Keskiajan arvoituksia läntisellä Uudellamaalla

 

Lauantaina olin piiitkästä aikaa arkeologisella retkellä. SKAS:in järjestämä kierros osoittautui mysteeriseksi. Ei siksi, että meillä olisi ollut taitamaton opas, vaan nimenomaan siksi, että arkeologi Tarja Knuutinen kertoi avoimesti tutkimustilanteesta ja vastausta vailla olevista kysymyksistä. Muunlaista opastusta en nykyään jaksaisikaan kuunnella.

Eka kohde oli Junkarsborg eli kai yksi viimeisistä keskiajan linnanpaikoista, jossa en ole koskaan ollut. Toisin kuin joillain muinaislinnoilla, täällä ei ollut epäselvyyttä linnan olemassa olosta. Maavallit rajoittavat edelleen linnan pihaa, josta on sekä aseistumiseen että raudankäsittelyyn liittyviä löytöjä. Sekä kaivo, jonka ympärille rakennettu aitaus melkein erottuu yllä olevassa kuvassa. 

Yllä näkyvän vesiesteen takana on esilinnan jäänteet, joiden hahmottaminen ei minulta onnistunut. Linnan ajoitus 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun välissä on selvä, mutta ei ole havaintoa linnan rakennuttajasta tai rakentamisen tarkoituksesta. Tuoreimmat kaivaukset olivat laajimmat ja jäivät raportoimatta.

Päivän toinen kohde oli Raaseporin linna, josta juuri mikään maanpinnan yläpuolella ei ole alkuperäistä, joten koko paikka on mysteeri, joka ärsyttää minua joka käyntikerralla entistä enemmän.

Lounastimme Tammisaaressa, jonka arkeologinen kohde oli aloitetun mutta rakentamattoman linnan paikka. Se oli laastittomuudessaan kummallinen, mutta kaupungin varsinainen mysteeri oli se, että en ilmeisesti koskaan ole kiertänyt kortteleita torin ja museon väliä kauempana. Eli oli näkemättä eksoottinen Constantin Kiseleffin suunnittelema palotorni-vankila yhdistelmä vuodelta 1876,  

asuinrakennus 1790-luvulta(!)

ja kaakinpuu, jonka autentisuudesta en sano mitään.

Jatkoimme matkaa parin kilometrin päähän, jossa keskellä metsää on 1600-luvun alussa hylätty kylätontti. Se oli löytynyt inventoinnissa vanhojen karttojen avulla vasta 2000-luvulla ja on vielä tutkimaton. Etukäteen arvasin, että näytetään kivikasoja ja kerrotaan niiden olevan uuninpohjia. Saimme kuitenkin hieman enemmän todistetta ihmiselämästä, sillä Knuutinen nosti silmiemme edessä myyrän möyhimästä maasta palanutta savea.

Päivän viimeinen kohde tunnetaan Grabben kanavana, vaikka se ei välttämättä liity kehenkään Grabbeen eikä välttämättä ole kanava. Mutta jonkun vallalla ja jotain varten on keskiajalla tehty 900 metrin kaivanto, joka nyt näyttää melko tavalliselta ojalta. 

Päivän viimeinen mysteeri oli opastaulun sijoitus pensaan taakse, niin ettei tekstiä voinut kunnolla lukea.

Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkot matkailukohteina vuosina 1858-1911

Uskalsin viimein tarkistaa viime syksyn avoimen yliopiston kurssin Tutkimusretkiä menneisyyteen modernisoituvassa Suomessa arvosanan. Viitoselta näytti, joten perinteiseen tapaan blogin täytteeksi suoritukseksi kirjoittamani essee.

Yksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen ja myös sen vuosina 1871-1902 tehtyjen taidehistoriallisten tutkimusretkien tavoitteista oli tuoda tietoa muinaismuistoista kansalle.[1] Tiedon jakamisen saattoi toivoa lisäävän kiinnostusta muinaismuistoja kohtaan ja halukkuutta niiden suojeluun. Keskiaikaisten kirkkojen osalta kiinnostus olisi suojelun ohella voinut näkyä kirkkoihin kohdistuneina vierailuina, vierailuista kirjoittamisena ja vierailuihin kehoittamisena. Sitä, missä määrin tällaisesta on merkkejä, tarkastellaan tässä esseessä lähekkäin sijaitsevien Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkkojen kautta. Vuoden 1885 kolmas taidehistoriallinen tutkimusretki kävi Karjaan ja Pohjan kirkoissa. Inkoon kirkossa ei käynyt mikään retkistä.[2] Nykyään ne ovat suosittuja kohteita Helsingistä lähtevillä historia- ja arkeologiaretkillä.

Lähteinä käytetään vuosina 1858-1911 ilmestyneitä kotimaan matkailijoille suunnattuja opaskirjoja, matkustamiseen kannustavia artikkeleja sekä suomalaisten kirjoittamia matkakertomuksia. Opastaminen ja kannustaminen lisääntyivät merkittävästi, kun vuonna 1887 perustettiin Suomen matkailijayhdistys, jonka tavoitteena sääntöjensä mukaan oli “sekä maan omissa asukkaissa että ulkomaalaisissa herättää mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoiksi, laajentaaksensa siten sen luonnon ja kansan tuntemista”.[3]

Matkailjayhdistyksen perustamista edeltävinä vuosikymmeninä opaskirjallisuus on ollut vähäistä. Ensimmäisen Helsingin ulkopuolelle ulottuvan matkaoppaan kirjoitti Gustaf Johan Philip Armfelt, joka oli syntynyt Pariisissa, matkustellut Suomen ulkopuolella ja oli taiteellisesti suuntautunut. Vuonna 1858 ilmestynyt Handbok för resande i Finland esitteli kaikkiaan 250 kohdetta aakkosjärjestyksessä eli paljastamatta niiden välisiä etäisyyksiä ja kulkuyhteyksiä.[4] Näihin kohteisiin kuuluivat Inkoo, Karjaa ja Pohja pitäjinä. Ainoastaan Pohjan tekstissä mainitaan kirkko, jonka Armfelt ilmoittaa olevan harmaakivisen ja todennäköisesti jo 1200-luvulta ja näin ollen maan vanhimpia.[5]

Ilmeistä syytä sille, että juuri Pohjan kirkko mainittiin, ei ole. Kaikki kolme kirkkoa muistuttavat ulkoisesti toisiaan. Karjaan ja Pohjan kirkot on rakennettu ajallisesti lähekkäin 1400-luvun kolmannella neljänneksellä, todennäköisesti ainakin osin samojen tekijöiden käsin. Karjaan kirkko on Pohjaa suurempi ja molempia pienempi Inkoon kirkko on ainakin nykyasussa päädyltään näyttävin. Yhdessäkään näistä kirkoista ei ollut keskiaikaisia seinämaalauksia näkyvillä.[6] Pohjan kirkko erosi kyllä sekä Karjaasta, Inkoosta että monista muista kirkoista lukuisten hautajaisvaakunoidensa ja lasimaalaustensa vuoksi, mutta näitä Armfelt ei maininnut.[7] Sekä Inkoon että Pohjan kirkot olivat lähellä satamia sekä suurta rantatietä ja näin kulkureittien varrella. Karjaan kirkko jäi näitä etäämmälle rantatiestä. Se tuli aiempaa saavutettavammaksi, kun Hyvinkää-Hanko -rata avattiin vuonna 1873.

Armfeltin kirja ei näytä kotimaassa synnyttäneen matkailuinnostusta. Ainakaan läntiselle Uudellemaalle suuntautuneiden retkien raportteja ei sanomalehdistä löydy ennen vuotta 1884. Tuolloin raportoitu, mahdollisesti edellisenä kesänä tehty, matka on alkanut rautateitse Hyvinkäältä.[8] Innokkaasti kuvattiin Mustion ja Fagervikin ruukkeja ja Raaseporissa matkalaiset sivistivät kyytimiestään muinaismuistojen merkityksestä. Matkalaiset poikkesivat useissa kirkoissa, joten Karjaa ja Inkoo lienevät jääneet väliin vain siksi, että reitti ei kulkenut niiden läheltä. Matkalla Fiskarsiin ohitettiin Pohjan kirkko, jossa myös poikettiin, sillä todettiin

Luultavasti on tämä pitäjä perustettu kohta jälkeen kristinopin istuttamista maahamme. Kivikirkon rakennusmuotokin todistaa tätä ja kirkon kuorissa on kivi, jonka alla lepäävät erään katoolisen papin, Simon Nurch'in, maalliset jäännökset. Jos tahdotaan uskoa kirjoitusta kivellä, oli hän lähes 200 vuoden vanha. Hautausmaalla on useoita kauniita hauta patsaita.

Nykyaikaiset kirkon kuvaukset eivät mainitse keskiaikaista hautakiveä vaan usein 1590-luvulta olevan sotaeversti, Suomen käskynhaltija Nils Boijen ja hänen vaimonsa Brita Kristerdotter Hornin hautaa peittäneen ison kalkkikivisen laatan. Siitä milloin se on nostettu lattiasta ja minkä vaiheiden jälkeen päätynyt nykyiselle paikalleen läntisessä eteisessä ei ole käytettävissä tietoa.[9] Taidehistoriallisen retken varsinaiset raportit todennäköisesti paljastavat sen olisiko hautakivi ollut 1880-luvulla nähtävissä.

Vain joitakin kuukausia tämän matkakertomuksen julkaisun jälkeen nimittäin muinaismuistoyhdistyksen neljän miehen retkikunta kävi Karjaan kirkossa, jonka holveissa erottui maalausta kalkkivärin alta, alttarilla lasinsirut kertoivat menneisyyden lasimaalauksesta ja kaksitoista keskiaikaista pyhimyskuvaa olivat tallella.[10] Pohjan kirkosta oli huomattavasti enemmän kerrottavaa julkisuuteen: lukuisat hautajaisvaakunat ja myös aatelisvaakunoita esittävät lasi-ikkunat.[11]

Nervanderin Hufvudstadsbladetissa julkaistuista matkakirjeistä ilmestyi suomeksi tiivistelmä.[12] Karjaan

“vanha, harmaakivistä rakennettu kirkko on yhtäläinen kuin maamme muut yhtäläiset kirkot aikaisemmalta ajalta. Ne ovat kaikki pilareilla jaetut kolmeen laivaan, joista kukin on jaettu pienempiin holveihin. Myöskin tässä kirkossa on ennen ollut kalkkimaalauksia, joita kumminkin nyt peittää kalkkiväri, niin että ainoastaan heikot jäljet osottavat, että kalkkikerroksen alla kuvia on olemassa. Suurimman työn tässä kirkossa antoi tutkijoille se kaunis kokoelma puuhun leikattuja pyhimyskuvia, joita siinä vielä säilytetään.”

Pohjan kirkko sai hieman pidemmän kuvauksen.

“Ulkoa nähden on Pohjan kirkko maamme tavallisten harmaakivikirkkojen kaltainen, vaan sisältä eroo se niistä siten, ettei sillä ole kuin yksi pilaririvi, joka jakaa kirkon ainoastaan kahteen eri levyiseen laivaan. Kirkko on sitäpaitse erittäin pimeä osaksi siitäkin syystä, että alttaritaulu, minkä on aikoinaan maalannut hovimaalari Ekman Turussa, peittää kuori-ikkunan. Muutamissa muissa kirkon ikkunoissa on vielä kolme lasimaalausta kauniissa, koreissa väreissä; ne kuvaavat eräiden aatelissukujen vaakunakilpiä. Kirkossa on muuten varsin paljon aatelisten puuhun leikattuja vaakunoita, jotka, kumma kyllä, jotenkin huolettomasti on sysätty yhteen urkulehterien alle. [...] Parempaa hoitoa ansaitsisivat myöskin kirkon vanhat pyhimyskuvat, joille niinikään olisi sijaa urkulehtereillä. Nyt ajelehtavat ne siellä täällä kelvottomalla tavalla.”

Eli näistä kahdesta kirkosta tämän jälkeen kirjoittavilla olisi ollut käytettävissään edes joitakin tosiasioita. Ekmanin maalaaman alttaritaulun olisi voinut mainita jo Armfelt, sillä hänen laatiessaan opasta taulu oli uusi ja taiteilija Suomessa tunnettu.

Pari vuotta tutkimusretken jälkeen, perustamisvuonnaan, Suomen matkailijayhdistys julkaisi kirjan Matkailu-ohjeita Suomessa. Se tarjosi tietoa sekä kohteista että liikenneyhteyksistä, painottaen jälkimmäisiä.[13] Läntinen Uusimaa sai oman kiertomatkansa, joka alkoi Lohjalta. Sinne pääsi Helsingistä rautateitse Hyvinkään kautta tai höyrylaivoilla, joista saattoi siirtyä hevoskyytiin Kirkkonummen Luomassa, Inkoon Bastubackassa, Tammisaaressa, Pohjan Pohjankurussa tai Hangonniemellä. Bastubacka oli aivan Inkoon kirkon lähellä ja Pohjankurusta näkyi Pohjan kirkko. Vain jälkimmäinen kirkko mainittiin oppaassa.[14]

Ehdotetun kiertomatkan reitti kulki Kiskolta Pohjalle, jossa kirkko ohitettiin matkalla yösijan tarjoavaan Sonabackan kievariin. Matkan jatkuessa sieltä takaisin Lohjalle oli mahdollista käyttää junayhteyttä Karjaan ja Kirkniemen pysäkkien välillä. Junaa odottamaan joutuvalle opas vinkkasi, että “voi käväistä katsastamassa Karjan kirkkoa, joka on 2 ½ kilom. koilliseen päin asemasta pienen Kirkkojärven (Kyrksjön) rannalla”.[15] Reittiehdotusta seurannut siis saattoi nähdä Inkoon kirkon ja Karjaan kirkkoon tutustuminen oli mahdollista, mutta aina ohitettiin Pohjan kirkko, jossa vierailu oli näin ollen helpointa.

Suomen matkailuyhdistyksen seuraavana vuonna julkaisema Matkasuuntia Suomessa (Reseruter i Finland) oli rakenteltaan edeltäjänsä kaltainen, mutta teksteiltään hieman pidempi. Opas lupasi huvimatkan läntiseen osaan Uuttamaata tarjoavan “paljo vaihtelevaisuutta”, johon sisältyi “vanhanaikaiset kirkot naiivillisine seinämaalauksineen”.[16] Kun useimmissa kirkoissa maalaukset olivat edelleen kalkkivärin alla, niitä saattoi nähdä merkittävissä määrin vain Lohjalla.

Kulkuyhteydet eivät olleet vuodessa muuttuneet. Edelleenkään ei Bastubackan yhteydessä mainittu Inkoon kirkkoa vaan ohjattiin jatkamaan matkaa hevoskyydillä Fagervikiin. Lisääntyneeseen tekstiin on mahtunut kahdesta muusta kirkosta minimaaliset kuvaukset. Pohjan “vanhanaikaisessa harmaakivikirkossa" oli “Ekmanin maalaama alttaritaulu ja Olof Gertmanin Tukholmassa kaivertama alttarikuva. Kellot ovat katoliselta ajalta.”[17] Karjaan 1400-luvulle ajoitetussa kirkossa “Saarnastuoli v:lta 1703 ja alttaritaulu, ruotsalaista tekoa saman vuosisadan lopulta, ovat nähtäviä. Sitäpaitsi on siellä Björnramin, Lewenin ja Stålarmin vaakunat.”[18]

Suomalaisen Robert Wilhelm Ekmanin maalaaman alttaritaulun mainitseminen on ymmärrettävää, mutta muuten kuvaukset tuntuvat mielivaltaisilta. Ainakaan sisällöllä ei ole selvää yhteyttä muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkestä julkisesti kerrottuun. Miksi Pohjan kirkonkellot olivat mielenkiintoisempia kuin lasimaalaukset? Kellojen ajoitus saattoi kyllä pitää paikkansa, sillä Markus Hiekkanen mainitsee osana Pohjan kirkon keskiaikaista sisustusta kaksi soittokelloa, jotka olivat 2000-luvun alussa Kansallismuseon perusnäyttelyssä.[19] (Syyskuussa 2019 Kansallismuseon salivahdeilla ei ollut mitään havaintoa kelloista, joita ei myöskään pikaisella käynnillä löytynyt.)

Vaikka rautatie oli paikoin käytössä, oli matkailu maitse edelleen haastavaa. Vaivattomin hupimatkailun muoto läntiselle Uudellemaalle oli siis höyrylaiva, jonka kannelta näki kolmesta kirkosta vain Pohjan Pohjankurussa, jos Inkoossa pysähtyminen osui keskiyöhön.[20]

Matkailuyhdistyksen tekemä työ lienee ainakin osaselitys sille, että sanomalehdissä julkaistiin vuosina 1889-1892 kolme pidempää matkakertomusta läntiseltä Uudeltamaalta, joka ei kuulunut maan suosituimpiin matkailukohteisiin. Eikä sen vetovoima perustunut keskiaikaisiin kirkkoihin. Pohjan kirkon saattoi mainita ilman mitään kuvailevaa sanaa.[21] Muuten monisanaisesti kirjoittanut matkailija ohitti kaikki kolme kirkkoa kuvaillen ainoastaan Pohjan kirkkoa sanalla vanhanaikainen.[22] Karjaalla käynyt ei pitänyt kirkon rakennustyyliä merkittävänä ja oli kiinnostuneempi läheisen teloituspaikan muistosta.[23]

Vähäistä kiinnostusta katoliseen keskiaikaan ja sen kirkkoihin kuvaa myös kevään 1894 uutisointi Emil Nervanderin Inkoon kirkossa tekemästä selvitystyöstä. "Taidehistoriallisessa suhteessa monta merkillistä kalkkimaalausta" oli löytynyt, mutta merkityksellisempi tuntuu olleen "silkkilippu, joka on kuulunut jollekin jalkaväelle ja jossa Ruotsin valtiovaakuna vielä on tallella".[24] Kesän lopulla Hufvudstadsbladet julkaisi Inkoon maalauksista Nervanderin oman artikkelin, joka ei näytä kiinnostaneen suomenkielisiä lehtiä suomentamiseen.[25] Pari vuotta myöhemmin osa Inkoon maalauksista peitettiin ja "ainoastaan toinen kuoriholvi ja se osa kuolontanssia, joka täydellisimmin on jäljellä" jätettiin näkyviin "uudellen maalattuina".[26]

Suomen matkailuliiton kustantamana julkaistiin vuonna 1895 August Ramsayn toimittama Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok.[27] Edeltäjiensä tapaan sen rakenne perustuu reitteihin. Aiemmin käsitellyn painoksen tapaan Pohjan kirkossa oli mainitsemisen arvoista kirkonkellot katoliselta ajalta. Inkoota ei ole kirjassa ollenkaan. Karjaasta mainitaan vain asema.[28] Matkailijoilta ei ilmeisesti enää odotettu valmiutta usean kilometrin huvikävelyyn kirkon nähdäkseen.

Enemmän paikallistietoutta oli Axel Fogelholmilla, joka nimimerkillä -el -el yhdessä nimimerkki C.R.;n kanssa julkaisi kaksi vuotta myöhemmin kirjan Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. Se kannustaa lähtemään Tammisaaresta Pohjan kirkolle kertoen, että kirkko on katoliselta ajalta, ja että sen lattian alle on haudattu monia Suomen merkittävimpien aatelisten sukujen jäseniä. Muuta mainittavaa kirkossa ei ole. Pidemmällä olevia Karjaata ja Inkoota ei kirjassa ole mukana.[29]

Merkittävä muutos liikenneyhteyksissä tapahtui, kun Karjaalta aukesi rantaradan rautatieyhteys Turkuun vuoden 1899 lopussa ja vuonna 1903 Helsinkiin. Etukäteen oli todettu, että "Junasta voi nähdä Kuusluodon linnan rauniot, Piikkiön, Paimion, Halikon, Uskelan, Perniön, Ylikylän ja Pohjan pitäjäin kirkot."[30] Rautatieasema Pohjankurussa oli lähellä kirkkoa. Inkoossa puolestaan rata kulki kilometrien päässä kirkonkylästä.

Ehkäpä parantuneet kulkuyhteydet innoittivat Suomen matkailijayhdistystä julkaisemaan vuosikirjassaan Karjaasta artikkelin, joka alkaa asemalta. Kyseessä on melko erikoinen matkailunedistys, sillä osa mainituista kohteista oli saavuttamattomissa. Toisin kuin kirkko, jossa mukavan mäntymetsän läpikävelyn jälkeen odotti ikävänä näkynä holvien läpi vedetyt mustat lämmitysputket. Varsinaisessa sisustuksessakaan ei ole suurempaa ihailtavaa: joitakin veistettyjä penkinovia, lehteriin maalatut kuvat ja apostolinkuvin koristeltu saarnastuoli. Alttaritaulun kerrotaan olevan ajan ja kosteuden pilaama. Urkulehterille vievien portaiden alle oli koottu pyhimyksenkuvia ja pietàveistos, sekalaista "kirkkoroinaa" ja kaksi vanhaa heloitettua arkkua, joiden lukot olivat tiukasti kiinni ja avaimet hukassa. Kauneimpana Karjaan puuveistoksista kirjoittaja pitää luonnollista kokoa suurempaa päätä, jonka hän tulkitse esittävän Jupiteria. Se oli tuolloin ilmeisesti kellotapulin ullakolla.[31]

Kun sitten seitsemän vuotta myöhemmin samassa vuosikirjassa julkaistiin teksti Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta, olivat kirkot lähes näkymättömiä tekstissä, kun tarkoituksena oli “saattaa länsi Uudenmaan kauniit kulttuuriseudut matkailijain huomion esineeksi ja näyttää, kuinka paljon mielenkiintoista tapaamme pääkaupungin läheisessä ympäristössäkin”.[32]

Tarkastelun kohteena olevien kolmen kirkon osalta ei siis näy olleen vaikutusta sen paremmin taidehistoriallisen tutkimusretken havainnoilla kuin keskiaikaisten maalausten paljastamisellakaan. Kun tekstien kierrätys on ollut tapana kauan, erikoisimmalta tuntuu se, että matkakirjeiden tarjoamia yksityiskohtia ei hyödynnetty niiden jälkeen julkaistuissa oppaissa.

Kirkkojen kuvailuun ei kiinnitetty huomiota eli niitä ei nähty merkittävinä vierailukohteina, mikä näkyy myös matkakertomuksissa. Kuitenkin 1800-luvulla kirjoitetuissa ulkomaan retkikuvauksissa kirkoilla on erityisesti kaupungeissa keskeinen osa. Eron selittämiseen tarvittaisiin enemmän tutkimusta tai tietoa kuin on ollut tätä esseetä kirjoittaessa käytettävissä.

Matkustusyhteydet eivät ainakaan ole syy näiden kolmen kirkon huomiotta jättämiseen. Erityisesti rantaradan valmistumisen jälkeen olisi voinut kuvitella olla jonkun intresseissä houkutella ryhmiä retkeilemään Karjaan ja Pohjan kirkoille. Mutta tästäkään ei ole merkkejä.

Ehkä kirkot olivat sata vuotta sitten vielä niin tuttuja ympäristöjä, että niissä ei nähty eroja? Tai oltiin niin luterilaisia, että katolisen menneisyyden muistelu ei kiinnostanut? Vaikka aikarajauksen loppupuolella m.m. Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan keskiajallekin sijoittama historiallinen fiktio sai suosiota. Menneisyys siis kiinnosti, kun paketointi tehtiin oikein.

Lähteet

Painetut lähteet

Sanomalehdet viitteiden mukaisesti
[G. P. Armfelt]: Handbok för resande i Finland. 1858
[Axel Fogelholm] -el -el & C. R.: Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. 1897
E. M.: En utflykt till Karis. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1904. 1904, s. 75-80
Matkailu-ohjeita Suomessa. 1887
Matkasuuntia Suomessa II. 1888
J. Qvist: Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1911, 1911, s. 12-19
August Ramsay: Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok. 1895
Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle. Keis. Senaatin vahvistamat 14 p:nä Toukok. 1887. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja v. 1887. 1888, s. 1-3

Tutkimuskirjallisuus

Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot. SKST 1117. 2. painos. 2007
Sven Hirn & Erkki Markkanen: Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. 1987
Leena Valkeapää: Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Tahiti, Vol 8, nro 1, 2018, ss. 5–27, doi:10.23995/tht.69289.

[1] Valkeapää 2018, s. 8
[2] Valkeapää 2018; Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[3] Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle 1888
[4] Hirn & Markkanen 1987 s. 89-90; Armfelt 1858
[5] Armfelt 1858 s. 42, 48, 71
[6] Hiekkanen 2007, s. 432-439, 454-457
[7] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[8] Kesä muistelmia. Turun lehti 31.1., 2.2., 5.2., 9.2., 12.2., 14.2., 16.2.1884
[9] Hiekkanen 2007, s. 457
[10] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Tredje brefwet. Hufvudstadsbladet 22.7., 23.7.1885
[11] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[12] Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[13] Hirn & Markkanen 1987 s. 154, 166
[14] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[15] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[16] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155
[17] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 161, 171
[18] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155, 157-158, 161, 171, 173
[19] Hiekkanen 2007 s. 457
[20] Helsingistä sisäsaaristotietä Turkuun. Matkakynäelmä. Uusi Suometar 15.8.1888; Helsingistä Turkuun. Uusi Suometar 10.10.1890
[21] Muistiinpanoja matkoilta Etelä-Suomessa. IV Käynti Fiskarin tehtaalla sekä matka Salon kauppalan kautta Turkuun. Satakunta 26.8.1890
[22] Minnen från en resa i Westra Nyland. II Från Hangö till Fiskars. Wiborgsbladet 25.9, 27.9., 28.9., 29.9., 3.10., 4.10., 5.10.1889; III Fiskars-Antskog-Orijärvi grufva. Wiborgsbladet 12.10.1889; IV Åminnefors-Billnäs-Svartå, Wiborgsbladet 15.10.1889; V Fagervik-Raseborg. Wiborgsbladet 16.10.1889
[23] Ute i Wästerviking. Vandringsminne af Österviking. Västra Nyland 14.6., 17.6., 21.6.1892
[24] Medeltidsmålningar i Ingå kyrka. Hufvudstadsbladet 6.5.1894; Keskiajan maalauksia Inkoon kirkossa. Päivälehti 8.5.1894
[25] E. N[ervander]: Medeltidsdrömbilder i Ingo kyrka. Hufvudstadsbladet 29.7.1894
[26] Taidehistoriallisia tutkimuksia. Uusi Suometar 19.6.1896; Hiekkanen 2007 s. 433-434
[27] Hirn&Markkanen 1987 s. 168
[28] Ramsay 1895 II. B. s. 49
[29] Fogelholm 1897 s. 95-96
[30] Turun-Karjan rata. Suomalainen Wirallinen Lehti 25.10.1898
[31] E. M. 1904
[32] Qvist 1911

Kuvat Wikimedia: Inkoo, Karjaa (Abc10 ;CC BY-SA 3.0), Pohja (Antti Bilund, CC BY-SA 3.0)

Palkittuja opettajia vuonna 1910

"Neiti Hilda Zenobia Elfvengren Lappeenrannan kaupungissa syntyi v.1834 ja sai jo nuoruudessaan kantaa enemmän köyhyyttä ja työtä kuin useimmat muut virkamiesten tyttäret. Viisikymmentä vuotta on hän opettanut lapsosia palkkanaan muutamia roposia sekä kaikkien paikkakuntalaisten myötätuntoisuus ja kunnioitus."

Hilda Zenobia Elfvengren on syntynyt 26.10.1834 Lappeenrannassa. Hänen isänsä oikeusraatimies Anders Fredrik Elfvengren kuoli samassa kaupungissa 6.9.1836. (Lähteenä Ossian Mestertonin sukutaulu)

"Hartaalla kunnioituksella mainitsemme Topelius-palkinnan saajain joukossa myöskin lastenopettaja Joonas Heikkilän, joka on syntynyt 1835 ja 40 vuotta työskennellyt lastenopettajana Vetelissä, missä vieläkin lamautumattomalla hengellä joskin heikenneillä voimilla jatkaa rakkaaksi käynyttä opetustyötänsä."

Joonas Heikkilää esiteltiin kuvankin kanssa lehdessä Nuorison ystävä 5/1911.

"Lautamiehenleski Amalia Adolfina Wahlström nuorin tämän vuotisista palkinnon saajista, on vastikään täyttänyt 73 vuotta. Hän on 41 vuotta pitänyt lastenkouluansa Karjan pitäjässä ruotsalaisella Uudellamaalla. Ikävuodet ja huolet ovat painaneet ruumiin koukkuiseksi, mutta suorassa on muorin arvo ja kunnia pitäjällä."

Tekstilainaukset: Suomalainen Kansa 14.1.1910
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Palkittuja opettajia vuonna 1908

"Aaro Kustaanpoika Aulén on vanha mäkitupalainen ja räätäli Kylmäkoskella. Näinä päivinä on hän täyttänyt 80 vuotta. Nuorena miehenä hän papiston kehotuksesta alkoi pitää sunnuntaikoulua oman ja naapurikylän lapsille. Palkkaa ei opettaja ensimmäisinä koulunpitoaikoina saanut minkäänlaista, kustansipa omasta puolestaan kynttilätkin milloin kotona opetti. Yksityistä lukutaidon opetusta on hän antanut puolisen sataa vuotta. Olipa hänellä vielä vuosi pari sitten yksi oppilas. Nyt on ahkera lastenopettaja jo vanha ja työhönkykenemätön."

Sukuforumilla kirjoitetun mukaan: "Aaron Kustaanpoika s. 11.11.1827 oli kotoisin Kylmäkosken pitäjän Taipaleen Pläsin Nurmon talosta. Poika lähti Akaan Kurisjärven Gammelgårdin taloon räätälinoppiin Berndt Ulrik Lindgrenille s. 1825 ja oli oppipoikana vuoden 1848 ja palasi kotiinsa ja 1849 otti käyttöön räätälinimeksi sukunimen Aulén."

"Seinäjoella elävä entinen lastenopettaja Hermanni Wegelius on nyt 77 vuoden vanha ja on hänkin uhrannut 40 vuoden työn lastenopetukseen. Hyvällä menestyksellä hän on tointansa hoitanut monesta laiminlyödystä ja huono-oppisesta on hän saanut lukijan, istuttaen samalla oppilaisiinsa siveellisen ja ijäisyyselämän siemeniä. Vanhuutensa takia on hänkin jo melkein työhön kykenemätön. "

"Marie Sofie Ilmén (synt. 1835), on köyhä, sokea ja turvaton työmiehen leski Someron Kaskiston kylässä. Mutta lasten johtamiseen tiedon- ja lasten ystävän luo on häneltä liiennyt 37 vuotta."

"Yhtä vanha ja ansiokas lasten opettaja on Gustava Karolina Wester ruotsalaisesta Karjan pitäjästä, missä hän asuu hatarassa hökkelissä Sannäsin kylän takamailla. Huonolahjaisia ja laiminlyötyjä lapsia on "mor Wester" saanut 40 vuotta opettaa, mutta hänen vakavassa koulussaan on lapsista tavallisesti kalu tullut."

Tekstilainaukset Helsingin Sanomat 14.1.1908
Tunnelmakuva. Kvinnor som tvättar vid en sjö, någonstans i Sverige. RAÄ, Flickr
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Koulutusta ja hääpäivän juhlistusta

Karjaalla 8.8. kirjoitetusta kirjeestä julkaistiin osia sanomalehdessä Inrikes tidningar 9.9.1765. Kirjeen kirjoittaja oli huolissaan kansan sivistyksestä, joka toimi esipuheena kehuskelulle.

Karjaalta, jossa ei ollut enempää kuin 80 taloa, pystyi hän laskemaan 10 papiksi koulutettua ja lisäksi 12-15 ylioppilaaksi päässyttä. Vai oliko ylioppilaita 12-15 ja näistä 10 papiksi koulutettua? Ja kuinka pitkän ajan kirjoittaja on laskenut mukaan, kun hän loppukappalessa toteaa, ettei kukaan omassa seurakunnassa palvelleista papeista ollut yli 50-60 vuotta vanha?

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin ohjattu haku (jota olen harvemmin hyödyntänyt) on valmis sylkemään ulos 68 ylippilasta, joiden syntymä- tai kotipaikka on Karjaa, joten kehuskelija ei ole tainnut puhua silkkaa soopaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Perniöstä kirjoitettiin koulutusasiaa hieman konkreettisemmin ja tämä painettiin sanomalehteen Inrikes tidningar 6.9.1792. Paikkakunnalla oli aatelismies Thure von Köhler vaimonsa Juliana v. Morianin kanssa ottanut asiakseen 25-vuotishääpäivänsä kunniaksi palkita Hämeenkylän kinkereillä kaksi hyvin pärjännyttä lasta.

Virsikirjan ja hopearahan sai päivätyöläinen Daniel Carlssonin 12-vuotias tytär Sophia. Virsikirja ja pienempi hopearaha ojennettiin 7-vuotiaalle talonpojan tyttärelle Stina Jacobsdotterille. Molemmat olivat ikäluokkansa parhaimpia lukutaidossa.

Kirjoitus päättyy suositukseen, että muutkin varakkaat voisivat vastaavien palkintojen ojentamista harrastaa.

Sophian ja Stinan kasteita ei Hiskistä löydy, mikä on hieman yllättävää. Vielä omituisemmalta tuntuu, että aatelispariskunnasta ei verkkotietokannoista löydy juuri mitään lisätietoa. Martti Strangilta sentään Thuren kuolinpäivä 7.11. 1792. Hautausluettelon mukaan hän kuoli yllämainitussa Hämeenkylässä, jonka kartanon omistajan penkkiriidoista 1600-luvulla olen lukenut ja mahdollisesti tännekin kirjoittanut. Öö, vilahti siis tässä.

Tapahtui Billnäsissä 230 vuotta sitten

Pohjan ja Karjaan postikonttorilla oli asiaa 4.12.1782 tiedotettavaksi koko valtakunnalle. Eli kirjoitettiin kirje, joka julkaistiin sanomalehden Inrikes tidningar numerossa 19.12.1782.

Oli ollut sateinen ja kylmä vuosi. Marraskuun 26. päivänä alkoi Billnäsin rautaruukin ja Åminnen saha- sekä jauhomyllyn padoille kertyä hyhmää, joka patosi Billnäsissä vettä niin, että pinta nousi 7 kyynärää eli nelisen metriä.

Tilanteelle yritettiin löytää ratkaisua, mutta vesi vääjäämättä ylitti varsinaisen padon ja peitti ruukin rakennukset niin, että ainoastaan katot jäivät näkyviin. Kesti joulukuun 1. päivään ennen kuin vesi löysi tiensä eteenpäin. Kello kuusi illalla suurella metelillä ja maantärinällä vesi purkautui kohti sahaa. Ilmaan lensi maa- ja jääkappaleita. Myllyn ränni meni säpäleiksi, myllyn ovet rikki ja ylemmän myllyrakennuksen läpi kulki veden mukana kiviä ja santaa. Alemman myllyrakennuksenkin sisustus meni pilalle.

Kuivan maan rakenteiden lisäksi joelle ankkuroidut alukset kärsivät tuhoja. Vesi päätyi Turun ja Helsingin väliselle päätielle ja teki matkallaan haudan, joka oli 30 kyynärää syvä, 200 kyynärää pitkä ja 150 kyynärää leveä (eli 18 metriä syvä, 118 metriä pitkä ja 89 metriä leveä). 

Erikoisena raportoija piti sitä, että vaikka pato on paikkakunnan vanhimpia, tällaista tapahtui ensimmäistä kertaa. Ja viimeistä?

Tapahtumaympäristö vuoden 1844 kartassa Arkistolaitoksen digitoimana (

Yleiskartat (kokoelma) - Yleiskartat (kokoelma) - Yleiskartat - 18. Karta öfver Pojo socken. (Yleisk. Ia* 173:/- -))

(Alareunassa Sjösäng, jossa asui 420 vuotta sitten eräs Olof Ångerman. Tämäkin kartta olisi ollut hyödyllinen vuosi sitten.)

Varkaita liikkeellä

Vanhaan hyvään aikaan murtovarkauksista, kirkkovarkauksista puhumattakaan, sai elinkautisen tuomion. Kun tästä hyvästä tavasta luovuttiin, niin rikoksia tapahtui joka kulmalla. Tämä tuntuu olevan karjaalaisen tiedonantajan mielipide, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.11.1786.

Yhtenä syksyisenä viikkona oli Uudellamaalla murtauduttu kolmeen kirkkoon: Tenholassa, Pohjassa ja Karjaalla. Kirjeenvaihtaja oli myös kuullut, että Turun läänissä oli vastaavaa tapahtunut 13 kirkossa. Hävinnyt ei ollut ainoastaan kirkon rahavaroja vaan myös hopeaa ja vaatteita.

Kaikki entisajan ihmiset eivät olleet lainkuuliaisia ja kirkkoa kunnioittavia.

PS. Alla yksityisihmisen luettelo murtovarkaudessa hävinneistä esineistä Rauman pitäjässä. Hopealusikoissa monenlaisia nimikirjaimia. Ilmoitus sanomalehdestä Inrikes tidningar 27.9.1800.

Maailmalle jääneitä merimiehiä

Entinen merimies Michel Sund päätyi Petäjävedelle, meni naimisiin Eva Johansdotterin kanssa, eli viisi vuotta niinkuin piti ja hävisi sitten jälkiä jättämättä. Seitsemän vuotta odotettuaan Eva oli valmis yrittämään uutta avioliittoa ja Michelin viimeinen mahdollisuus oli reagoida mm. yllä esitettyyn sanomalehdessä Posttidningar 3.1.1801 julkaistuun ilmoitukseen. Petäjäveden historiakirjat 1700-luvun lopusta ovat valitettavasti palaneet, joten vaivattomasti ei ole saatavissa lisätietoa Evan ensimmäisestä eikä myöskään mahdollisesta toisesta avioliitosta.

Tukholman merimieshuone ilmoitti yllä olevalla ilmoituksella sanomalehdessä Posttidningar 30.8.1800 ulkomaan merimatkoilla kuolleita. Suomen puolelta näistä kotoisin Elias Wilén, Henric Sarenius ja Jacob Grönroos Turusta, Eric Hagelberg Helsingistä, Anders Holm jostain Uudeltamaalta sekä Michael Lindberg Vaasasta.

Inkoossa kaivattiin talonpojan poikaa Henric Ericsson Söderling, joka kesällä 1799 lähti paikkakunnalta merille. Odottamaan oli jäänyt kihlattu Maria Täckerström, jonka yllä oleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 18.6.1803. Marian häitä vietettiin 8.7.1804, sulhasena pappilasta "Spanmålstorp: Henric Johansson ".

Helsingistä oli purjehtinut laivuri Carl Granbergin kyydissä vuonna 1792 matruusi Daniel Twårin. Arvatenkin sukulaisen kuoleman myötä Daniel olisi saanut vuonna 1805 perintöä, jos on voinut reagoida esimerkiksi sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.5.1805 julkaistuun kuulutukseen, joka alle kopioituna.


Yllä oleva ilmoitus sanomalehdessä Posttidningar 29.8.1807 kuulutti Tenholan Wettlaxbystä 7 vuotta sitten lähteneiden merimiesten Eric ja Henric Forströmin perään. Wettlax löytyy Tenholan kappelin Bromarvin kastekirjoista ja kylän haudatuista 9.2.1835 kuollut 84-vuotias "smeds ea: Anna Forsström". Ericin ja Henricin äiti?

Uudellamaalla syntynyt merimies Gabr. Clason hukkui 4.4.1808 ollessaan kotimatkalla Englannista laivalla Constitution. Tästä ilmoitettiin alla olevalla kuulutuksella ensimmäistä kertaa sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.7.1808.

Pian Suomen sodan jälkeen aikoin matruusi Anders Johan Sjöström naimisiin Ruuotsin Carlshamnissa. Hän kertoi paikalliselle papille syntyneensä runsaat 20 vuotta aikaisemmin Karjaalla. Papintodistus oli hukkunut viiden vuoden ulkomaanpurjehduksen aikana, joten esteettömyyden tarkistamiseksi kuulutettiin asiaa mm. sanomalehdessä Inrikes tidningar 16.7.1810 alla olevalla ilmoituksella.

Sanomalehtiuutisia 19.3.1761

Inrikes tidningar päiväyksellä 19.3.1761 sisälsi neljä raporttia Suomen puolelta. Turusta kerrottiin pappien nimityksistä ja Venäjän rajalta raportoitiin matkustajista.

Loviisasta oli lähetetty pidempi pätkä (oikealla). Se aloitettiin toteamalla, että kaupunkiin oli ollut tavallista enemmän tulijoita. Tämän syyksi arveltiin sitä, että suolan hinta oli Loviisassa alhaisempi kuin Porvoossa, joka oli kärsinyt tulipalon edellisenä kesänä, tai Helsingissä, joka oli menettänyt kaksi Espanjan laivaansa edellisenä syksynä.

Liikkumista oli helpottanut tavallista lumisempi talvi, jota hyödyntäen viljelijät olivat tuoneet kaupunkiin viljaa myytäväksi. Tynnyristä rukiita sai 18 taaleria ja maksoivat suolaostoksistaan 36 taaleria.

Karjaalta uutiset käsittelivät talouden sijaan luontoa. Luonnon vastaisesti oli joulukuussa erään Billnäsin ruukin työntekijän lehmä syönyt vastasyntyneen vasikkansa. Vain pää ja jalat jäivät.

Menneisyyttä merellä ja mantereella (1/3)

Helsingin kesäyliopiston kahden päivän retkelle Menneisyyttä merellä ja mantereella: Matka Bengtskäriin ja Hauensuoleen lähdettiin täyden bussin voimin Helsingistä viime lauantai aamuna.

Ensimmäinen pysäys oli Siuntion Ekeberga, jossa matala kivikko mäen päällä saattaa maallikolle näyttää luonnonmuodostelmalta. Sellaiseksi sen arvioi myös arkeologi Alfred Hackman. Vasta myöhemmissä kaivauksissa kivien alta paljastui sorakerros, jonka täytyy olla ihmisten työtä, samoin kuin lukuisat löytyneet esineet.
Inkoon Långvikin metsän keskellä oli kasoja kaivosjätettä (eli malmitonta kiveä) ja selkeäseinäinen allas. Kyseessä oli rautakaivos, jota oli louhittu sekä 1600- että 1800-luvuilla. Ennen vedellä täyttymistä allas oli kapea avolouhos.
Kaivokselta irti saatua malmia vietiin ainakin läheiseen Fagervikin ruukkiin. Pullanhimossa hukkasin ryhmämme ja menetin opastuksen, mutta kävin omatoimisesti kurkistamassa ruukin kirkkoa ja kuvassa mahdollisesti erottuva keltainen läikkä on pilkahdus päärakennusta, jonne yksi huoleton Ruotsin kuningas jätti aamutohvelinsa, joita nyt aarteena esitellään. Onneksi ei jättänyt alushousujaan.
Karjaan Grabbackan raunioita olen käynyt katsomassa ennenkin, mahdollisesti jopa kahdesti. Aiemmin ne eivät tehneet minuun juuri mitään vaikutusta, mutta nyt kun kyseessä oli rakennus, jossa Olof Ångermanini on hyvin todennäköisesti vieraillut (vähintään pihamaalla), niin johan alkoi kiinnostaa... Kaikki muut päivittelivät pienuutta ja minun silmissäni oli juuri alkanut vaikuttaa suurelta ja merkittävältä.
Lounastimme Billnäsissä, jossa kauniit kasvit veivät huomioni, enkä edes kysynyt mikä ruokapaikan rakennuksen alkuperäinen tarkoitus oli.