Muutama tarina Espoosta

Viime keskiviikkona minulla oli erään yhdistyksen tarjoama mahdollisuus tutustua opastuksella Espoon kaupunginmuseon viime lokakuun lopussa avautuneeseen uuteen perusnäyttelyyn Tuhat tarinaa Espoosta. Olin sillä päällä, että kysyin tiskin takaa valokuvauslinjausta. Sai kuvata "omaan käyttöön", mutta "julkaisu" vaatii neuvottelun. Joten laiskana ihmisenä jätin sikseen ja kuvitukset ovat Espoon kaupunginmuseon lehdistökuvia.

Kivikauden talon mallinnos. EKM

Näyttely kokonaisuudessaan teki erittäin positiivisen vaikutuksen. Espoon historia oli pilkottu viiteen osaan, jotka ainakin itselleni hahmottuivat vaivattomasti. Aloitettiin kivikaudesta, hypähdettiin talonpoikaiseen keskiaikaan, josta jouduttiin kartanoiden kauteen, jonka päätti 1900-luvun koneellistuva ja teollistuva elämä, jonka huipentumana on lähiöiden kulutuskulttuuri.

Ajallisen rajauksen lisäksi oli uskallettu tehdä myös reipas paikallinen rajaus. Kivikautta edusti 80-luvulla kaivettu Bosmalm, keskiaikaa (tietenkin) Mankby, kartanoa Alberga ja teollisuutta Kauklahti. Kunkin ympärille saatiin erilaisia teemoja, mutta ei oltu ahdettu mukaan kaikkea mahdollista.

Mankbyn kaivauksilta löytynyt tulusrauta. EKM

Ilahduin arkeologian runsaasta läsnäolosta, joka ulottui Albergan 1700-luvulle asti. Siitä eteenpäin olikin sitten jo alkuperäisiä esineitä näytettäväksi. "Ennallistettuja" miljöitä oli neljästä ensimmäisestä ajasta. Perinteistä, mutta toimivaa.

Modernien ratkaisujen toimivuudesta voin sanoa kriittisiäkin sanoja. Kosketusnäytöiltä pystyi selailemaan lisätietoa kunkin ajan teemasta. Paljon kuvia ja suhteellisen paljon tekstiä omaksuttavaksi seisoen (mahdollisen) kävijäjoukon keskellä. Vielä epäonnistuneempi oli "tabletti", josta sai katsoa videopätkän, jos jaksoi pitää raskaan levyn presiis oikeassa paikassa koko ajan. Ja alunperinkin keksi mistä video käynnistyi. "Oli vähän hankala", oli erään ryhmäläisemme tuomio. Ihan tavallinen ruutu seinällä olisi ollut  toimivampi, minusta. Tai sitten Amsterdamin merimuseon 1600-luvun näyttelyn tapainen luonnollisen koon videonäyttö.

Elvira Standertskjöld - vahanukke. EKM

Opastuksesta korvaani särähti kartanoajan kohdalla puhe "hienoista" ihmisistä. Vastakohdaksi kun tulee niin helposti mieleen "huono". Mutta oppaan puheessa ei ollut mitään niin typerää kuin seinältä lukemani "Talonpojankin oli mahdollista kohota säätyläiseksi perustamalla ratsutilan, joka sai verohelpotuksia varustamalla ratsumiehen armeijaan." Annetaan ymmärtää, että millä tahansa ajalla (?) ratsutilallinen olisi säätyläinen?

Lapsikuolleisuutta

En muista koskaan nähneeni yhtä vastenmielistä kansikuvaa kuin on Oiva Turpeisen viime vuonna ilmestyneessä tietokirjassa Kuppa - kuninkaan ja kerjäläisen vitsaus. Muutkin kirjan kuvat tekevät selväksi kupan eli syfiliksen jäljet. (Jotain vastaavaa voisi löytyä ruotsalaisesta Wunderkammer-kokoelmasta.)

Tekstistä selviää, että todennäköisesti taudinaiheuttajat olivat tulleet Kolumbuksen laivojen mukana Amerikasta. Kuppa levisi Europpassa hyvin nopeasti 1400-luvun lopulla ja saavutti Venäjän viimeistään 1499. Tallinnasta on maininta vuodelta 1497. Ruotsissa vuonna 1578 ilmestyneessä lääkärikirjassa todetaan taudin levinneen kaikkialle Eurooppaan. Tosiasiassa ei vielä Islantiin, mutta enemmän kuin todennäköisesti Suomeen jo paljon ennen kuin ensimmäinen säilynyt/löytynyt maininta vuodelta 1618.

Alkulukujen jälkeen Turpeinen keskittyy autonomian aikaan ja 1900-lukuun. Vain ohimennen hän mainitsee taudin tarttumisen vanhemmilta lapseen eikä ainakaan selauslukemani 1800-luvun kohdalla ollenkaan ilmiötä, joka jäi mieleen WDYTYA-jaksosta, jossa perheen lapsikuolleisuus selittyi vanhempien taudilla. Olen pitänyt silmät auki ja etsinyt vastaavaa tapausta Suomesta. Onnistumatta.

Yksi potentiaalinen tapaus oli Uudessa Suomettaren 18.8.1870 uutisessa:

Suomalaista hedelmällisyyttä. Mökkiläisen David Hietasen vaimo Maaningalla 44 vuoden vanha ollut naituna 22 vuotta, on synnyttänyt 28 lasta, joista ainoastansa 1 tyttö elää!

Hiski-haku Maaningalta tuottaa pitkän rivin Taavetti Hietasen lasten kasteita, kahdella eri vaimolla. Mainitusta iästä päätellen ilmoituksen vaimo oli Elisabeth Sutinen, joka on merkitty 39-vuotiaaksi vuonna 1865. Pariskunta löytyy Maaningan rippikirjasta 1843-1853 sivulta 302, jonne he ovat muuttaneet sivulta 321. Maaninkaan he ovat muuttaneet Kuopiosta vuonna 1849. Heidät oli vihitty 15.11.1846 Kuopion maaseurakunnassa eli sanomalehdessä aviovuodet eivät täysin stemmaa.

Lapsia (Kuopion msrk:n ja Maaningan kastetut ja haudatut, Hiski)

• Maria Lov: s. 3.9.1847
• ?Lisa s. ~1850  k. 20.6.1851
• Dödfödd Gosse 15.4.1852
• David (Nöddöpt af Modren och död oconfirmerad.) 14.4.1853
• Dödfödd Gosse 10.2.1854
• Dödfödd flicka 6.11.1854
• Dödfödd Gosse 6.8.1855
• Dödfödd flicka 12.6.1856
• Dödfödd flicka 25.6.1865

Eli ei löydy 28 kastetta eikä kuolinsyitäkään. Kupan sijaan voi todeta, että kaikkia nuorena kuolleita lapsia ei kirkonkirjoista löydy. Vaikka sanomalehden luvuissa olisi erhettäkin. (Saman olisi todennäköisesti voinut lukea Juha Itkosen artikkelista: Kuolleena syntynyt lapsi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjoissa 1694 - 2003). Toinen mahdollinen selitys on tottumukseni länsisuomalaisiin kirkonkirjoihin. Nimittäin SukuForumilla todettiin, että Itä-Suomessa voi hyvinkin puuttua puolet seurakunnan kasteista joltain vuodelta.

Daniel Nyblinin mv-valokuvaamana Fredrik Ahlstedtin maalaus Uudisasukkaan suru vuodelta 1892.

P. S. Päivän opinnäytelinkki meinasi unohtua. Aukee, Ranja: Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen. 

Fastin raipat

Pietari Päivärinnan kirja Jälkipoimintoja I: Wolmari on saatavilla Projekti Lönnrotin sivuilta. Ilmari Havun kirjan Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus sivuilta 141-2 selviää, että "Wolmari" oli Päivärinnan sisaren Helenan ja hänen miehensä Juho Fastin poika Juho (s. 1836). Havu oli tarkistanut kirkonkirjat ja todennut, että Juhoa sakotettiin vuonna 1851 Pyhäjoella varkaudesta ja sapatinrikkomisesta, 1852 Salon (eli Saloisten) käräjillä toiskertaisesta varkaudesta. Vuonna 1859 hänet "tuomittiin Pyhäjoen ja Kempeleen käräjillä neljäkertaisesta varkaudesta saamaan 40 paria raippoja ja koko loppuiäkseen linnatyöhön".

Havun mukaan "Ruoskiminen oli tehnyt hirveät jäljet hänen selkäänsä, jonkun matkustajan mukana hän oli todella lähettänyt verisen nenäliinan vanhemmilleen." ja että Päivärinnan kuvaus ruoskinnasta on "verihöyryinen". Minä kun olen näitä lukenut ennenkin en osaa arvostaa näin lyhyttä pätkää.

Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa. Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa, mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat, ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.

Havu kuittaa Juhon elämän lopun lauseella "Sille tielleen hän sitten jäi". Alpo Juntusen Siperian vankien listasta saan ripauksen lisätietoa:

Fast Johan Johansson Oulun lääni
Sen. oik.os. 1865 Da 76; Tuom. elink. vark.; Siirt. Sip.; 1866 AD pag 419; Jenisei 66 I, 29; Minusinskin alueen Šušenskin kunnassa maatyöläisenä 24.1.66-.

Wolmari-kertomuksessa on pitkälti kuvausta Fastien perhe-elämän ongelmista. Havu toteaa, että "on hyvin mahdollista, että Ellulassa perhe-elämä oli yhtä ikävää kuin Päivärinta kertoo." Varmasti isä-Fastista Havu tietää, että hän "oli ollut aikaisemmin sotamiehenä, mutta asui sitten Päivärinnan naapurina Alpumin kankaalla saaden siitä nimen Alpumin nikkari. Ylivieskan kirkon sakariston kalustoa luullaan osittain hänen tekemäkseen."

P. S. Ruumiinrangaistuksista kun puhe niin mainittava, että Arkistolaitoksen blogissa oli viime viikolla Mikko Moilasen pätevän oloinen kirjoitus Pohjanmaan pyöveleiden jäljillä. Tekstissä vilahtaa myös piiskurin tehtävä.

Kirjallisuusklassikkojen digimenekistä

Aamulla julkaisemastani lehtileikekoosteesta putosi kirjoitusvaiheessa Hesarissa vuodenvaihteessa julkaistut yleisöosastonkirjoitukset, joissa haikailtiin Norjan projektin tapaista "kaiken kirjallisuuden digitointia". Tämä palasi mieleen, kun luin Jyrki Ilvan tämänpäiväisen blogikirjoituksen Kansalliskirjaston Kirjallisuuspankin käyttöluvuista, jotka vaikuttivat pieniltä.

Eivät kylläkään yllättävän pieniltä, sillä vaikka Ilva viittaa SoMe-markkinointiin huhtikuussa, on Kirjallisuuspankin näkyvyys ollut suhteellisen olematonta. Vinkki: SoMe-viestejä voi laittaa useampia samasta aiheesta. Tosin Ilvan mukaan "varsinainen tähtäin on kauempana tulevaisuudessa" ja siksi (?) "teosten saatavuutta on toistaiseksi markkinoitu vain hyvin rajallisesti".

Ilva tunnistaa markkinoinnin vähäisyyden ohella yhden suosion esteen:

Teokset on myös julkaistu isohkoina pdf-tiedostoina, eli niiden käytettävyys ei laadukkaasta digitointijäljestä huolimatta ole aivan huippuluokkaa sen paremmin verkosta avattuna kuin tableteilla tai e-kirjoille tarkoitetuilla lukulaitteilla selattuna.

Mikä olisi menekki yksinkertaisemmalla ja monipuolisemmalla käytettävyydellä? Jonkinlaisia vertailulukuja on saatavilla Project Gutenbergistä, jossa on suurehko määrä kirjallisuutta suomeksi (Kiitos Tapio Riikosen). Kaikkien kirjojen manuaalinen läpikäynti oli turhan työlästä tätä blogitekstiä varten, joten valitsin Juhani Ahon kirjoittamat 24 kirjaa. Niiden latauksien määrät viimeisen 30 päivän ajalta jakautuvat näin:

Ei olematonta! Google on ehkä heittänyt jotkut perille, tosin en tiedä lasketaanko pelkkä HTML-sivun avaus lataukseksi.

Ai, mikä oli Ahon kirja, jota ladattiin 30 päivässä 85 kertaa? Ei mikään suuri yllätys: Rautatie. Se ja muutama muu PG:n digitoima sattui olemaan Ilvan poimimissa esimerkkikirjoissa, joten tehdään vielä rinnakkaisvertailu miniotokselle:

Numerot eivät ole keskenään suoraan vertailukelpoisia, mutta on tässä jotain havaittavissa. Varsinkin kun muistaa, että toisessa on noin kuukauden ja toisessa noin vuoden käyttö. Kaikkia palkkeja voisi varmasti kohentaa markkinoinnilla. Vrt. Melissa Terras: Is blogging and tweeting about research papers worth it? The Verdict.

P.S. Olemassa on blogi Scripta selecta. Kirjoituksia Kansalliskirjaston kokoelmista.

Lehtileikkeitä

Kuvituksena Sanomalehtimyyjätär Helsingin asemalla 20.6.1941. SA-kuva 20033. 

Hesarissa 23.12.2013 esiteltiin Taivalkoskelta Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti toimineena yksityisenä kauppana Jalavan kauppa, jonka perusti nykyisen pitäjän isoisän isä, vienankarjalainen laukkukauppias Stephan Jakowleff vuonna 1883.

Hesarin 28.12.2013 kolumnissaan Arno Kotro palauttaa mieleen, että valokuviin tallentuu "lähinnä toiveita ja turhamaisuutta". "Päiväkirjaa kirjoitetaan, kun on huono olo. Kuvia otetaan, kun on hyvä olo."

SLS:n Källan 2/2013 (verkossakin) keskittyi valokuvaukseen. Tove Ørstedin digitalisointia käsittelevästä jutusta selvisi, että SLS:llä on Flickr:ssä noin 600 kuvaa ja niitä on katseltu lähes 3 miljoonaa kertaa. Kuvatekstin mukaan näistä [?] kaksi miljoonaa kertyi yhtenä päivänä kun 22.11.2013 julkistettiin viitisenkymmentä tunnistettavaa kuvaa. Ørsted lopettaa nätisti

Öppenhet är en positiv genväg till uppmärksamhet och synlighet för det egna materialet och ett sätt att bidra till ett kollektivt kulturarv som alla kan ta del av.

Tulossa on lisää SLS:n digitoimia kuvia Finnan kautta.

Hesarin NYT 3.1.2014 kertoi kahden aukeaman voimalla murhatutkimuksen harrastajista (aiheesta myös YLEn Puheen iltapäivässä). Kun itseäni arveluuttaa 1900-luvun alkupuolella eläneidenkin tutkiminen, tuntuu tällainen "harrastus" perin oudolta. Niinkuin sukututkimuskin monesta.

Hesari 4.1. käsitteli Mannerheim-elokuvan konkurssia. Ei tarvitse odottaa teattereihin.

Hesarin kuukausiliite 1/2014 esitteli W. G. Riddellin kirjaa Adventures of an Obscure Victorian (1932), joka kertoo ilmeisesti Turusta vuonna 1902. Ulkomaalaisten matkatarinoita Suomesta riittää esiteltäväksi...

Helsingin kaupunginmuseon Sofia 1/2014 (verkossakin) esitteli museoarkiston uuden vastuuhenkilön Kati Selänniemen. häneltä on lupaava lainaus

Nu har man tagit som mål att offentliggöra arkivmaterial också på nätet. T. ex. den intressanta samlingen av gamla kartor om Helsingfors ska publiceras så fort som möjligt.

Hesarissa 12.1.2014 Anna-Sofia Berner kaipasi sopivia sanoja uusperheiden jäsenille. "Jos ihmissuhteelle on oma nimi, se kertoo siitä, että kulttuurissa suhdetta pidetään tärkeänä."

Yhteisen perintömme ryöstäjistä

Kesän uutiset m.m. Janakkalan miekkamiehestä saivat minut näkemään metallinpaljastinharrastajat positiivisessa valossa. Ilmeisesti turhankin positiivisessa.

Silmäni avasi viime tiistaina Turun Sanomien verkkosivuilla julkaistu juttu Kaivamisen kielto yllätti metallinetsijät Turun Koroisissa. Kaksi valopäätä olivat liikkuneen paljastimen ja lapion kanssa Koroisissa. Ohikulkija soitti poliisit paikalle ja miesten meriselitys oli kieltokylttien puute. Siinähän sitä olisikin kyltittämistä: kaikki Suomen kiinteät muisnaisjäännökset kaikista mahdollisista lähestymiskulmista.

Uutisen luettuani ajattelin tarkistaa sen herättämät kommentit harrastajien foorumilta Aarremaanalla. Myöhemmin löydetyn lyhyen keskustelun sijaan päädyin "raporttiin" Vuoden ensimmäinen reissu isolla porukalla. "Lupaavasta kummusta" oli tongittu esiin ehjä rautakautinen (?) rannerengas ja tunnistettu kalmistoksi. Loppukaneettina

Kyllähän siinä joutui taas hetken huokailemaan, kun ymmärsi mitä on löytynyt. Koko kumpare on aivan täynnä metallia, joten jää MV:lle paljon kaiveltavaa. Hilpeyttä aiheutta se, että tod.näkösesti he joutuvat kaivelemaan myös sinne sikojen puolelle

Siis tyyppi ei ymmärrä arkeologiasta mitään. Ensinnäkin, jos oli kalmisto "erään kartanon" mailla, niin eiköhän ollut tunnistettu muinaismuisto, joka olisi pitänyt jättää sikseen. Eikä "kaiveltavan jääminen" ole olennaista, vaan koskematon paikka, josta on saatavilla kaikki mahdollinen tieto asiallisesti tehdyllä kaivauksella.

Lopettivat sitten kuitenkin ennen pohjaa. Mihinkähän löytönsä päätyvät?

Kuva kirjasta "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)" (British Libraryn digitoima, tarjolla Flickrissä)

Ruotsista nähtyä ja kuultua

Ruotsin televisio näytti joulun aikaan jouluruokaan keskittyvät Historieätarna (joista aiemmin täällä) erikoisjaksot. Toivorikkaasti menin Kanariansaarilta palattuani SVTPlay-sivustolle, mutta jouduin pettymään. Jaksot näkyivät vain Ruotsissa, plääh.

Jonkinlaisen korvikkeen tarjosi dokumenttidraama Vasa 1628, jonka ensimmäinen osa on katsottavissa 3.2.2014 asti ja toinen osa 2.2.2014 asti. Erityisesti pidin ensimmäisen osan visualisoidusta 1620-luvun Tukholmasta, vaikka historian tai tietokoneanimaation puristit siitä varmaan motkottamista löytävätkin. Kakkososa käsitteli enimmäkseen Vasa-laivan nostoa.

Ruotsin radio-ohjelmat syksyltä odottivat vuodenvaihteeseen, ennen kuin ehdin kuuntelemaan. Släktbandin uusi kausi alkoi vasta joulukuussa, joten mukaan ehti hyvin. Teemana on taloudellinen aktiivisuus ja tulossa todennäköisesti jotain hyödyllistä. Konkurssijaksosta opin, että ennen vuotta 1766 ainoa mahdollisuus talousvaikeuksissa oli lähtö maanpakoon.

Konkurssilainsäädäntöön ja -aineistoon voisi joskus perehtyä, sillä sanomalehtihauissa eteen tullut päätös häpeäpaalusta jäi vaivaamaan. Posttidningar 4.6.1787:

(Jarkko Keskisen väitöskirjassa Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845 on pari konkurssimainintaa,mutta Longfors ei satu esiintymään tekstissä.)

Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa oli tavallaan esillä Vetenskapsradio historian jaksossa När kantarellen var livsfarlig. Olemmehan molemmissa maissa vierastaneet ruokasieniä toisin kuin esimerkiksi Venäjällä. Tietokirjailija Anders Hirell ehdottaa syyksi, ettei sienien keruu tarjonnut vaivaan nähden merkittävästi ravintoa. Ottaen huomioon nälkäkautemme, ei kuullosta järjelliseltä perusteelta. (Hirellin kirjaa Den svenska matsvampens historia suositeltiin joululahjaksi.)

Vetenskapsradio historian jaksossa När folkhemmet städades fram käsiteltiin 30-luvulla tehtyä radio-ohjelmaa, jossa kauhisteltiin kansan asuinoloja. Olin aikanaan lukenut suomalaisasutukseksi luokitellun kuvauksen ja oli kiva vihdoinkin saada sille oikea konteksti. 

Vetenskapsradio historian jaksossa Löskefolkets historia i rampljuset oli esillä kirja Usla, elända och arma, jonka jo täällä mainitsinkin.

Vetenskapsradio historian jaksossa Jakten på Karl XII:s turkiska palats otsikkonsa mukaisesti käsiteltiin Kaarle XII:n asuinpaikkoja suuren Pohjan sodan aikana. Heräsi hinku tarkistaa mistä lähteestä olen saanut käsityksen, että esi-isäni Caleb Frumerie oli jengissä mukana, ja sitten olisi uusia matkustuskohteita tiedossa. Tai voisi odottaa tutkimushankkeen "När Sverige styrdes från det Osmanska riket" tuloksia? Tosin verkkosivun mukaan projektin nimi on "När Sverige styrdes från Moldavien"?

Ohjelman Hovintrigernas hertiginna pääaiheen jälkeen käsiteltiin Lützenin taistelua. Monikohan suomalainen osaisi kertoa sen päivämäärän? En minä ainakaan.