Ensiksi mainittuihin kuului Anna Perälän isoisänsä isoisästään kirjoittaman kirjan mainostus. Kirja oli lähtenyt liikkeelle vanhojen kirjojen keräyksestä, jonka Perälä oli kohdistanut esi-isiensä tuotantoon. Kirjan päähenkilö Christian Ludvig Hjelt ei ollut kirjailija vaan kirjojen julkaisija/kustantaja/kauppias vuosina 1823-1849. Häneltä ei ollut jäänyt arkistoa, joten Perälä oli kerännyt tietoja sensuuriviranomaisten pöytäkirjoista ja tullitiedoista.
Mutta vielä mielenkiintoisempaa oli se, että Perälä oli aiemman typografisen tutkimuksensa osaamisella tunnistanut kirjojen eri painoksia, joissa painovuosia oli saatettu väärentää sensuurin välttämiseksi. Variantteja ei voi vertailla, ellei niitä näe. Kirjastokokoelmissa on voitu tuijottaa pelkkää vuotta ja säilyttää vain yksi kappale, joten ilman Perälän alkuperäistä harrastusta hänellä olisi jäänyt tietoa löytämättä.
Painotietoja saatettiin väärentää myös tekijänoikeuden takia. Perälän esimerkki oli Arwidssonin kirja, joka oli käytännöllistä painaa Ruotsissa, jossa kirjoittaja oli maanpaossa. Mutta, jos kirja olisi näyttänyt Ruotsissa painetulta, piraattipainosten teosta Suomessa ei olisi ollut seuraamuksia. Kun taas Suomessa painetulla kirjalla oli sensuurilainsäädännön nojalla 25 vuoden turva. Eli kannatti painattaa tämä kirja Ruotsissa, mutta nimiölehdellä, jossa väitettiin painopaikka Suomesta.
Fakta fiktiossa -paneelissa puhui kolme kaunokirjailijaa. Kuvainnollisesti suu auki kuuntelin Minna Rytisalon selostusta suhteestaan Minna Canthiin, puhetta leikkimisestä ja luottamusta lukijaan, jolle jää vastuu tulkinnasta. "Helpompaa kun ei tarvi keksiä kaikkea itse" - eikä tarvitse myöskään huolehtia todenmukaisuudesta. Täysin vieras ajattelumaailma.
Kuin myös seuraavana päivänä keskustelussa, jossa sekä ruotsinkielistä fiktiota että faktaa suomentanut Kari Koski selviönä totesi, että tietokirjallisuutta kääntäessä voi hävittää tyylikeinoja ja jopa kertojan äänen. Täh? Yleisökysymyksille ei ollut tilaa, olisin kyllä halunnut kuulla perusteluja ja lisätietoa.
Paneelista Kansallisten kuvien rikkominen minulla on pari sivua muistiinpanoja, mutta onko mitään kerrottavaa? Oula Silvennoinen on kiinnostunut aiheista, joissa perinteisen narratiivin ja lähteiden välillä on ristiriita. Sari Näre siitä, mikä ei päällimmäisenä näy. Ja Teemu Keskisarja väitti kirjoittavansa (taas) sitä mistä saa rahaa. Ilmeisesti siis kansallisten myyttien haastaminen on taloudellisesti kannattavaa, sillä Raatteen tie, Mannerheim ja Kivi. Joista ensiksi mainitusta hän myöhemmässä puheenvuorossa sanoi nimenomaan lähteneensä hakemaan uutta totuutta ja joutuneensa toteamaan, että "myytti olikin totta".
Jos kuvat saadaan rikottua, syntyy uusi kertomus, mutta osa uskoo edelleen vanhaan. Silvennoisen mukaan kertomukset ovat fragmentoitumassa, eikä ole enää yhteistä totuutta. Mitäs sitten? Tästä ei keskusteltu.
(Jatkeeksi Keskisarjan tuotanto(tahti)valvontaani muistiin, että sanoi paneelikeskustelussa juuri saaneensa painokuntoon syksyllä ilmestyvän kirjan Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, joka kustantajan sivuilla on "Suuren Pohjan sodan historia". Kahden erilaisen nimekkeen lisäksi aikataulu on hämmentävä, sillä olen 11.5.2019 kirjoittanut FB-päivityksen
"Ilmoitus SSHY:n ryhmässä kertoo, että Keskisarja on pääsemässä takaisin 1700-luvulle, suuren Pohjan sodan pariin. Ei liene vaikea löytää reviteltävää. (Onneksi SKS ottaa uuden painoksen Vilkunan Vihasta, joka voi saada lisänostetta uudesta hankkeesta.)."Kun toukokuussa haettiin avustajaa ja kirja tulee ulos syyskuussa - kuten kirjastotietokannasta tulkitsin - on tahti ollut toista kuin Suomen ihmisten historian kanssa. Tai ehkä avustajaa haettiin edeltäjänsä tilalle.)
1 kommentti:
Kiitokset kysymyksestä!
Tuossa kohtaa tuli kieltämättä vedettyä mutkia suoriksi, lieneekö sitten johtunut esiintymisjännityksestä. Tarkoitus oli sanoa, että siinä missä kaunokirjallisuutta suomennettaessa tyylikeinot ja kertojan ääni pyritään välittämään absoluuttisesti joka kerta, tietokirjallisuudessa niistä voidaan joskus tinkiä, kun tarkoitus on palvella lukijaa. Tyypillinen esimerkki on vaikkapa jokin Englannin historiaa käsittelevä teos, jossa kirjoittaja viittaa aiheesta Englannissa käytyyn keskusteluun puhumalla jostakin aiheesta ironiseen sävyyn. Jos keskustelu ei ole suomalaisille lukijoille tuttu, tyylikeino voi mennä lukijalta ohi ja viitata harhaanjohtavasti koko käsiteltävään asiaan, jolloin käännöksessä on parempi käyttää neutraalimpaa sävyä. Jos em. keskustelu on maailmanlaajuisesti tuttu, tyylikeino välitetään myös suomalaisille lukijoille. Ideana on siis se, että tietokirjallisuutta suomennettaessa pyritään palvelemaan lukijaa asia edellä, ja jos tämä asia ei ole kirjoittaja itse (niin kuin usein on), selkeys voi joissakin ristiriitatilanteissa ajaa alkuperäisen kieliasun edelle.
Lähetä kommentti