Mutta yllätyksekseni tarina otti minut mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen ja sain luetuksi jokaisen 300 sivusta. Muistaakseni paksuin ruotsinkielinen kirja, jonka olen koskaan saanut tavattua.
Årsta gård nykyasussaan (Holger.Ellgaard, 2007, Wikimedia)
Minua ärsyttävän "Oi, kun oli hienoa" -hehkutuksen sijaan Eriksson oli nimenomaan nostanut Märta Helena Reenstriernan (1753-1841) päiväkirjasta esiin arkisemman ja maanläheisemmän elämän. Piiat eivät aina totelleet ja rengit olivat jatkuvasti humalassa. Eikä Märta Helena itsekään ollut virheetön, vaan hänestä syntyi hyvin inhimillinen kuva.
Hän m.m. järjesteli ainoan poikansa sotilasuraa kestitsemällä upseereita, jotka eivät olleet tällaisen lahjonnan yläpuolella. Märta Helena itse oli valmis osallistumaan kaiken kansan joukkohupiin, kuten kuninkaallisten kulkueiden, häpeäpaalussa seisovien ja teloitusten katseluun.
Ajan hienompaakin seuraelämää oli toki mukana runsain mitoin. Yksityikohtainen kuvaus Bellmanin seurassa vietetystä satojuhlasta aivan kirjan alussa saattoi olla se, joka veti minut tarinaan mukaan. (Olenko muuten muistanut mainita, että Google Booksissa on C. A. Gottlundin käännöksiä Fredmanin lauluista ja loiluista?) Nimipäiviä juhlistettiin kanuunanlaukauksin eli juhannuksena täällä esittämäni raumalaistarina oli yhteydessä säätyläiskulttuuriin eikä pelkkää älyttömyyttä! Kiinnostavaa oli myös lukea Vapunpäivän vietosta Tukholmassa - mentiin joukolla puistoon syömään piknik-ateriaa. Onko Kaivopuisto jatkumoa jotain kautta?
Yksi oli toisin 1700-luvun lopulla. Tukholman läheisellä maaseudulla (alla olevan kartan vasemmassa alakulmassa) asunut Märta Helena halusi juhannuksena ehdottomasti kaupunkiin! Oikeastaan sen puistoon, mutta kumminkin nykyajan silmin väärään suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti