Miten Mäntyharjulta Helsinkiin?

V. v. Wright kertoo Työväen kalenterissa 3/1895 lyhyesti Timoteus Kydön elämän alkuvaiheista.

Timoteus Kytö syntyi Elokuun 11 p:nä 1857 Mäntyharjulla, jossa hänen isänsä oli työmies. Jo nuoresta tottui hän työhön ja kärsimyksiin ja katovuonna 1868 ei kodissa ollut tarjona muuta kuin rantasuolakkeen sekaista leipää. Kun äiti vähän myöhemmin sairastui kovaan tautiin ja isä oli matkoilla työansiolla, täytyi pojan, joka siihen aikaan oli 12 vuotias, hoitaa sairasta, ruokkia elukat ja toimittaa tavalliset kotiaskareet. 

Äiti suosi lämpimästi kansansivistystä ja valvoi väsymättä ainoan poikansa koulunkäyntiä, ensin kiertokoulussa ja sittemmin Mäntyharjun kansakoulussa. Palveltuansa jonkun aikaa paimenpoikana sai K. paikan rovasti Landgren'illa ja voitti hyvällä käytöksellään niin suuressa määrin tämän suosion, että hän vuonna 1873 toimitti K:n turkkurin oppiin maamme parhaimpaan liikkeeseen tällä alalla toiminimi J. F. Lundqvistille Helsinkiin. 

Virkoja ja kuoriaitoja

Keskiajan opiskelu jatkuu. Kurssin Kartanoläänejä ja kirkkoja Varsinais-Suomessa viime viikon luennolla Anu Lahtinen hyppäsi 1500-luvulle ja minulta meni pasmat ihan sekaisin. Eniten ajatuksia syntyi viroista.

Ensinnäkin Lahtinen totesi niiden tuoneen haltijalleen toisinaan suoraan tuloja ja joka tapauksessa informaatiota, jolla saattoi saada lisää rahaa ja valtaa. Virat alkoivat 1500-luvulla siirtyä sukupolvelta toiselle, mistä ekana tulee ajatus "kauheaa nepotismia". Mutta toisaalta oliko välttämättä osaavia vaihtoehtoja maantieteellisesti sopivalla etäisyydellä? Ja missä virkaan olisi opittu ellei kotiympäristössä? Eikä seuraava polvi ollut työtä välttämättä ottamassa vastaan sen innokkaammin kuin suutarinpoika omaa osaansa. Yhteiskunnan ylinkin kerros tekee päätöksiä omien mahdollisuuksiensa rajoissa.

Elisessä luennossa Janika Aho kävi läpi keskiajan kirkkoja Suomessa. Helpotuksekseni kaikki oli tuttua eli lukuiset eri tasoisesti opastetut kirkkokäynnit ovat jättäneet jotain jälkiä.

Kertaus on toki (lähes) aina hyödyllistä. Tässä tapauksessa erityisesti Ahon listaus kirkoissa edelleen näkyvästä ja kadotetusta. Ensimmäiseen luokkaan hän laski sijainnin maantieteellisesti. Teki mieli kommentoida maannousun siirtämiä rantaviivoja, mutta luennolla oli keskustelua ja kommentointia jo ihan tarpeeksi.

Yksi kirkon sisältä kadonnut elementti on kuoriaita, jonka itse aina unohdan. Vaikka olen ollut parissa pohjoismaisessa kirkossa, joissa se oli edelleen paikallaan. Että niin iso osa kirkon pinta-alasta oli varattu papille. Etteivät kyseiseen osaan tehdyt maalaukset olleet täysin kirkkoväen nähtävänäkään. No, aidasta kai sentään näkyy jotain läpi toisin kuin ortodoksisen kirkon ikonostaasista.

Aitaa miettiessäni muistin, että linkittämistä on odottanut vuodesta 2015 Ruotsin ev-lut kirkon tuottama Kyrkans föremål - Beskrivande lexikon, josta oheinen kuvasitaatti. Asiasanan Korskrank kohdalla on pitkä pätkä historiaa, jonka mukaan (tämäkään!) rakenne ei hävinnyt reformaation myötä vaan oli käytössä vielä vuosisatoja.

Berggrenin sisarukset

Viime viikolla Renlundista kuultuani lupasin palata prokuraattorinsa taustaan. Kiitos yhdessä virallisessa yhteydessä lehdissä mainitun tuplaetunimen "Brigitta Karin" uskallan yhdistää hänet Jyväskylässä satulamaakari Johan Mattsson Berggrenin ja Brita Lappalaisen 2.8.1864 syntyneeseen tyttäreen Brita Katarina.

Johan oli syntynyt 14.12.1822 Kokkolan maaseurakunnassa ja muutti mukaan vanhempiensa kanssa Kälviälle vuoteen 1829 mennessä (RK 1822-32 s. 237). Vuoteen 1852 mennessä Johanista tuli satulamaakari. Tuolloin hänen ja Brita Lappalaisen (s. 13.6.1822 Kuopion maasrk) poika kastettiin Kuopiossa, mutta myöhemmät lapset Jyväskylässä (Rippikirja 1854-71 s. 99, lastenkirja 1855-72 s. 169).

Lapsista vanhimpiin kuului 27.3.1855 syntynyt Hilda Amanda. Hänestä kertoo kuvan kera Suomen nainen 18/1918 m.m. että

Jyväskylän seminaarissa Uno Cygnaeuksen oppilaana sai hän voimakkaita herätteitä kansanvalistustyöhön ja suoritettuaan v. 1878 opettajatutkinnon, antautui Hilda Berggren nuoruuden innolla ja rakkaudella opettajatehtävälleen. Laukaan Savion metsäkulma tarjosikin hänen huomattavalle toimintakyvylleen sopivaan maaperän. Seudun vastaperustetulla koululla tehtiin uurasta työtä tuona keväisenä toukoaikana. Mutta koulun ulkopuolellekin ulottui opettajan vaikutus ja heti saavutti hän paikkakuntalaisten luottamuksen ja myötätunnon.

Berggrenien 23.5.1861 syntynyt tytär Agnes Alida, joka aikuisena käyti nimeä Lida, meni vuonna 1885 Jyväskylässä naimisiin Arvid Forsblomin kanssa. Heistä otettiin komea valokuvapotretti. Keski-Suomen ilmoituksessa 3.9.1887 he ilmoittivat yhdessä kauppansa muuttamisesta uuteen osoitteeseen.

Yksinään Lida sai kuvansa lehteen Naisten ääni 39/1915. Tuolloin hänen kangas- ja muotikauppansa "täytti 30 vuotta ja tämän ajan kuluessa on kehittynyt aivan ensimäiseksi alallaan. Hänkin oli ensin muiden liikkeissä ja sai siellä ensi kokemuksensa ja rupesi sitten vähitellen omaa kauppaa suunnittelemaan.

Pakko hänen onkin ollut käydä elämään kiinni kovin ottein, sillä kuusi lasta hänellä on ollut elätettävänä ja kasvatettavana. Ja kauppansa ohessa on hän sen niin erinomaisesti tehnyt, että heistä kaikista on tullut kelpo ihmisiä."

Jyväskylän rippikirjojen (1882-90 II s. 361, 363, 1891-1900 s. 44, 1901-1910 s. 44) mukaan Lidan aviomies on elossa ainakin vuoteen 1910, joten artikkelin antama vaikutelma yksinhuoltajuudesta ihmetyttää. Ehkä sen selitys on taloudellisessa menestyksessä. Keski-Suomessa 12.2.1907 julkaitussa Jyväskylän kaupungin kunnallisverotusluettelossa kauppias Arvid Forsblomin summa on 600 markkaa ja kauppias Lida Forsblomin 6000 markkaa.

Hildan ja Lidan pikkusisko Karin, josta perheen selvittely alkoi, esiteltiin kuvan kera Naisten äänen numerossa 12/1918.

Hän oli käynyt koulunsa suomeksi, varmaankin Jyväskylässä. Sieltä hän lähti Raahen kauppaopistoon, jonka ruotsiksi käytyään valmistui sen ensimmäisessä vuosiluokassa kesällä 1885 (SWL 3.7.1885).

Karin sai oitis paikan Renlundin yrityksestä ja oli siis palvellut sitä kesään 1918 mennessä prokuristina 33 vuotta.

"Ei hän säästänyt vaivojaan, ei hän heti, kellon lähestyessä konttorin sulkemistuntia, pannut kirjoja kokoon ja kiirehtinyt pois, vaan teki työtä kunnes kaikki oli valmista ja kirjat mallikelpoisessa järjestyksessä, niin että niistä minä hetkenä tahansa voi saada yleiskatsauksen liikkeen koko tilasta. Hän oli Renlundin oikea käsi, johon hän luotti kuin itseensä, jonka kanssa hän neuvotteli kaikista asioista, ja joka tiesi liikkeen kaikki asiat yhtä hyvin kuin omistajakin. "

Vaikka työ piti häntä varmaankin tiiviisti Helsingissä, kotiseutu ei unohtunut. Jyväskylän juhliessa ratayhteyden avautumista Karin Berggren osallistui tunnelmaan sähkösanomalla.

Kartanonrouvan tavat

Kun Etelä-Suomen sanomat tekstimainosti Lammin Gammelgårdin etikettikoulutuspalveluja vuonna 2014, otsikossa puhuttiin perinteen arvostuksesta ja teksti alkoi "Lammin Gammelgårdin kartanon muotokuvassa leskirouva Margaretha Stjernwall katselee kultaisista raameistaan nykypolven elämänmenoa. Hämeen mahtavimman matroonan aikana 1800-luvulla kartanolla riitti piikaa, renkiä ja sisäkköä joka lähtöön." Mutta oliko elämänsä etikettikoulutusainesta?

Rouvan tyttärenpojan muistelmia lukenut Wäinö Alho kertoo kartanon elämästä Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891. Kartanossa asui 1700-luvun lopussa rouvan lisäksi tämän kaksi naimisissa olevaa tytärtä ja näiden 13 lasta. Vävyt vain vierailivat.

Margareta-rouvan kerrotaan olleen hyvin jäykän ja vanhanaikaisen eukon. Vuodet ympäri kävi hän aina samallaisessa puvussa, makasi aina karhuntaljoilla ja piti muitakin omituisia tapoja. Alustalaisilleen ja talonväelleen oli hän ankara emäntä, joka taisi käskyjänsä höystää tarpeellisilla kirous-sanoilla. 13 lastensa lasta kasvatti hän "kurissa ja Herran nuhteessa", käytti heitä säännöllisesti joka pyhä kirkossa ja joka lauvantai saunassa. 

Mutta olipa Vanhankartanon elämällä iloisetkin puolensa. Talon vieraanvaraisuutta kiiteltiin ympäri Hämettä, ja se hauska, raitis henki, joka talon nuorisossa vallitsi, houkutteli sinne lukuisia vieraita. Vallankin sen jälkeen kuin vanhemmat lasten lapset olivat ylenneet nuorukaisiksi ja neitosiksi, alkoi seuraelämä Vanhassakartanossa vilkastua. Nuoria upseereja saapui kesäisin joukottain kartanoon huvittelemaan ja — talon nuoria neitosia ihailemaan. Venematkat Ormajärvellä, vuorella käynnit ja satakielisen kuunteleminen Nisulassa kuuluivat nuorison ohjelmaan. 

Iso-äiti piti huolta kestityksen puolesta, mutta mainitaan, tungoksen käydessä liian suureksi, lausuneen joskus suomalaisia kirouksia ja heltymättömällä ankaruudella komentaneen joka pyhä-aamu niin vieraat kuin omatkin kirkkoon. Nuorissa herroissa kuuluivat kirkon seinissä olevat aatelisvaakunat kuitenkin herättäneen suurempaa hartautta kuin papin suomenkielinen saarna, josta eivät juuri paljoa ymmärtäneet. 

Että opetetaanko Gammelgårdin etikettikursseilla suomalaisia kirosanoja? Tai, että on sopivaa huutaa rappusilta velkojille "Giv mig tid och jag skall, vid Gud, göra var man rätt!" kuten myöskin kerrotaan. 

Käänteentekevä palveluspaikka

Syytinkiläisen vaimo Anna Toppinen synnytti Impilahden Kitilässä 1.11.1838 pojan, joka viikko myöhemmin kastettiin Eliaaksi ja käytti koko elämänsä isänsä sukunimeä Ahonen. Kiitos Katihan Eliaksen vaiheita on melko yksinkertaista seurata, tosin linkki digikuvaan olisi helpottanut hommaa huomattavasti.

Vanhempiensa kanssa Elias on rippikirjassa 1857-68 sivulla 146, jonka merkinnän mukaan hän sai muuttokirjan Sortavalaan 1858. Katihan mukaan hänet kirjattiin sinne sisäänmuuttaneeksi 26.10.1858. Sortavalan kaupunkiseurakunnan rippikirjassa 1851-1861 hän palvelusväen aakkostetuilla sivuilla, jotka eivät kerro työpaikastaan renkinä mitään. Seuraavaan rippikirjaan kohdalleen on merkitty "i Rautjärvi", joka Katihaan on tulkittu syntymäpaikaksi, mutta tarkoittanee oleskelua Sortavalan ulkopuolella. Hänet on kirjattu vielä rengiksi Sortavalan rippikirjaan 1872-1887 ja on myös rippikirjassa 1900-1909, mikä sekoitti hetkeksi ajatukseni.

Tarkoitukseni kun oli seurata vuonna 1878 kuollutta Elias Ahosta, jonka muistokirjoitus julkaistiin Ilmarisessa 16.10.1878. Tarkistettuani Impilahden rippikirjan 1869-79 sivun 208, jossa oikealla syntymäpäivällä varustettu mies on muuttanut Jyväskylästä vuonna 1871, on todennäköisin selitys, että Sortavalassa on jäänyt Ahosen ulosmuutto kirjaamatta.

Muistokirjoitus antaa siis epätarkkuudessaankin kirkonkirjoja parempaa tietoa:

...Elias jo aikaisin joutui leipäänsä ansaitsemaan vieraan palveluksella. Erittäin hyvän palveluspaikan kertoi vainaja olleen itsellään Rautjärven pappilassa, jossa hän, palvellen useampia vuosia, sai lomahetkinään harjoitella kirjoitusta, lu'unlaslua ja virsiä laulella, mikä viimeksimainittu olikin hänen mielihuvituksensa koko elämänsä läpi. 

Sittemmin palveli hän vielä Helsingissä, muutamissa eri taloissa, keräellen väliaikoina sieltä täältä tiedon murujakin, kunnes hän v. 1867 tuli oppilaaksi Jyväskylän opettaja-seminariin, jolloin hän taisi veisata Nordlundin mukaan melkein kaikki virret ja oli pienistä tuloistaan säästöön saanut semmoiset varat, jotta Jyväskylässä melkein koko oppi-ajan tuli omillaan toimeen. Tuskinpa ahkerampaa oppilasta on milloinkaan koulu-penkillä istunut, kuin Elias Ahonen seminarissa ollessansa. 

V. 1871 seminarin oppimäärän suoritettuaan pääsi hän syntymä-seurakuntaansa Impilahteen, aloittamaan aivan uutta koulua. Siinä, vaikutti hän 7 vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka koulu kaiken tämän ajan oli johtokunnan määräyksestä ainoastaan kaksivuotisella oppimäärällä. Toiseksi vaikeuttivat koulutyötä vielä monet riidat, joilla osa seurakuntalaisia koetti saada koulua häviämään. Kuitenkin onnistui Ahosen voittaa koululle paljon suosijoita, kun hän erinäisellä kärsivällisyydellä otti aivan "A:sta" alkaviakin oppilaita kouluunsa, ja, ollen toimessaan kokonaan väsymätön, verrattain lyhyessä ajassa valmisteli niistä oiva lukijoita ja laskijoitakin. Kenpä tuosta ei olisi tullut huomaamaan, että kansakoulu sentään oli hyödyllinen laitos? 

Yleisesti tuli näin tunnetuksi hänen suuri ahkeruutensa, josta tässä mainittakoon pari esimerkkiä. Kun kouluun tuli harmonio hänen toisena vaikutusvuonnaan ja hän Jyväskylästä oli lähtenyt soitannossa jotenkin vähän harjaantuneena, kun ei vielä soitanto silloin ollut, miten nykyään, pakollisena aineena seminarissa, niin hän jo kolmen kuukauden perästä soitti ei ainoastaan Nordlundia, vaan Lagi-Faltin'iakin varsin puhtaasti. Yhtä ahkerana oli hän parina kesänä tutkinut Karjalan rikkaan kasviston jotenkin tarkoin, vaikkei kasvitiede ensinkään ollut hänen mieliaineitaan. Erityisellä mielenkiinteydellä ja sydämellisellä hartaudella tutki hän koko elämänsä läpi uskonnollista kirjallisuutta, joutumatta kuitenkaan minkään lahkokunnan jäseneksi, ollen elämässään yleisesti sangen raitis ja kohtuullinen.

Heti opettajaksi päästyään kävi hän avioliittoon, jossa hänelle siunautui 3 poikaa, jotka nyt äitinensä odottavat Suomen kansan holhousta, mitä onkin sen velvollisuus.  

Annos arjen historiaa

Olen siinä määrin rutinoitunut valittaja, että kun näin Ulla Koskisen uutuuskirjan nimen Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun ensimmäinen ajatus oli, että aiheesta kirjoittajalla pitäisi olla kokemusta historian elävöittämisestä ja kokeellisesta arkeologiasta. Niiden kautta henkilökohtaisella otteella olisi syntynyt mielenkiintoinen kirja.

Mutta pitää arvioida kirjaa, joka on kirjoitettu eikä mielikuvitukseni tuotetta. Koskisen selvitymisen historia perustuu historiankirjoitukseen. Se tarjoaa asiallisen, mutta ei alkuunkaan tylsän, katsauksen entisajan elämään ensijaisesti maaseudun rahvaan parissa, mutta toisinaan Tampereen tehtaatkin mainiten. Alaotsikon aikarajaus on hieman harhaanjohtava: esihistoriallinen aika on kirjassa marginaalisessa osassa.

Koska aihepiiri on suuri, tekstissä hypitään vauhdikkaasti asiasta, ajasta ja paikasta toiseen. Onneksi kustantaja on suostunut loppuviitteiden käyttöön ja täydelliseen kirjallisuusluetteloon. Vaikka kirjoittaja on osaava historioitsija, joissain kohdin piti lähde kääntää esiin uskottavuutta hakien. Ja lisätiedon etsintä on näin myös mahdollista ja helppoa.

Kirjan populaarista luonteesta johtuen en yllättynyt kun teki mieli nipottaa joistain yleistyksistä, mutta jääköön omaksi ongelmakseni. Lemppariaiheiteni puitteissa kiinnitin huomiota viestintälukuun (s. 115-120), jossa ei mainittu jumalanpalvelusten kuulutuksia eikä 1800-luvun sanomalehtiä, joihin rahvaskin lähetti sisältöä. Krinoliinit olivat mukana (s. 254), viitteen perusteella Koskinen oli kirjoittanut niistä minua ennen. Hups! Monia muitakin kirjan aiheita (kuten savutuvan lämmitystä) olen käsitellyt eri lähtein kuin Koskinen eli lukeneisuudessani on kohentamista.

Kirjan asiasisältö oli (onneksi!) enimmäkseen tuttua. Vaatemuodin kohdalla pääsi yllättämään huivien lyhyt historia (s. 251-252) ottaen huomioon, että olen aiheeseen useaan kertaan koskenut (viimeksi tässä ja tässä). Todistettavasti siis lukematta Suomen kansatieteen klassikko, johon Koskinen viittaa. Lukematta on edelleen myös Ilkka Mäntylän Kun yhteinen rahvas todisti, josta Koskinen (s. 79) oli poiminut 1600-luvun tapauksen, jossa sisälmykset ja veri oli säilömiseen tarvittavan suolan puuttuessa heitetty pois. Piti oikein ottaa Mäntylän kirja käteen ja tarkistaa. Kyllä, piiat olivat heittäneet ruokaa pois eivätkä lahjoittaneet eteenpäin. Luulin, että hävikkiruoka olisi ollut puhtaasti nykyajan ilmiö.

Käsittämätöntä minulle on myös edelleen ruuan kokkaus. Siis jossain määrin nykyaikana ja aivan täysin tulen aikana. Koskisen luku (s. 64-70) auttoi jonkin verran, mutta kaipaisin rutkasti lisää rautalankaa. Juuri pari viikkoa sitten Seurasaaressa jouhikkokonsertissa tunnin verran liettä tuijottaessani ajattelin, että en ymmärrä yhtään, miten sillä kokattiin. Ja onkos niin, että Seurasaaressa ei ole yhtään keittokotaa?

Koskisen kirja tarjoaa siis tietoa ja herättää sen tarvetta. Voin suositella kaikille ei-aivan-täysin-oppineille Suomen historian harrastajille.

Renlundin askeleista

Eilen livahdin katselemaan 8-luokkalaisille tarkoitetun dramatisoidun historiakävelyn I Karl Hermans fotspår kenraaliharjoitusta. Ymmärsin toki, että ohjelma olisi ruotsiksi, mutta kouluista vieraantuneena olin unohtanut, että niissä kieliryhmät pidetään tiukasti omissa karsinoissaan. Niinpä kun katsojaryhmään osunut tuttavani huomasi minut suomenkielisenä seisomassa joukossa, tuli hän tarkistamaan, että olin oikeassa paikassa. Ei kuitenkaan käräyttänyt järjestäjille.

Jättäen kielipoliittisen piikittelyn hetkeksi, esitys Karl Herman Renlundista 1800- ja 1900-luvun vaihteen Helsingissä oli oikein hauska. Minulla oli vain hämärä mielikuva rautakaupastaan ja yhdistin nimensä (nimikkomuseonsa johdosta) Pohjanmaalle enkä Helsinkiin, jossa hän melkein koko (lyhyehköksi) jääneen elämänsä vaikutti. (Tosin kuvitusta hakiessa selvisi, että hän edusti Kokkolaa useilla valtiopäivillä.)

Eli tieto oli uutta ja kivasti esitettyäkin. Tosin draaman kaari hyppäsi minusta turhan vauhdikkaasti Kokkolan katujen murrosikäisestä keski-ikäiseen menestyjään Helsingissä ja olisin toivonut näkeväni väliin yhden tai kaksi kohtausta.

Kohtauksia näyteltiin kadun lisäksi Kappelissa ja Helsingin kaupungin juhlatiloissa, joista jälkimmäiset saivat esittää Seurahuonetta sen vanhoissa tiloissa toimivan kaupungintalon sijaan. Kun jälkimmäisestä on sisukset vaihdettu. Tällaisille produktioille tyypillisen tupla- ja triplaroolituksen sijaan näyttelijöitä oli 12. Mammas minnesstiftelse betalar?

Itse tuotannosta ei ollut tarkoitus saada varsinaista tietoa, vaan se tarjosi useita teemoja kouluissa toivottavasti käytävään keskusteluun. Lunttaamatta taustamateriaaleista: teini-ikäisen muutto toiselle puolelle maata, työnteko koulunkäynnin sijaan, taloudellinen riskinotto, elintapojen vaikutus elinajan odotusarvoon...

Ja ehkäpä myös naisen asema työelämässä? Renlundiakin kiinnostavampi hahmo näytelmässä oli prokuraattorinsa Karin Berggren, joka loppukeskustelussa mainitun perusteella hoiti Renlundin kuolinpesää vielä vuosia. Hänestä ja perheestään paljastui pikkuhutkimuksella niin mielenkiintoinen kokonaisuus, että palaan siihen erillisessä blogijutussa. Äitinsä sukunimi on Lappalainen, joten vaikuttavat lupaavan suomenkielisiltä...