Historian käytöstä ruotsiksi

Nordens institut i Finland (Pohjoismaiden Suomen instituutti) järjesti tiistai-iltana tilaisuuden otsikolla Historia som vapen ja minä onneksi huomasin tämän jo maanantaina. Eli pääsin edustamaan noin 10%:a yleisöstä, kun ruotsalaista historiantutkija Klas-Göran Karlssonia jututettiin historian käytöstä aseena ja muutenkin.

Runsaan tunnin sessio oli erittäin antoisa ja kotiin kävellessä oli olo kuin laulussa "I can see clearly now, the rain has gone". Mutta irtoaako muistiinpanoistani jotain järkevää? Ainakin se, että Karlsson totesi olevan erittäin vaikeaa määritellä historian käytön ja väärinkäytön välistä rajaa. Käyttötapoja hän luetteli 4 ja kolme osaan sanoa omin sanoin:
1) moralisointi (historiallisten tapahtumien kautta määritellään esim. ihmisoikeusrikkomuksia)
2) politiikan teko (haetaan vertailukohtia. Esim. Ruotsissa joku verrannut euroaluetta Hitlerin suunnitelmiin Euroopan yhdistämiseksi)
3) ideologian tukeminen (luodaan yhtenäinen historia, joka legitimoi (esim. nationalistiset) tavoitteet)

Vertailussa ei ole sinänsä mitään pahaa, se on osa historiantutkimusta. Mutta Karlsson painotti, että pitää tunnistaa yhteneväisyydet ja eroavaisuudet eikä piirtää yksinkertaistavia yhtäläisyysmerkkejä.

Karlssonin oma tutkimusprojekti koskee holokaustin käsittelyä ja hän viittasi siihen useaan otteeseen. Hän selitti, että sodan jälkeen holokausti oli vain muutama rivi toisen maailmansodan historiassa, sillä se ei sopinut ajan pirtaan. Sota haluttiin pitkin Eurooppaa nähdä omana kärsimyksenä, kaikki olivat mielestään pahiten kärsineitä. Muutos tapahtui vuoden 1990 paikkeilla, useista syistä. Oli kulunut tarpeeksi aikaa. Paha ei enää ollut muurin takana, joten piti löytää uusi paholainen.

Mutta kyse on myös Euroopan tietoisesta kulttuurillisesta yhtenäistämisestä. Euroopan unionin juuret ovat taloudessa ja teollisuudessa, mutta Karlssonin mukaan nyt halutaan esittää että tarkoituksena olisi ollut holokaustin toisen tulemisen estäminen. Siinä missä antiikin historia osoittautui ristiriitojen aiheeksi, oli holokausti jotain, josta kaikki pystyivät olemaan yhtä mieltä. Kunnes Unioniin liittyi maita, joiden kansalaiset olivat saksalaisten ohella osallistuneet tuhoamiseen. Karlssonin esimerkki oli Latvia. Arnstadin näkemyksiin suomalaisesta holokaustisyyllisyydestä ei viitattu sanallakaan. Unohdin minäkin, yleisökysymyksiin päästyä.

Soveltavaa oppimista

HY AY Kulttuuri ja yhteiskunta

Kaikki luennot takana ja viimeinen tentti edessä. Suomalaisen kurssin puolikkaan jälkeen saimme jo lyhyesti mainitsemani katsauksen Britannian poliittiseen elämään 1700-luvulla. Tätä verrattiin Ranskan yksinvaltaan, missä vaiheessa alkoi naurattaa.

Lainaten lainausta kurssimateriaalista "Absoluuttisessa järjestelmässä ei voida keskustella julkisesti poliittisista kysymyksistä koska ei ole mitään eikä ketään julkista paitsi kuningas." Hmm... vähän niinkuin SSS:ssä, jossa kaikki virallinen kommunikaatio tulee vain ja ainoastaan toiminnanjohtajalta. Ehdotukset toiminnanmuutoksiin pitäisi julkisuuden sijaan esittää toiminnanjohtajalle, joka tekee niillä mitä hyväksi näkee. Istuin itse hallituksessa kaksi vuotta, ja ulkomuistista väittäisin, ettei yhtään jäsenaloitetta tuotu käsittelyyn. (SSS:n jäsenen ehdotus aloitetietokannasta oli aivan erinomainen. Tuskin toteutuu.)

Seuraavalla kalvolla selvisi, että Ranskassa ei ollut kansanedustuselimiä ja paikallisten parlamenttien oli tarkoitus olla suhteessa vain kuninkaaseen. Siis vähän niinkuin SSS:n toiminta (ainakin minun osallistumiseni aikaan). Lukuisia toimielimiä, joiden ei todellakaan ollut tarkoitus keskustella keskenään, mutta raportoida kaikki toiminnanjohtajalle, joka oli myös mukana jokaisessa postituslistassa. Toiminnanjohtaja esittelee asiat hallitukselle, joka ei ainakaan minun aikanani sanonut juuri mitään. Vastaan eikä myötään.

"Hovi ei kieltänyt eikä myöntänyt, finanssipolitiikkaa tehtiin salassa"... "Kruunu pyrki tekemään politiikkaa salaisuuksien ja hiljaisuuden kautta", joka johti huhuihin. Luentomuistiinpanoissani tässä kohtaa puhekupla "ihan niinkuin SSS". Ranskassa huhuista syntyi salaliittopelkoa eikä sellainenkaan taida olla SSS:ssä ihan vieras ajatus.

Tiedonkulusta puheen ollen, kuulin SSS:n puheenjohtajan erosta ennen virallista tiedotusta ja kerroin tietenkin - parantumaton juoruilija kun olen - eteenpäin todeten

Veikkaus: virallisessa kommunikaatiossa tullaan puhumaan perhesyistä, vaikka ei sillä rintamalla syyskokouksen jälkeen ole tapahtunut oleellisia muutoksia tietääkseni.

Ja kas kummaa, en ollut väärässä.

Sanottiinkohan Versaillesin käytävilläkin "Koirat haukkuvat, karavaani kulkee"? Vastausta kysymykseen hallituksen kokousten pöytäkirjojen julkisuudesta ei ole kuulunut eikä myöskään toimintakertomuksen päivitystä.

Niin, niillä lopuilla luennoilla kuultiin mielenkiintoisia juttuja 1700-luvun eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista. Vastaavaa kehitystä oli Suomessa tosissaan vasta 1800-luvulla. Vapaamuurariliike sentään rantautui jo 1700-luvulla.

Kauanko pitäisi odottaa?

Jos venyttäisi jokaisen tutkimuksen valmiiksi tekemistä siihen, että kaikki oleellinen olisi digitoitu tai ainakin löytynyt ja kaikki taustatutkimukset valmiina, niin ei kai siitä sitten koskaan mitään tulisi. Mutta silti pännii, kun löysin Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta vankilapiirroksia, joista olisi tullut loistavaa kuvitusta Tavarantasaajiin. Yllä oleva on Oikeusministeriö > Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston kartat ja piirustukset I (kokoelma) > Rakennuspiirustukset > 1. Karta öfver straffängelsets i Åbo område; 2. Tukthuset i Åbo. Ritning till tillbyggnad af bostadsbyggnaden N:o 1 för knekter. (Oik.min., VAHO Ia. 102:/- -)

Tavarantasaajia kirjoittaessani puolestaan kaipasin Kakolan elämästä tietoa, joka tuntui olevan kiven alla (tai siis ehkä paremminkin sisällä?). Vähän aikaa sitten putosi postilaatikkooni viesti, jossa kysyttiin lupaa lainata Tavarantasaajien tekstiä, sillä "Turun Seudun Sukututkijat on tekemässä yhdessä Turun Yliopiston kanssa kirjaa Kakolan historiasta."

No, jos lainaavat niin saapa tekstini muutaman lisää. Kyseistä tutkimusta odottaessa, Kakolan elämästä siis lyhyt kooste kirjassa Tavarantasaajat Österholm ja Sutki sivuilla 27-30.

Paikallishistoriaa verkossa

Jatketaan viime viikon tapahtumien raportointia. Keskiviikkona pidettiin Kansallisarkiston alakerrassa seminaaria Historian lähteille verkossa. Tilaisuuden tarkoitus oli julkistaa sivusto paikallishistoria.fi. Täyte-esiintyjät kertoivat Arkistolaitoksen digitointiprojektista ja pari kuukautta sitten julkistetusta paimenmuistosta. Molempia olen repostellut täällä tarpeeksi, joten voin nyt keskittyä uutuuteen.

Jota olin ehtinyt jo ennen tilaisuutta katsoa, eikä se esittelystä paljoa parantunut. En toivottavasti paljoa erehdy, jos sanon, että sivuston use caset (suomeksi: jyys keissit tai käyttötapaukset) olivat "mä haluaisin julkaista paikallishistoriallisen artikkelin", "mä haluaisin tallentaa paikallishistoriallisen muistelman", "mä haluaisin kysyä kysymyksen paikallishistoriasta", "mä haluaisin kysyä paikallishistoriallisen tutkimuksen tekemisestä".

Tarvitaanko näitä varten verkkosivusto? Paikallishistoriallinen artikkeli löytää paikkansa ja yleisönsä paikallisesta verkkosivustosta, lehdestä tai julkaisusarjasta, joita on sekä tieteellisempiä että populaarisia. Muistelmia kerätään niin paikallisiin kuin alueellisiinkin arkistoihin. Paikallishistorialliset kysymykset löytävät kokemukseni perusteella vastauksen joko verkkosivuilta, Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta tai sukututkijoiden keskustelupalstoilta. Tai peräti kirjallisuudesta.

Tutkimuksen tekeminen menee puolestaan ammattilaisten alueelle (vähintäänkin vastaamisen suhteen). Toistaiseksi en ole löytänyt julkista foorumia, jolla ammattihistorioitsijat keskustelisivat suuremmassa määrin. Analyysini (jonka olen täällä kai aikaisemminkin esittänyt) perusteella ei ole heidän intressissään esittää julkisesti tietämättömyyttään. Sen kuuluttamisen sijaan on helpompaa kysyä yksityisesti joltain tuttavalta.

Lupaavin sivuston osuus, mutta sekin alkutekijöissään, olivat paikkakunta-artikkelit. Vilautetusta esimerkistä bongasin jopa mielenkiintoisen uuden arkistolähteen. Mutta, mutta. Varsinaisessa tekstissä ei oltu käytetty lähdeviitteitä, joita suositellaan nykyään varsinaisen wikipedian puolella. Ja kun näiden sanottiin olevan wiki-artikkeleita, joita kuka tahansa saa täydentää, niin miksi niissä oli kirjoittajan nimi? Jos artikkelia korjataan ja täydennetään, pysyykö se alkuperäisen tekijän nimissä? Mikä motivoi alkuperäistä kirjoittajaa ja mikä korjaajaa, kun wikisivustoja on pitkin ja poikin odottamassa kontribuutioita?

Viimeinen kysymys: mitä järkeä on paikallishistoriallisessa bibliografiassa, joka on esitetty yhtenä listana eikä jaettu alueellisesti? Eikö haku kirjastokannasta käy kätevämmin?

(Sivustoon tutustuessani olin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei Suomen kotiseutuliittoa mainittu yhteistyökumppanina. Seminaariesityksestä selvisi, ettei yhteistyö ollut sujunut. Sääli, sillä kotiseutuliitolla on jo paikallishistoriallisen bibliografian alku (jaoteltuna maakunnittain), kirja-arvosteluja (joita tulossa myös paikallishistoria.fi:hin) sekä (valitettavasti alkutekijöissään oleva) kotiseutuarkistojen luettelotietokanta.)

Taannoisesta sunnuntaista

Teemaviikon johdosta pääsen nyt vasta raportoimaan toissasunnuntaisesta retkestä Helsingin Vanhaankaupunkiin. Olin siellä arkeologisella kävelyllä ei niin kauan sitten ja dramaattisella vaelluksella samalla suunnalla, mutta kertaus kelpaa aina. Varsinkin kun aurinko paistoi. Muinaismatkojen pyörittäjä talutti minua ja toista osallistujaa vielä melko lumisessa maisemassa. Otin muutaman kuvan kirkon pohjasta Olofia ajatellen, mutta taidanpa kuitenkin käydä uusintakierroksella sulan maan aikaan.

Kävelymme päättyi Vantaanjoen koskelle. Totesin, että Tekniikan museo oli vielä puoli tuntia auki ja minulla täten mahdollisuus kursorisesti tukkia ammottava aukko pääkaupunkiseudun museotuntemuksessani. Maksoin lipun, kiersin myötäpäivään, nousin toiseen kerrokseen ja kiersin taas myötäpäivään (kokonaisaika ~10min) tarkistamassa näyttelykokonaisuuden. Vaikutti supermarketin omaiselta. Kaksi oleellista tuoteryhmää kuitenkin puuttui: tekstiilit ja elintarvikkeet. Tarkistin lippukassan poitsuilta ensiksi mainitun puuttumisen ja sain vastauksen "ei museomme kata ihan kaikkea tekniikkaa".

Jaaha, sanon minä, ja kotimatkalla luen mukaan nappaamastani esitteestä että "Tekniikan museo on valtakunnallinen erikoismuseo, joka tallentaa, tutkii ja esittelee tekniikan alan ja teollisen tuotannon kehittymistä Suomessa sekä niiden vaikutusta yhteiskuntaan ja elinoloihin." Kysyn vaan, että miten tämä onnistuu esittelemättä rukkia ja kertomatta tekstiiliteollisuudesta. Molemmilla kun oli vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan ja elinoloihin. Vähän niinkuin tervalla ja sepän toimilla, jotka museossa kyllä olivat esillä. Mieleen tulee vain yksi olennainen ero...

Otin museolta mukaan myös kemian vuoden 2011 juhlalehden. Siinä oli iso henkilöhaastattelu Paula Havasteesta, joka ei näköjään ole pelkästään romaanikirjailija vaan myös tapahtumapäällikkö Tiedekeskus Heurekassa. Siellä on näyttely ruoasta, ruokakulttuurista ja ravintoaineista. Liittyen siihen ja Havasteen kirjaan Kymmenen onnen Anna jutussa kerrotaan entisajan ruokaongelmista

"Ongelmana oli esimerkiksi, miten säilöä teurastettu lammas niin, että se pysyi hyvänä ja turvallisena syödä."

Kallista suolaa ei ollut helppo saada, joten kalat säilöttiin kuivattuna tai hapatettuna.

"Vähärasvaista kalaa voi kuivata, mutta lohta liian rasvapitoisena ei, vaan se mätänee. Hauesta sen sijaan tulee loistavaa kuivakalaa, kapahaukea."

Hapatukseen taas kelpaa mikä tahansa kala.

"Mutta hapatetun kalan syöminen on kyllä taitolaji", Havaste huomauttaa. "Muinaisina aikoina nälkäkuoleman uhatessa ihmiset saattoivat sitä syödä, kun pitivät samalla nenästä kiinni."

Mutta ei kai se ruuan säilöminen sentään tekniikkaa ole. Paremminkin naisten hommia.

Kalastettua

Kuva kalastuksesta lehdestä St. Nicholas Magazine for Boys and Girls, Vol. 5, September 1878, No. 11.

Heli Seppälä oli tutustunut Hvitträskissä avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoen kartano kokonaistaideteoksena (8.4.-22.12.2011).

Kari Hintsala esitteli virtuaalista Turun linnaa ja talvisodasta tehtyjä strategiapelejä.

Antti-Jussi Lankinen kierrätti vanhan karvalakkioikeushistoriallisen löytönsä.

Marko Terviö oli lukenut Bill Brysonin kirjan At Home: a Short History of Private Life, niin kuin minäkin.

Juuso Hyvärinen oli kuunnellut YleX-kanavaa:

Musiikkia soitetaan paljon, ja se on ajoittain hyvää. Mutta puheosuuksien tarkoitus hämmästyttää. Eilen naistoimittaja kummasteli, miksi vietetään Mikael Agricolaa, koska hänen mielestään takavuosien popmusiikin tähdenlento Samuli Putro on kehittänyt suomen kieltä enemmän kuin Agricola konsanaan. Tänään miestoimittaja sanoi Risto Rydin olleen Suomen järjestyksessä kolmas presidentti. Ehkä moiset älynväläykset ovat radioteatteria, jonka päätarkoitus on nostattaa kuulijoiden itsetuntoa ja pitää heidät kanavalla.

Terhi Ainilala raportoi Lahtarin limpusta, joka ei kelvannut(kaan) kauppaan myyntiin. Kerrassaan yllättävää. Siis se, että jollekin oli pälkähtänyt kyseinen nimi mieleen. Taikinassa verta?

Ylioppilaslehdessä Sofia Virtanen kertoi miltä 2000-luku näytti silloin kun sitä ei vielä eletty.

Reijo Valta otsikoi tutkimusraportin Historiallisesta sanomalehtiarkistosta Kaunokirjallisia ohjelmanjulistuksia .

Dristiina arvioi Lähiöneidon lokikirjassa Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit. Hän oli lukenut myös ruotsalaisen rakkausromaanin 1840-luvulta.

Jaana Kouri tekee tutkimuksestaan kyläkirjan ja väitöskirjan.

Åsa M. Larsson päivitteli på svenska populaarihistorian suuntaamista miehille. Claes Carlsson-Klauzner innoittui siitä ideoimaan uuden tyypisen historialehden. Tuollaisen minäkin tilaisin.

Anneli Sundqvist luki Jean M. Auelin uutuutta ja kirjoitti ajatuksiaan koko kirjasarjasta ja historiallisesta fiktiosta på svenska. "Heja Ayla! Du är ryttarinna ganska många årtusenden för tidigt, men varför skulle inte kvinnor vara hästtämjare?"

Vaalien edellä Jarkko Tontti kommentoi:

Relander on muutenkin epäilyttävä tyyppi. Hän on esiintynyt vuosikaudet julkisuudessa ”historiantutkijana” ja ”filosofina” ja milloin minäkin asiantuntijana, vaikka ei ole saanut kirjoitettua edes pro-gradun tasoista opinnäytettä, saatikka yhtään kirjaa kansiin kasattujen kolumnien lisäksi. Jokainen pätevä historianmaikka on enemmän historioitsija kuin Jukka Relander. Oikeasti Relander on free-toimittaja, joka oli yhden vuoden vaihto-opiskelijana Englannissa. Häpeääkö hän toimittajan ammattiaan, koska yrittää esiintyä jonain muuna?

Randy Seaver pohti in English, miten talonnimet, jotka ovat sukunimen omaisia, kannattaisi tallentaa sukututkimuskantaan. Ei ole standardia Suomessakaan, kun jotkut pitävät moista turhana nipottamisena.

Turkulaisessa Lasten yliopistossa oli intiaanien historiasta kiinnostuneita sali täynnä. "Noin puolet yleisöstä nosti kätensä kysymyksen merkiksi, mutta taisimme ehtiä käydä läpi vain noin kymmenen kysymystä."

Puoluemiesten pikakuvia, osa 1

Valtiopäiväteema jatkuu vielä sunnuntaisarjalla, johon pilkon vuonna 1893 ilmestyneen Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi nimimerkki Timon Kalevalan runomitalla esittämät puoluemiesten pikakuvat. Aloitetaan sijoittamalla miehet maisemaan...

Kaks' on tietä tunnettua,
Mainittua matkatietä
Hienoimmassa Helsingissä,
Pääkylässä kuuluisassa:
Yks' on itse Esplanaati
Kämpin kahvilan kohalla,
Jota astuu joutomiehet,
Virkamiehet, viikingitkin,
Nuoret naiset naurusuulla,
Jota omnipus ajavi,
Rautareki riioavi —
Toinen on totisen kansan,
Vanhan joukon vakavimman
Eteläinen Esplanaati,
Sanottuna "Suomi tieksi"
"Finn" on "spängiksi" vihitty.

Käy nyt kanssa kulkemahan
Saa kera samoamahan,
Salon poika pikkarainen,
Metsän tyttö tuiretuinen,
Näytän sulle Suomen suuret,
Maani mahtavat osotan,
Kansani tänäisen turvan,
Huomisetkin hoitomiehet,
Va'at vanhat Väinämöiset,
Tietäjät ijänikuiset
"Suomi tien" on taivaltajat.

Istu tähän vierelleni,
Rautapenkille paneite,
Kasvot iske aivoihisi,
Paina merkit mielehesi
Kertoaksesi kotona
Illan pitkän istujille,
Kysyjille kuulumisten.