tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kaisan paikat

Jossain törmäsin tekstiin, jossa Kokemäen paikkojen luettelossa esiintyi Kaisala. Ilmeisesti oli kyse kulttuuriperinnöllisestä luettelosta, kuten tällä sivulla. Kokemäki-seuran valokuvaluettelosta löytyy lisäosviittaa: "Kaisala Ylistaron kylässä". Sijainti jäi verkkohauin mysteeriksi.

Sitten keväisellä käynnillä Kokemäellä silmäni osuivat Pyhän Henrikin kappelin vieressä tiekylttiin Kaisalantie ja lenkkikaverini vahvisti, että komea puurakennus oli itse Kaisala. Jotain, josta pääsee liikkeelle? Digitaaliarkistoon ja esille kartasta Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Kokemäki - Ylistaro; Isojaontäydentäminen ja osittainen isojaonjärjestely Ylistaron lohkokunnassa, kartta ja asiakirjat 1908-1908 (A41:62/26-96) sivu 5.

Silmämääräinen vertailu moderniin karttaan on vaikeaa, sillä karttapohjoinen ei ole aivan suorassa. Supertieteellisellä käsipelillä vaikuttaa siltä, että nykyinen rakennus on jo tässä paikallaan. Mutta ei tilannimellä Kaisala. Oikean etsiminen vaatisi tonttinumeron metsästämistä kymmeniltä sivuilta. Kärsivällisyys ei riitä, jatketaan matkaa.

Kaisalantie on Kokemäen lisäksi Heinolassa ja Kontionlahdella. Kaisaloita löysin Kansalaisen karttapaikasta 8 kappaletta. Kaikki eivät (ehkä) ole tuoreita tapauksia, sillä verkkolähteiden mukaan Pyhän Henrikin legendassakin on Kaisalan kylä, jossa kuollut poika heräsi elämään.

Paikannimiä on niin paljon tutkittu, että naisten mukaan nimetyt varmaan kansissa, jossain? Näppituntumalla tuntuvat huomattavasti harvinaisemmilta kuin miesten mukaan nimetyt talot. Maijaloita löytyy karttapaikasta 86 kpl, Annaloita 101 kpl, Liisaloita 19 kpl, Riittaloita 2 kpl. Ainokainen Mariala on Nakkilassa.

Kaisankodissa kävin vuonna 2009. Uudeksi kesäretkikohteeksi sopivalta vaikuttaa Kaisanistumakivi Pyhäjärvellä. Kaisaniemen Kaisa-talon avautumista odotellessa.
Googlen kuvahaun tuloksia heinäkuussa 2012

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Europeana ja kulttuuriministerit

Viikonloppuna Twitter-seurattavani mätkivät Paavo Arhinmäkeä Savonlinnan väliinjätöstä. Itse olen ollut paikan päällä kahdesti, enkä edes jälkimmäisestä kerrasta (2000-luvulla) muista mitä olen kuullut, joten minusta Arhinmäki ei suunnatonta syntiä tehnyt. Eihän hän jokaista Suomen kesätapahtumaa voi kiertää?

Sillä merkittäväähän on se, mikä on minusta merkittävää. Mistä puheen ollen en vieläkään ole antanut Arhinmäelle anteeksi Europeana-nostoa. Kirjoitin aiheesta Agricola-jutun toukokuun lopussa, enkä jaksanut tuolloin toistaa asiaa täällä. Mutta koska edelleen harmittaa, niin kertauksena.

Euroopan kulttuuriministerit promosivat toukokuun alussa Europeanaa ja oman maansa kulttuuriperintöä nostamalla esiin yhden Europeana-tallennuksen kukin. Tekstejä tippuu edelleen Europeanan blogiin. Esimerkiksi tänään Viron kulttuuriministerin valintana oikealla oleva etnograafinen kuva, jonka yhteydessä ministeri pääsi kertomaan Viron panoksesta suomalais-ugrilaisten kansojen tutkimisessa.

Ruotsin kulttuuriministeri puolestaan käytti tilaisuuden kommentoidakseen digitoinnin merkityksellisyyttä ja suuntaamista.

Ja mitä teki Arhinmäki? Todennäköisesti pyysi assariaan tekemään haun sanalla jalkapallo ja kirjoitti mitäänsanomattoman muistelman jalkapallokengistä!

Kyseinen Europeana-tallennus on Lahden kaupunginmuseon museotietokannan tietue. Siinä ei Europeanassa ole merkintää kuvan käyttöoikeuksista ja SuomenMuseotOnline ei edelleenkään sisällä mitään tietoa (ainakaan sellaista, jonka minä löytäisin) kuvien käyttöoikeuksista.

Viron kuvan käyttöoikeudet löytyvät pienen pienellä oikeasta alakulmasta, kun siirtyy Eesti muuseumide veebiväravin puolelle. Eli ehdot täyttääkseni, yllä on "6-aastane Marina Pokatðeva, ERM EJ 408:242, Eesti Rahva Muuseum, http://muis.ee/et/museaalview/729717 ". Miksei käyttövapaus näy jo Europeanassa?

Eli Europeanan metaportaali rooli ei ole minulle edelleenkään selkeytynyt. Mutta on se silti tärkeämpi kuin Savonlinnan oopperajuhlat tai musiikkitalon (*) avajaiset. Demokraattisempikin.

(*) Musiikkitalossakin olen ollut kahdesti. Akustiikka on niin erinomainen että yhden konsertin ajan kuuntelin pikkupojan höpötystä kolmen metrin päästä.

Onnistunut katsaus aateliselämään

Toukokuisella Tukholman matkallani sorruin eräässä museokaupassa ostamaan Kristina Ekero Erikssonin kirjan Årstafruns dolda dagböcker. En tajua mikä siinä viehätti, aatelisrouvien elämä 1700-luvulla ei minua ole koskaan kiinnostanut. Jo ostohetkellä heräsi epäilys, että kirja jää lukematta.

Mutta yllätyksekseni tarina otti minut mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen ja sain luetuksi jokaisen 300 sivusta. Muistaakseni paksuin ruotsinkielinen kirja, jonka olen koskaan saanut tavattua.

Årsta gård nykyasussaan (Holger.Ellgaard, 2007, Wikimedia)

Minua ärsyttävän "Oi, kun oli hienoa" -hehkutuksen sijaan Eriksson oli nimenomaan nostanut Märta Helena Reenstriernan (1753-1841) päiväkirjasta esiin arkisemman ja maanläheisemmän elämän. Piiat eivät aina totelleet ja rengit olivat jatkuvasti humalassa. Eikä Märta Helena itsekään ollut virheetön, vaan hänestä syntyi hyvin inhimillinen kuva.

Hän m.m. järjesteli ainoan poikansa sotilasuraa kestitsemällä upseereita, jotka eivät olleet tällaisen lahjonnan yläpuolella. Märta Helena itse oli valmis osallistumaan kaiken kansan joukkohupiin, kuten kuninkaallisten kulkueiden, häpeäpaalussa seisovien ja teloitusten katseluun.

Ajan hienompaakin seuraelämää oli toki mukana runsain mitoin. Yksityikohtainen kuvaus Bellmanin seurassa vietetystä satojuhlasta aivan kirjan alussa saattoi olla se, joka veti minut tarinaan mukaan. (Olenko muuten muistanut mainita, että Google Booksissa on C. A. Gottlundin käännöksiä Fredmanin lauluista ja loiluista?) Nimipäiviä juhlistettiin kanuunanlaukauksin eli juhannuksena täällä esittämäni raumalaistarina oli yhteydessä säätyläiskulttuuriin eikä pelkkää älyttömyyttä! Kiinnostavaa oli myös lukea Vapunpäivän vietosta Tukholmassa - mentiin joukolla puistoon syömään piknik-ateriaa. Onko Kaivopuisto jatkumoa jotain kautta?

Yksi oli toisin 1700-luvun lopulla. Tukholman läheisellä maaseudulla (alla olevan kartan vasemmassa alakulmassa) asunut Märta Helena halusi juhannuksena ehdottomasti kaupunkiin! Oikeastaan sen puistoon, mutta kumminkin nykyajan silmin väärään suuntaan.


sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Kalastettua

Kuva: Museum of Photographic Arts Collections/Flickr

Mullan alta tarjosi videobloggausta Kronobyn arkeologisilta kaivauksilta: tiistai, keskiviikko, torstai, ...

Aki Arponen kirjoitti jäätelön historiasta Suomessa.

Panu Rajalan päiväkirjassa oli kesäkuun alussa arkistotyötä:
Juuri kun luulin kaiken olevan niin hyvin kuin kunnossa, Kansallisarkiston johtaja antoikin ystävällisesti luvan lukea Huovisen ja WSOY:n kirjeenvaihtoa, vaikka aineisto on siirron jäljiltä järjestämättä. Siinä päivä hurahtikin. Valtaosa tietysti raha- ja painosasioita, mutta ohessa muutamia kiintoisia, liikuttaviakin lisäviittoja. Nyt ne on vain Vuokon kauhuksi tungettava jo taitettuun tekstiin jollakin ilveellä.
Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö tarjosi yhden vastauksen kysymykseen Miksi historia kiinnostaa?

Reetta pohtii järjestöhistorian tieteellistä kirjoittamista.

Timo Harakka jakoi blogissaan alustuksensa Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa Sastamalassa 29.6.2012: Yleisen varallisuuden luonto ja syyt - 1861 ja 2012 

J. Tapio kirjoittaa kirjailija T. Vaaskivestä puolidokumentaarista teosta, joka ilmestyy 19.7.2012. Epäselväksi jää teoksen ja blogin Suljetut vaunut suhde.

Suketus luki Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Reijo Valta luki Marko Nenosen kirjoituskokoelman Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? ja Reetta Laitisen sarjakuvan Kirjailija ja madame. Kirjakettu luki Marko Lambergin kokoelman Päätön ritari. Kauhutarinoita keskiajalta. Ahmu luki Kristiina Vuoren romaanin Näkijän tytär.

Antti Nylén kehitti kirppikseltä ostamansa kameran filmin ja totesi toiste:
Internetissä luonnollisesti on arkisto, josta kyseisen lehden löytää käden käänteessä. Se on surullista. Olisin paljon mieluummin mennyt penkomaan vanhoja lehtikasoja jonnekin ullakolle. Nyt etsimäni putkahtaa silmieni eteen ajatuksen voimalla. Se on inhottavaa, ilotonta, tyhjänpäiväistä. Se on ennen kaikkea illuusio – runsauden ja vaivattomuuden fantasia, joka meidän aikaamme todella hallitsee. Ikään kuin olisin nyt sitten selvittänyt jonkin arvoituksen, todella "löytänyt" jotain, vaikka olen vain näppäillyt pari sanaa Googlen hakuruutuun.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Myötäjäisarpajaisvoittajia 1778

Helena Matintyträ Kaarinan Kekkulasta (Inrikes tidningar 5.2.1778)
Lisa Juhantytär Kangasalan Mattialasta (Inrikes tidningar 26.2.1778)
Maria Matintytär "Kulsiala"n pitäjästä (Inrikes tidningar 19.3.1778)
Margareta Jöranintytär Rusatar Paltamosta, Anna Hämäläin Tohmajärven Ertolasta (Inrikes tidningar 13.4.1778)
Lisan Juhantytär Kaarinan Pafvolasta, Anna Hannuntytär Kaupila Oulusta, Maria Erkintytär Paimion Halkilahdelta (Inrikes tidningar 23.7.1778)
Eva Antintytär Orimattilasta, Margareta Jaakontytär Ilmajoen Peuralan Korvelta, Maria Hannuntytär Lapinjärveltä (Inrikes tidningar 13.81778)
Malin Bertilintytär Kempatar Sotkamosta, Maria Kristina Juhantytär Pohjan Västerbystä (Inrikes tidningar 24.9.1778)
Brita Antintytär Pyhäjoen Söderbystä (Inrikes tidningar 15.10.1778)
Maria Jaakontytär Turun läänin Uudeltakirkolta (Inrikes tidningar 26.11.1778)

Väreistä, jatkaen

Taannoisen värisanojen kv-historiaa referoivan kirjoituksen teemat jäivät takaraivooni. Lisää tietoa suomen kielen tilanteesta oli tarjolla omassa kirjahyllyssäni, mitä en ensimmäisen kierroksen Kalevala-keskisyydessä huomannut.

Nykysuomen sanakirjan osa 6:ssa on yleisimpien sanojen etymologiat. Kaikki värit eivät ole tulleet mukaan, mutta sana musta löytyy. Se ei ole uralilaisten kielten vanhimpaa sanakerrostumaa, sillä sanalla ei ole vastinetta etäsukukielissämme. Artikkelissa todetaan sama, jonka radio-ohjelmasta opin: musta kuuluu kaikkien kielten värimäärityksiin ja on värisanoista vanhimpia. Ristiriidan ratkaisemiseksi artikkeli olettaa mahdolliseksi, että 'musta' on syrjäyttänyt vanhemman tummaa merkitsevän sanan. Tämä voi olla sininen, sillä tunnemme synonyymiparin mustelma=sinelmä.

Artikkeli yhtyi radio-ohjelmaan myös siinä, että mustan ja valkoisen jälkeen kielissä otetaan käyttöön sana punaiselle. Sanan omassa artikkelissa ei arvailla sen ikää, mutta todetaan vastineita löytyvän myös etäsukukielistä. Näiden perusteella sana on alunperin tarkoittanut karvaa.

Museoviraston julkaiseman Rahwaan puku -opuksen alkupuolella (s. 13-14) puolestaan kirjoitetaan
"'Keltainen', 'kelta' on balttilainen lainasana, jonka vastine balttilaisissa kielissä samoin kuin suomen kielessä merkitsee keltaväriä antavaa liekolajia. 'Sininen', 'sini' kuuluu itämerensuomalaiseen kerrostumaan ja on samoin esihistoriallisen ajan sanoja, jonka vastine tavataan mordvan kielessä hyvin vanhana iranilaisena lainana." "'Vihreä' värin merkityksessä on nuorin sana, jonka alkuperäinen kasvustosta käytetty merkitys 'vihannoiva', 'nuori' on edelleen käytössä. Karjalan kannaksella ja Inkerissä puhuttiin vielä 1800-luvun puolivälissäkin kuvaavasti 'ruohopäisestä', kun tarkoitettiin vihreätä väriä"
Kirjastosta kotiin kantamastani Kalevala-sanastosta olinkin jo saanut käsityksen vihreä-sanan harvinaisuudesta ja saman totesi SKS:n tutkija lähettämässään sähköpostissa:
"Henni Ilomäki muuten toteaa tuossa mainitsemassani artikkelissa, että kalevalamittaisissa runoissa ei juuri mainita vihreää väriä (itkuvirsien kuvastossa se esiintyy satunnaisesti), sen sijaan sininen on suomalaisissa kansanrunoissa yleinen. Kiinnostava ero sekin."
Eli musta oli ennen (ehkä) sinistä ja vihreälle ei tarvittu sanaa ollenkaan. Menneisyydessä asiat olivat toisin kuin nykyään.

 Kuva: Morguefiles

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Lähdeviite haulle?

Arvostamani amerikkalainen sukututkija Michael John Neill heitti blogissaan ilmaan kysymyksen "Miten kirjoitetaan lähdeviite (epäonnistuneelle) haulle?" Siis jos tekstissä toteaa, että "N ja M olivat alueella X ainoat sukunimen B käyttäjät" ja tulos perustuu tietyn väestönlaskennan läpikäyntiin (tietyllä tavalla).

Sarjassa kysymyksiä, joihin en muista suomalaisilla keskustelupalstoilla törmänneeni. (Ja minkäslainen lähdeviite edelliseen virkkeeseen pykättäisiin?)

Ångerman-kirjani puitteissa päädyin kuittaamaan vastaavissa tapauksissa tekemäni työn lyhyesti ja informaalisti alaviitteeseen. Kuvauksen varassa hakua ei voi toisintaa, mutta olenpahan kertonut edes jotain. Mieleeni ei tullut ratkaisu, jonka Randy Seaver esitti: kirjoittaa hausta blogipostaus ja tehdä viite siihen.

Tuntuu asiattomalta, enkä tiedä miksi. Ångerman-kirjassa viittasin Dick Harrisonin blogikirjoitukseen ja muihinkin verkkosivuihin, mutta että omaan?

Kuitenkin olin Ångerman-kirjaa(kin) silmällä pitäen kirjoittanut Orpanaan artikkelin, jolla sain siistin alaviitteen erään 1500-luvun tapahtuman mainintaan. Ja vastaavalla tavalla on tarkoitus "hyödyntää" kevään Orpanassa ilmestynyttä juttua ja (toivottavasti) syksyn numeron artikkeliani.

Uskoni paperiin ei siis rajoitu kirjojen julkaisuun.