessua 1664. Vuodenaikatieto ei näy kirkonkirjassa vaan Mäntyharjusta marraskuun lopulla Inrikes Tidningariin lähetetyssä kirjoituksessa. Suhtaudun tarkkaan vuosilukuun pienellä skeptisyydellä, mutta on mielenkiintoista, että syntymäpäivästä oli läpi elämän säilynyt noinkin tarkka tieto.

Kirjoittaja tiesi myös Andersin olleen kolmas seitsemästä sisaruksesta, mutta ei kertonut, missä perhe oli elänyt. Onneksi Genin profiilin tekijä(t) on koonnut joukon asiakirjalinkkejä, jotka vakuuttavat Andersin lähtökohdaksi Sysmän tai tarkemmin sanottuna Pertunmaan Ruuttilan. 

SAY:ssä (Sysmä 1694-1713 s. 122) Anders on veljensä taloudessa vuonna 1707 ja tuo sinne vaimon vuoteen 1710 mennessä. Mahdollisesti avioliittoa edeltäviin vuosiin liittyy sanomalehden tieto, että nuorempina vuosinaan Anders oli vaihtanut asuinpaikkaansa useasti ja "huvitellut" metsästyksellä. Andersin nuoruudessa paloviina ei ollut vielä yleistä ja hän oli juonut sitä ensimmäisen kerran vasta kolmekymppisenä. 

Sanomalehtitekstin mukaan Anders oli naimisiin mennessään "lähes 40-vuotias", mikä viittaisi myöhäisempään eli todennäköisempään syntymävuoteen 1672 tienoilla. Avioliitossa syntyi 9 lasta, joista kaksi tytärtä oli elossa Andersin kuollessa. Tämä täsmää Geni-profiileihin, joissa on läpi peruslähteiden seurattu Kerstiniä ja Karinia. Kerstin oli kuolinikänsä perusteella syntynyt vuonna 1710. 

Geni-profiilia edelleen ryöstöviljellen Anders ilmaantuu Mäntyharjun Karankamäkeen henkikirjassa 1725 (KA 8777:2359). Täällä hän asuu loppuelämänsä eli tähän kuuluu sanomalehtitekstin ilmaus "Bodde omsider skäligen wäl på et halft Rusthåll, som han efter förra Freden, med Ryssland sig tilhandlat, där han med sparsam hushållning ägde sin rikeliga utkomst." (Tämä ei ole ainoa Inrikes Tidningarin teksti, jossa förra kriget/freden viittaa suureen Pohjan sotaan eikä ajallisesti lähempään hattujen sotaan.)

Geni-profiilin mukaan Andersin vaimo kuoli vuoden 1752 paikkeilla. Tämä ei sovi kovin hyvin sanomalehden tekstin "lähes 60 vuotta" kestäneeseen avioliittoon, mutta pitkä avioliitto oli joka tapauksessa. Ja ehkä onnellinen, sillä kun Andersin käsivarret vanhoilla päivillään tärisivät, hän sanoi leikillään sen johtuvan siitä, että hän oli niin usein rutistellut vaimoaan.

Sanomalehtiteksti kuvaa Andersin tottuneen lapsesta asti työn tekoon ja inhonneen laiskottelua ja toimettomuutta elämänsä loppuun asti. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja pilaileva, tunnettu ystävällisyydestään ja uskollisuudestaan. 

Hän sai vanhentuessaan pitää näkökykynsä, kuulonsa ja ajatuksensa kirkkauden. Elämänsä loppuun Andersin voimat riittivät itsensä hoitamiseen, joten hän ei ollut tyttärilleen rasituksena. Kuolemaan johtanut sairauskaan ei ollut pitkällinen.

Luwunlasku Suomen Biblia-Seurain Jäsenistä Talonpoikasesta Säädystä (7/7)

Wiipurin Biblia-Seuran Läänissä:

• Fallen, Jacob Talon Isäntä, Pys. Jäs.
• Gratschoff, Wasilej Micheoff Talon Isäntä, Pys. Jäs
• Scharlin, Wasilii Talon Isäntä, Pys. Jäs
• Sonni, Petter Jahti-Wouti
• Suo-Anttila, Mikkeli Kristetinpoika Kihlakunnan Tuomari, Pys. Jäs.
• Tabunoj, Ign. Talon Isäntä, Pys. Jäs.

Luutnantti Fellbomin elämästä

Lewenhauptin Karl XII:s officerare. Biografiska anteckningar (1920) antaa ymmärtää, että Merimaskussa 10.8.1727 syntyneen ratsumestari Fellbomin pojan äiti oli Anna Elisabet Starck. Kastemerkinnässä äitiä ei mainita, mutta on toki mainittu lapsen saama nimi: Alexander Magnus Fellbom.

Tämä vietti lapsuutensa (todennäköisesti) Merimaskun Sannaisissa, jossa isänsä oli asunut jo ennen sotaa. Lapsuuden jakoi isosisko Anna Elisabeth (kast. 2.2.1725) ja vähemmän aikaa pikkusisarukset Eva Maria (s. 6.8.1728, k. 1732) ja Johannes (kast. 26.12.1730). Äiti kuoli 28.11.1736 ja haudattiin Merimaskun kirkkoon. (RK 1723-31 s. 57)

Isän marraskuussa 1737 solmiman uuden avioliiton jälkeen muutettiin Nauvoon, jossa syntyivät vielä sisarpuolet Anna Kristina 19.11.1738 ja Ingrid 22.7.1741. (RK 1738-44 s. 51) Vain muutaman vuoden jälkeen perhe muutti Paraisten Bläsnäsiin. (RK 1745-51 s. 262) Täällä isä kuoli 8.7.1753.

Alexander Magnus oli tuolloin jo isänsä jäljillä eli sotilasuralla. Henkirakuunarykmentin kersanttina hänellä oli puustellina Mietoisten Sydänperä 10.1.1753 alkaen. Mietoisissa hän meni 26.7.1753 eli vain pari viikkoa isänsä hautajaisten jälkeen naimisiin Catharina Elisabetha Staren (s. 1725) kanssa. Avioliitossa syntyivät lapset Dorothea Elisabet 21.5.1754, Berndt Friedrich 3.8.1755 ja Regina Catharina 21.11.1756 (k. 24.12.1756). Puustellin käyttöoikeus päättyi 17.1.1757 kun Alexander erosi armeijasta. (Wirilander) Jossain välissä hän sai luutnantin arvon, jolla esiintyi lopun elämäänsä.

Kevääseen 1758 mennessä perhe oli muuttanut Lemun Valpperiin, josta käsin vietiin kasteelle 22.3.1758 syntynyt Catharina Charlotta ja 17.8.1759 syntynyt Berndt Otto. He selvisivät lapsuusvuosistaan toisin kuin edellä mainitut kolme lasta ja kesällä 1761 Tenholan kirkon muurattuun hautaan viety 6 kuukauden iässä kuollut Carl Magnus ja kaksi vuotta myöhemmin 22 päivää elänyt Eva Regina. (RK 1769-82 s. 93)

Vuoteen 1771 mennessä Alexander Magnus, vaimonsa ja kaksi lastaan muuttivat Nousiaisten Haatilaan, jossa vaimo kuoli 22.8.1775 (RK 1771-1776 s. 90). Tämän jälkeen perhe näyttää hajonneen. Tytär Catharina Charlottasta tuli everstiluutnantin rouvan kamarineito Nousiaisten Nyynäisiin (RK 1771-1776 s. 77, 1777-1782 s. 84). Hän on elossa Kustavissa vielä vuonna 1783 (RK 1773-1783 s. 55). Veljensä on todennäköisesti Bernt Otto Fellbom, joka meni 28.12.1783 Tukholman Riddarholmin kirkossa naimisiin Anna Greta Björckin kanssa, ja jolla oli ainakin lapset Carl Otto s. 16.6.1784 ja Adolph Fredrik s. 16.1.1787.

Alexander Magnus asettui vuoteen 1790 mennessä Raision Kerttulaan. Samana vuonna hän teki keskinäisen testamentin piikansa Anna Carlsdotterin (s. 1743) kanssa, mikä herättää ajatuksen laittaa sana piika lainausmerkkeihin. (RK 1790-95 s. 154, 1796-1801 s. 97, 1802-1813 s. 97) Saattoi olla, että molemmat lapsensa olivat vielä elossa Ruotsin puolella. 

Ainakin nuorin Alexander Magnuksen sisarpuolista oli elossa ja solmi kolmannen avioliittonsa 29.7.1794 Paraisilla Berendt Wilhelm Hästeskon kanssa. Pari todennäköisesti luki Åbo Allmänna Tidningistä 15.10.1811, että Alexander Magnus eli 89-vuotiaana yhdessä huoneessa yhdessä piian kanssa, joka oli ollut palveluksessaan jo 47 vuotta. Mies oli ollut viisi vuotta sängynomana ja piika ainoana hoitajanaan ja ainoana tulojen hankkijana. Tästä tietoiseksi tullut luutnantti E. Nordenberg ehdotti lähettämään raha-apua.

Åbo Allmänna Tidning 21.11.1811

Sama Nordenberg sai sanomalehdessä kuukautta myöhemmin kertoa avunsaannin määrästä ja vastaanottajien ilosta. Se jäi varsin lyhytaikaiseksi, sillä seuraavaan kesäkuuhun mennessä Alexander Magnus oli kuollut ja keskinäistä testamenttia syytä kuuluttaa (ÅAT 27.6.1812). Asiaa ei ehditty käsitellä loppuun ennen kuin myös Anna Carlsdotter kuoli. (ÅAT 9.7.1812, 16.7.1812, 11.8.1812)

Marraskuusta joulukuuhun

7.11.

• Historiaa musikaalina tai siis konserttina. [Wallenberg: A Musical Tribute]

8.11.

• Onni on 5 minsaa ennen verkkopaltsua huomata, että kotipaita on tarpeeksi siisti videoyhteyden avaamiseen.

9.11

• [Peter Kristensson kertoi saaneensa 1250 kruunun laskun valokuvattuaan itse Norrköpingin kaupunginmuseon taulun kirjansa kuvitukseksi] Onneksi en kysynyt mitään, kun kuvasin Norrköpingin kaupunginmuseon pienoismallia ja länttäsin (melko käsittämättömän) otoksen kirjaani. *viheltää*

10.11.

• Onni on konffa, jonka esitysehdotukset annetaan systeemillä, johon pääsee jälkikäteen tekemään muokkauksia. #enlukenutohjeita

11.11.

• [Vuoden viimeinen Tieteessä tapahtuu -lehti] Sisältää Mia Korpiolan kiinnostavan hankkeen tuloksia artikkelina "Hyvät, pahat ja rumat maallikkoasioitsijat. Mielikuvat oikeudellisen tiedon haltijoista autonomian ajan Suomessa"

12.11.

• "Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan."

14.11.

• [Hesarissa juttu, jonka jakoteksti "Seitsemän kirjailijaa teki toisistaan aluksi tietämättä teosta brittiläisen Montagu Parkerin ja suomalaisen Valter Juveliuksen arkeologisesta kaivuuoperaatiosta 1900-luvun alun Jerusalemissa."] Ja minäkin tein aiheesta blogipätkän 2017 ja iltsikassa oli ollut juttu 2015. [Onneksi en innostunut enempää.]

15.11.

• Viime viikon blogiähellykseen oli kaverilta tullut kommentti "Hyödyllisiä katsauksia, en ollut ymmärtänyt että kaupunginarkistolla on näin paljon digitoituja aineistoja." Kiva, että joku arvostaa.

18.11.

• Eilinen Punkkua & puhetta -klubi jäi muun ohjelman takia kokematta. Mutta kestääkö Keskisarjan ilman punaviiniä? [Tarjolla siis (edelleen tätä kirjoittaessa) videotallenne, jota en ole vielä (tätä kirjoittaessa) katsonut.]

20.11.

• Onni on nähdä kaipaamansa kirja pinon päällimmäisenä. #väikkäri

22.11.

• Tuttava pyysi tiivistämään väikkärini aiheen ruotsiksi yhteen virkkeeseen. Onneksi on svenska.se, sillä tungin (taas) mukaan sanaa, joka löytyy vain SAOB:sta eli ei ole nykyruotsia. (Lue 1700-luvun lehtiä kaksi vuotta ja tuhoa kielitaitosi.)

23.11.

• Suomalainen Alma Pihl esitellään V&A:n videolla, jossa asiantuntemuksen antaa Ulla Tillander-Godenhielm. (Liittyy parhaillaan esillä olevaan Fabergé-näyttelyyn.)

24.11.

• Kivaa vaihtelua varsinaisten historiakanavien antiin: amerikkalainen vloggaajaperhe etsii Tanskan kansallismuseosta setelien esineitä, joita esittelee asiantuntija.

26.11.

• Keskellä matikkavideota reflektio siitä, kuinka vaikeaa oli löytää luotettavat luvut Yhdysvaltojen vaalien rekonstruktioihin. @standupmaths jakoi käyttämänsä setin, mutta onkohan siinä lähteet merkittynä?
• Kaksi yliopistoa järjestää verkossa(kin) vuoden arkeologisen tutkimuksen esittelyn. Arvatkaapas ovatko samana päivänä? Ja osittain ajallisesti päällekkäin?

1.12.

• Viime kuussa tekemäni esitelmäehdotukset tammikuun tilaisuuksiin menivät läpi. Sitten vaan jännittämään, että pääseekö niitä pitämään ihmisten eteen. (Tänä perjantaina toivoin kuuntelevani tuttuja livenä kirkkohissan päivässä, mutta suositellaan etäyhteyksiä, eli en sitten.)

3.12.

• Kirkkohistorian päivän etäyhteydessä on jätetty oletukseksi avoin mikki. Tästä voi tulla vielä pitkä päivä. [Hanskattiin suht sujuvasti, mutta aiheutti häiriötä.]

4.12.

• Tänä iltana klo 19:00 YouTubessa Kreeta Haapasalosta tehdyn lyhytfilmin ensi-ilta. Tekijä on Kreetan Yhdysvalloissa asuva tyttärenpojan pojantyttären pojantytär.

8.12.

• Ihan vaan katselin tätini ja enoni kanssa vaarini teini-ikäisenä kokoamaa kuva-albumia (esimerkkikuvassa hevosen kanssa pikkusiskonsa). Sitten "piti" tarkistaa jotain @NatLibFi digitoinneista ja lopuksi päädyin tilaamaan vaarin sedän kantakortin @Kansallisarkist .

9.12.

• Sain just Kansallisarkistosta viestin, että tilaamani asiakirja on nähtävissä Rauhankadulla! Selvitysjonot on tosiaan minimaaliset!
• [Tieteiden yön] Ohjelman perusteella uusi Astia (ehkä) julkaistaan ennen Tieteiden yötä. Joko alkaisi pidättää hengitystään?

11.12.

• Yleensä esimerkkinä muualla säilytetyistä "meidän" esineistä on Nousiaisten kultakoru eikä Venäjältä löytynyt ja siellä aina ollut tuohikirje. Kommentti @Viljamitz videosta, joka esittelee @rickbonnie hanketta ulkomaisista museoesineistä Suomessa.
• Kirjavinkeissä matkaoppaat historiaan (Kirjoittajat: @MullanAlta & @PanuSavolainen )

Lelukauppias Hanna Herlin

Joulukuussa 1878 syntynyt Katri Bergholm (o.s. Ignatius muistelee kirjassaan Kuultua ja elettyä lapsuuttaan Helsingissä:

Kluuvikadulla oli myöskin Hanna Herlinin leikkikalukauppa, jonka näyteikkunaa vasten painoin lukemattomat kerrat nenäni nähdäkseni tarkemmin ihanat, prinsessan tapaiset nuket, jotka odottivat ostajaansa. Mutta niitten huimat hinnat, oikein hienot 6-12 mk, tekivät ne minulle jo toiveunissanikin mahdottomiksi. Mutta rouva Herlin oli yhteä ystävällinen, vaikka ostos oli pienikin. Hän rakasti lapsia, mutta hän rakasti myös nukkelapsiaan, jotka olivat kuin hänen ikiomia hoidokkejaan. Kuinka kaunis hän olikaan nukkiensa keskellä.(s. 26-27)

Aitta 4/1929

Liiketoiminta oli Hanna Herlinille lapsuudestaan tuttua, sillä hän oli syntynyt hattumaakari Johan Wecksellin tyttäreksi vuonna 1842 Turussa. Veljensä elämäkerran mukaan perheessä harrastettiin kulttuuria monipuolisesti. Hanna Herlinin muistokirjoituksssa (US 27.8.1929) lapsuuden kotia "kohtalon iskut harvinaisen kovasti kohlivat". Tällä todennäköisesti viitattiin siihen, että kolme veljeään tuli ajan kriteerein mielisairaiksi. Hanna Herlin kirjoitti 1870-luvulla ystävälleen:

»Kun äiti meni naimisiin, oli hänellä sisar, jonka piti asua hänen luonaan, hänellä oli omaisuutta ja isä oli holhooja. Tädillä oli lapsena ollut tulirokko, joka oli tehnyt hänet kuuroksi ja sittemmin hieman omituiseksi, hän riiteli alituisesti, oli ilkeä äidille, mutta auttoi lasten hoidossa, sillä hän piti heistä. Nyt uskoo äiti, että tämä vaikutti hänen vanhimpiin lapsiinsa, koska he kaikki ovat tulleet mielisairaiksi. Sinä aikana kun äiti kantoi heitä ja imetti heitä, hän aina sai kuulla ikuisia riitaa, ja lisäksi oli isä vihainen tädille ja sekin suretti äitiä.» (Ensio Svanberg: "Julle". Josef Julius Wecksell sisarensa kirjeiden valossa. Aitta 4/1929)

Lördagsqvällens jul-
och teaterkalender 1892

Huhtikuussa 1861 Hanna Wecksell meni Turussa naimisiin helsinkiläisen "ulkomaankauppiaan" Kustaa Albert Herlinin kanssa. Tämän ura ei ollut puhtaan nousujohteinen Släktbokin selvityksen mukaan. Viimeiseksi yrityksekseen jäi leikkikalukauppa. Arvatenkin Hanna Herlin oli osallistunut aktiivisesti liikkeen pitoon jo ennen miehensä kuolemaa 19.1.1890. Tuolloin vanhimmat kymmenestä lapsestaan olivat jo aikuisia, mutta nuorin 8-vuotias. Miehen perukirjassa ei ollut yhtään kiinteistöä ja rahan arvoista vähemmän kuin velkaa.

Uuden Suomen muistokirjoitus jatkaa tästä: "Tuoni vei miehesi ja jätti sinut lapsinesi varattomaksi leskeksi. Mutta mielesi ei masentunut, ryhdyit tehtävään, jonka onnistumista moni siihen aikaan epäili. Päätit omalla työlläsi luoda hyvän kodin lapsillesi ja antaa heille kasvatuksen, jonka turvissa pääsisivät omaa tulevaisuutta rakentamaan. Vaikka aivan kokematon olit, pystytit tyhjin käsin oman liikkeen, kaikille 80- ja 90-luvun Helsingin kodeille tutun »Hanna Herlinin leikkikalukaupan», josta tuli pääkaupungin lasten ihailema aarreaitta kymmeniksi vuosiksi."

Tämän aarreaitan sisällöstä kertovat joulun edellä julkaistut tekstimainokset. Esimerkiksi Päivälehdessä 9.12.1897:

Rva H. Herlinin lelukaupan ohitse Atlaksen talossa ei kukaan astu, joka ajattelee pienokaisten joululahjoja ja -iloja. Lapsien mielestä on tämä puoti todellinen Eldorado. Siellä on kaikkea mikä ilahuttaa lapsen mieltä, sekä halpaa että kallista. Höyryllä, lämpimällä ilmalla, sähköllä y. m. käypiä koneita, lokombiilia, junia, pumppuja y. m. on tinkimättömästi yhtä lajiteltu varasto kuin konsaan Sidorowin kalustokaupassa. Mitähän Sidorow vaan ajatellee, kun on saanut näin määrällisen kilpailijan. Leikkikaluja aikuisemmille pojille ja tytöille on suuri kokoelma sekä vanhaa että uutta. Varsinkin välkkyy vastaamme loistavat sota-asut, joita rva Herlin on aikonut Suomen nuorisolle. Siellä on husaari- ja ulaanivormuja sekä keskiajan varustuksia keihäineen ja kypärineen. Tinasotannehiä on tietysti kokonaisia divisioonia. Jos maassamme olisi rauhanystäväin haaraosasto, säikähtyisivät sen jäsenet aivan piloille näistä sotavarustuksista.

Tytöille on nukkeja, valko- ja mustaverisiä, nukentaloja suurempia ja pienempiä, joista ei edes telefooni puutu saatikka sitten muut tarpeellisemmat tarve- ja talouskalut.

Mistä mielä kertoisimme? Eläinkunnan edustajistako, musiikkikoneistako, vaiko juoksevista hiiristä, kapuavista oravista — kaikista on rva Herlin pitänyt huolen, ei mitään ole unhotettu, josta syystä on turhaa ruveta tässä tekemään luetteloa kaikesta. Menkääpäs katsomaan, niin saatte nähdä, olenko väärässä sanoessani tätä puotia "lasten paratiisiksi". 

Hanna Herlin luopui liikkeen pidosta vuonna 1909. Uuteen Suomeen kirjoittanut Murehtiva jatkaa:

Aika kului. Työsi päämäärä täyttyi. Lapsesi olivat aikuisiksi kasvaneet ja itsenäiseen asemaan päässeet. Voimasi alkoivat heikentyä. Silloin rakastavat kädet järjestivät sinulle viihtyisän kodin, jossa liikehuolista ja arkipäivän askareista vapautuneena vielä monta vuotta elit nuoremman polven kunnioittamana ja rakastamana.  

Oheisessa kuvassa Hanna Herlin (vasen reuna) on 82-vuotiaana tyttärensä, tyttärentyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa (F. F. F. 7/1923). Hanna Herlin kuoli 21.8.1929.

P. S. Hanna Herlinin puoti vilahti myös Ester Hjelt-Cajanuksen jouluostosmuistoissa.

Kansalliskirjaston vuoden asiakas 2021!

Sähköpostilaatikkooni tuli 3.12. kaksi viestiä, joiden herättämät tunteet sanoitin FB-päivitykseksi "Postilaatikkoon tuli viesti, joka aiheutti spontaanin jees-jees-jees -ilon. Olen saavuttanut yhden elämäni tärkeimmistä tavoitteista. JEESSS! Palataan asiaan, kun tiedote tulee ulos. Sitten Kasper Strömmanin tapaan tulen liittämään saamani tunnustuksen aivan joka yhteyteen. Ihan varmasti."

Tiedote Kansalliskirjastosta tuli eilen: "Vuoden asiakas 2021 on Kaisa Kyläkoski" Palvelujohtaja Johanna Lilja perusteli valintaa näin:

"Kaisa Kyläkoski käyttää aktiivisesti Kansalliskirjaston palveluita, sekä digitaalisia että fyysisiä kokoelmia sekä osallistuu kirjaston järjestämiin tapahtumiin. Hän pitää kirjaston palveluita säännöllisesti esillä myös omassa blogissaan ja sosiaalisessa mediassa tuoden esiin niin ilon aiheita kuin palvelun parantamiseen tähtääviä ehdotuksia. Aktiivisten käyttäjien palaute on meille erittäin arvokasta, kun kehitämme toimintojamme”

Hienoa, että on huomattu, etten valita ihan koko aikaa. Enkä myöskään valittamisen ilosta. Vaikka yksi kansalliskirjastolainen kyllä kerran vitsaili (?), että lähettämilläni viesteillä on oma kansionsa.

Kuun alussa saamassani viestissä todettiin, että "Tänä vuonna moni sisäinen ääni halusi palkita sinut, sillä pitkäjänteinen työsi aineistojemme parissa ansaitsee tunnustuksen." Tämä samoin kuin Liljan sanat lämmittivät mieltäni todella. Pitkälle on päästy 1990-luvun lopulla kupolisalissa arasti ja tuloksettomasti kortistoa selanneesta sukututkijasta.

Mitäkö on aktiivinen asiakuuteni nyt?  Jos jostain asiasta tarvin tietoa Googlen kanssa on lähes tasoissa haku Kansalliskirjaston digitointeihin. Täällä blogissa olen hyödyntänyt Kansalliskirjaston digitointeja lähes joka postauksessa ja niin usein, etten useinkaan ole jaksanut asiaa edes (ohjeiden mukaisesti) mainita. Kansalliskirjaston erikoislukusalissa olen tutustunut omasta ilosta (mutta sittemmin Ihan Oikeaa Tutkimustakin hyödyttävästi) käsikirjoituskokoelmiin ja painettuihin kirkonkuulutuksiin. Samassa salissa olen saanut eteeni myös väikkärin Ihan Oikeaa Lähdeaineistoa. Väikkärin kirjallisuudesta suurin osa on löytynyt Kansalliskirjaston hyllyistä tai kaukopalvelullaan. Artikkeliharjoituksieni obskyyrit pienpainatteet eivät löytyneet Finnasta, mutta kysymällä kuitenkin jostain osasta kokoelmaa.

Ja lopuksi, mistä huomionosoituksessa on kyse? Tiedotetta lainaten: 

"Vuoden asiakas -palkinnolla Kansalliskirjasto haluaa nostaa esiin merkittävää työtä, jota tekevät kirjaston aineistoja ja palveluita hyödyntävät asiakkaat. Palkitut voivat olla yksittäisiä henkilöitä, tutkimusryhmiä tai organisaatioita. Palkinnon saaja valitaan Kansalliskirjaston henkilöstön toimesta vuosittain."

Aiemmat palkitut, verkkolähteistä koottuna:

2020 (9) Hämeen ammattikorkeakoulu HAMK

2019 (8) Translocalis-tietokantaa tuottava työryhmä

2018 (7) Lappeenrannan museot

2017 (6) Maijastina Kahlos

2016 (5) Tuomas Salste

2015 (4) Sophie Sälekari ja Juuso Koponen

2014 (3) Tomi Huttunen

2013 (2) ???

2012 (1 2) Yrjö Varpio 

2011 (1) Sirpa Kähkönen

 

Kuvat tietenkin Kansalliskirjaston digitoinneista: Karjalainen tyttö Gottlundin Otavasta ja Kansalliskirjasto kirjasta Vuer af Helsingfors år 1838.

Korjaus/lisäys 16.12.2021: Kommentin perusteella fiksattu palkittujen listaa.

Muistot joulunäyttelystä Aleksanterinkadulla

Vuonna 1879 syntyneen Ester Hjelt-Cajanukseen lapsuuden joulumuistoihin Helsingissä liittyy vahvasti "neiti Elminin" puoti. 

Heti saatuamme isältä lanttimme [joululahjojen ostamiseen] kiiruhdimme Fabianinkatu n:o 31:ssä sijaitsevaan Antikvariseen kirjakauppaan tai Elminin puotiin, joka oli Aleksanterinkatu n:o 9:ssä, puutalossa, vastapäätä Fazerin nykyistä suurta liikepalatsia. Muita joululahjakauppoja en muista tältä ajalta. Herlinin leikkikaluliike tuli kysymykseen vasta myöhemmin, kun olimme saaneet suurempia käyttövaroja (sieltä ostettiin Teddy-nukkeja ja pikkueläimiä). Antikvarisessa kirjakaupassa oli kaikenlaisia pelejä, värityskirjoja, kiiltokuvia, värejä, kortteja ym., mutta Elminin puoti oli kuitenkin houkuttelevampi.

Kadunpuoleisessa huoneessa myytiin kuten tavallista hattuja, nauhoja ja ompelutarvikkeita, mutta oikeanpuoleiselle seinälle ja sen jatkoksi oven läpi pihanpuoleiseen huoneeseen kaikille seinille oli järjestetty valkoliinaisia pöytiä ja niillä oli joukottain leikkikaluja, varsinkin pieniä mekaanisia esineitä, kuten junia, eläimiä ym. Erikoisen ihastunut olin pieniin harmaisiin "luonnollista kokoa" oleviin hiiriin. Korkeimmilla hyllyillä oli riveittäin nukkeja ja pahvihevosia, joilla oli oikea harja ja häntä. Näiden varsin haluttujen esineiden lisäksi, jotka yleensä kuitenkin olivat huomattavasti ostokykymme yläpuolella, oli siellä sadoittain pieniä halpoja esineitä, joihin lopuksi täytyi tyytyä, jotta rahat riittäisivät kaikkien kotona olevien joululahjoihin tai ainakin niille, jotka eivät saaneet "ommeltuja tavaroita".

Elminin puotineidit olivat ihastuttavan kilttejä ja herttaisia, ja neiti Elmin itse oli mielestäni hyvin komea ja kaunis. Hänellä oli hienosti kammatut ruskeat kiharat ja kuosikkaat vaatteet - hän käytti näet kureliiviä ja oli "nyörätty", mikä mielestämme oli tavattoman hienoa. Ei ole epäilystäkään etteikö hänellä ollut tarkka silmä huomaamaan, mistä lapset pitivät. (Ester Hjelt-Cajanus: Joulunviettoa Helsingissä 1800-luvun lopulla. Kirjassa Muistikuvia III. 1956) 

Finland 3.12.1890

Kuvauksen perusteella kyse on erityisestä "joulunäyttelystä" ja  sanalla hakien selvisi, miksi "neiti Elmin" oli jäänyt löytämättä. Hjelt-Cajanus muisteli Hilma Ellminiä, jonka liikkeen palvelu jätti hyvän muiston monelle. Erityinen esimerkki vielä Hjelt-Cajanukselta

Aarne-veli oli saanut ensimmäisen joululahjansa - 1 markan. Hän tahtoi mennä yksinään ostamaan joululahjojansa. Ihmeellistä oli, että hän jouluna lahjoitti ihan jokaiselle perheenjäsenelle oman lahjan. 

Lahjojen yhteenlaskettu arvo kohosi huomattavasti yli 1 markan. Poikaa kuulusteltiin, jolloin hän viattomasti kertoi menneensä Elminin puotiin ja ojentaneensa lanttinsa neidille sanoen: "Saako tällä joululahjoja koko kotiväelle!" "Montako teitä sitten on?" kysyi neiti. Poika luetteli: "Pappa, Mamma, Esther, Aino, Inni, Tyyni, Evi, Miili, Ella ja Lyydi." "No, tulepas niin katsotaan", sanoi kiltti neiti ja niin he yhdessä valitsivat lahjat. Äiti sai neulakirjan, Isä ja Esther lyijykyniä, sekä kaikki muut yhtä ja toista pientä. Kun jälkeenpäin kysyimme asiasta neiti Elminiltä, totesi hän, että liikkeeseen oli tullut pieni vaaleakutrinen poika, joka kumarsi kohteliaasti, ojensi markan ja pyysi saada sillä ostaa joululahjoja "koko kotiväelle". Hän oli vastustamaton, neiti selitti, ja sentakia he eivät olleet niin turhantarkkoja hintoihin nähden. 

Perinteinen Lucian päivän juhlinta

Julbudskap till barnen 1894

Viime vuonna tähän aikaan Museoviraston johtaja Tiina Merisalo twiittasi: "Ensimmäinen tieto Lucia-neidosta Suomessa on vuodelta 1898, Svenska fruntimmerskolan i Åbo -koulusta. #Luciaperinne on 1900-luvun aikana levinnyt suomenruotsalaisesta kulttuuripiiristä laajemminkin osaksi joulun odotusta. Kuvassa lienee tarjolla myös sahramipullia, "lussekatter"." Teki mieli kommentoida, että Suomessa Lucian päivällä on pidempiä ja unohdettuja perinteitä, mutta todetaan se nyt.

Vuoden 1724 koulujärjestyksen mukaan syyslukukausi päättyi Lucian päivänä. Syntyneestä juhlatraditiosta Sara Wacklinin muistelmien kuvaus Oulusta on varhaisimpia edustaen 1780-lukua:

Lucian päivänä Joulun edellä oli nuorison suurin juhla, sillä silloin paloi avarassa koulu-huoneessa sadottain talikynttilöitä, joista moni antajallensa oli arvosampi kuin toiselle vahakynttilä, sillä köyhimmänkin lapsen omaiset saivat sinne viedä kynttilänsä. [...] Kello kuusi oli koko koulu valistettu. Puu-kaaria asetettiin ikkunoihin ja ne kynttilöitä täyteen. Niitä pantiin myöskin puu-ruunuihin ja yleensä minne vaan kynttilän sopi asettaa. Seinän rakoihin pistettyihin päretikkuinkin asetettiin kynttilöitä samoin kuin niihin reikiin, joita pojat olivat kaivaneet seiniin ja penkkiin.

Vasabladetissa 24.12.1914 julkaistussa V. K. E. Wichmannin (s. 1856) kirjoituksessa Huru skolgossarna i forna dagar firade julens ankomst kertoo traanilamppujen ja talikynttilöiden ajasta, jolloin koulun lussijuhlassa valaistukseen yhdistyi laulut ja tanssi, erityisesti kaaritanssi latinankielisellä tekstillä. Nämä vaativat viikkojen harjoittelua. Kuvattuaan omien kouluvuosiensa käytäntöjä tarkasti ja laulujen sanoja myöten Wichmann esittää yleisempiä tietoja. Käytössään olleen rehtori L. L. Laurénin (s. 1824) muistelman mukaan tämän lapsuudessa lussijuhlien ohjelma Vaasassa oli yksinkertaisempi eikä kiinnostanut koulun ulkopuolisia. 

Porvoon tyttökoulun Lucian päivää 1855 juhlistettiin joulukuusella ja oppilaat saivat pienen lahjan: kirjan ja vehnäsen (Borgå Tidning 3.5.1856). Mieleen tulee opettajamummoni pikkukoulun joulujuhlan paperipussissa jaettu piparkakku.

Helsingfors Tidningar toteaa viikkokatsauksessaan 14.12.1861, että edellisenä päivänä "nuorison iloisena Luciana" useimmat koulut olivat päättäneet lukukautensa. Lyseo ja tyttökoulu juhlivat "Luciaansa" 14. päivä "valaistuksella ja piparkakuilla". Hufvudstadsbladetin Helsinki-kroniikassa 17.12.1866 mainitaan useimpien koulujen viettäneen "Lussi"nsa eli ilmeisesti päätösjuhlan nimi ei ollut sidoksissa Lucian päivään. 

Kansakoulujen myötä tavat ja lussijuhlan nimi ehtivät ennen jälkimmäisen katoamista levitä maaseudulle. Aamulehdessä 24.12.1890

Lussijuhla Akaassa. Kello 6 aikaan aamulla tämän kuun 20 päivänä alkoi tulvailla juhlapukuun puettua yleisöä pitäjämme kansakoulu-kartanoon. Alettiin näet viettää n. s. Luusia eli Joulujuhlaa, johon koulua käypä pienokaisparvi vanhempainsa keralla oli kokoontunut. Kansakoulua harrastavat henkilöt olivat valmistaneet mieltä ylentävän tilaisuuden yleisölle...

Vuoden 1894 joululehdestä ylle leikatun kuvan kynttiläkruunuinen tyttö liittyi vain läntisen ja eteläisen Ruotsin kotien juhlaperinteeseen. Samassa jutussa suomalainen Maria muistelee Italiasta käsin kotimaata: "i dag fira de lussifest der hemma i Finland, alla skolor stråla af ljus och skolbarnen dansa kring sina vackra julgranar."  

P. S. Lucian juhlinnan kehityksestä ja muodoista Ruotsissa on asiallinen katsaus Linn Henrikssonin kandityön Lucia: Traditionens helighet – en religionsvetenskaplig jämförelse av luciafirandet mellan 1927 och 2019 luvussa 3.1.