Römppäviikko ja sen valmistelu

Perniössä asunut Edith Forssman (1856-1928), joka julkaisi kirjoituksensa nimellä Aina, kuvaa kekrin jälkeistä aikaa suomennetussa kertomuksessaan (Naisten ääni 23/1916) seuraavasti:

Maalla oli muuttoaika käsissä, "römppäviikko" kuten kansalla on tapana sanoa. Se onnellinen aika, jolloin palvelijat, ennen uuteen paikkaan astumistaan, ovat pidättäneet itselleen vapaaviikon käydäkseen sukulaisten ja ystävien luona, aika, jolloin kaikki huutokaupat pidetään, naimisliitot sidotaan, ja nuorella irtaimella kansalla yleensä on haaveiluaikansa, ennenkuin työvuosi taas alkaa mennä tasaista menoaan ja kaikki joutuu tavalliseen uraansa. 

Kuuselan muori oli jo viikkomääriä kiertänyt kylää tärkeän näköisenä ja likaisenharmaa sukankudin kädessään, ja etenkin tuntui hänellä olevan paljon tekemistä Pohjantalossa, jonne hän tuontuostakin pisti punertavan nenänpäänsä, emännän harmiksi, joka aavisti pahaa.  

Kuuselan muori oli jo vanhastaan tunnettu siitä, että hän juoksenteli talosta taloon ja koetti houkutella palvelijoita muuttamaan paikkaa kuvailemalla että naapuristossa maksettaisiin enemmän. Jos houkuttelut onnistuivat, toivoi hän itselleen pientä palkkiota, mutta kaikissa tapauksissa puoli tusinaa kuppia kahvia, joka oli hänen vahva tai heikko puolensa — sen mukaan miltä kannalta asian ottaa. 

Hänellä oli myöskin toinen pieni toimi, hän oli nimittäin usein käytetty avioliittojen välittäjä ja moni impi oli hänen uutteran hommansa kautta saanut miehen — hyvän tai huonon ei tässä merkinnyt niinkään paljon. 

Kertomuksessa, jonka nimi on Avioliitot päätetään taivaassa, muori järjesti avioliiton Pohjantalon karjakon ja leskeksi jääneen kalastajan välille. Papin luona käydessään kalastaja  

Westberg otti piipun suustaan ja pyyhki kädellään leukaansa: — Kas kun sitä itse rupeaa käymään vanhaksi niin — Maija on rivakka työihminen ja hyvä soutaan, Pohjantalossa kun harjoitetaan kalanpyyntiä keväisin ja syksyisin.

— Vai niin, mutta kai nyt Westberg myöskin pitää morsiamestaan — arveli pastori, joka oli ihanteiden mies. 

— Kyllä vain, kas hän osaa huolehtia itsestään, ja hänellä on kokonaista kuusi silakkaverkkoa, kaikki melkein uusia, ja Westberg kohotti voitonriemuisesti päätään ja räpähytti viekkaasti silmää harmaiden silmäripsien alla, joka merkitsi niin paljon kuin: "Olen yhtä viisas kuin vanhakin." 

Kuva: Tuulispää 24-26/1921 

5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (1/2)

Avoimen yliopiston retki lähti torstaiaamuna liikkeelle syksyisessä säässä katsomaan osin samoja paikkoja kuin kurssin aiheena olleet Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket. Ensimmäinen kohteemme oli Perniön kirkko. (Ajomatkalla meitä viihdytettiin tarinalla 1600-luvun penkkiriidasta. Seurakunnan muistakin ristiriidoista voi lukea Seppo Kärpäsen gradusta Esivalta, pappi ja paikallisyhteisö : Pernion kirkkoherrat Perniön pitäjäyhteisössä 1645-1700.)

Kirkossa oli ihailtavana säilyneet holvimaalaukset, jotka näyttivät ensin pelkältä ornamentiikalta, mutta joukossa on (kai tunnistettaviksi tarkoitettuja) ihmishahmoja. Tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, kun heikommassa valaistuksessa jäävät väistämättä näkymättömiin. Eli kyse lienee minulle tavoittamattomasta uskonnollisesta ajattelusta aivan kuten (muistiin palanneet) Milanon tuomiokirkon katon sadat pikkupatsaat, jotka eivät näy kadulle ollenkaan.

Kuorin lattiassa oli jäljellä hienoja hautakiviä.

Kirkkolaiva on saanut ympärilleen vitriinin, sillä hyvin varovaisesti ja nimeämättömiin asiantuntijoihin vedoten sitä arveltiin Suomen vanhimmaksi säilyneeksi. Sen mainittiin jo vuoden 1752 inventaariossa ja laivatyypiltään edustaa 1500- ja 1600-luvuilla käytettyä kravellia.

Osa kirkon veistoksista kuuluu nyt Museovraston kokoelmiin, mutta jäljellä on krusifiksi ja kaksi pientä värinsä menettänyttä hahmoa.

Seuraava kirkko oli Kemiön, joka oli 1781 palanut niin, että lattiassa olleet hautakivetkin olivat säpäleinä. Pari oli koottu paljon myöhemmin asehuoneen seinälle.

Sisätilassa oli siis keskiaikaa enää muoto, jonka korostamiseksi 1960-luvun korjauksessa oli purettu urkulehteri ja sen maalaukset oli koottu entistä muistuttaen.

Kemiön askeettisuuden jälkeen esteettisesti rikas - taidehistoriallisen tutkimusretken silmissä katolisen näköinen - Sauvon kirkko teki vaikutuksen

Paikalliset ovat rikkauteen ilmeisesti tottuneet, sillä pyhän Yrjänän hevosen jalkojen viereen oli jätetty virsikirja ja käsidesipullo, jotka siirsimme valokuvauksen tieltä pois. Itse kuitenkin näköjään otin kuvan niin, että kyseiset esineet näkyvät pöytäliinalla varustetulla pöydällä. Taustalla rekonstruoitu piispanistuin.

 Hautajaisvaakunoita on säilynyt runsaasti.

Holviornamentiikkaa

Komea ovi, jonka ajoitusta en selvittänyt.

Ruumisvaunut olivat esillä olevan kirkkoneuvoston pöytäkirjan lainauksen perusteella vuodelta 1912.

Seinämaalauksista oli jäljellä ympäri kirkkoa suurikokoisia kohtauksia, joissa (lähes?) kaikissa oli puhekuplaa muistuttava teksti.

Tämä piru on nykyisen lasten leikkinurkkauksen vieressä.

Neidit Gyllenhjerta ja tuhopoltto Uskelassa vuonna 1664

Tuomiokirjoja läpilukenut Jully Ramsay kertoo artikkelissaan Fordomsdags i Bjerno (Finskt Tidskrift 1903) Perniön ja sen ympäristön aateliston sattumuksista. Mielenkiintoisten tapahtumien lisäksi tekstissä kiinnitti huomiota monet tutut nimet, sillä osalla oli yhteyksiä Kokemäelle ja yksi omisti minua edelleen vaivaavan Pahkvuoren (ks. Pahkvuoren arvoitus ja Olof ja Pahkavuori kovien kansien välissä).

Pahkvuoren omistajan Johan Gyllenhjertan kolme naimatonta tytärtä toimivat Ramsayn mukaan 1600-luvun puolivälissä monissa luottamustehtävissä kuten omaisuudenarvioinneissa ja kuolinvuodetunnustusten todistajina. Ramsay ei artikkelissaan nimeä naisia, mutta rälssisukujen tutkimuksessaan mainitsee, että vuonna 1665 naimattomia olivat Katariina, Margareta ja Maria.

Skoklosterin linnassa säilyneet 1640-luvun kengät eivät varsinaisesti liity tarinaan.
(Valokuva Göran Schmidt, Wikimedia Commons)

Yksi sisarusten saama/ottama tehtävä oli Uskelan Pärnäspäässä vuonna 1663 kuolleen majuri Henrik Möllerin vaatevaraston arvon arviointi. (Möllerin äiti Margareta Juusten oli sisarusten äidin puoleinen sukulainen ja Möllerin leski Gyllenhjerta.)

Ilmoituksen arvioijien tulosta vastaanotti Pärnäspäässä tilan vouti vaimoineen. Heille tuli suuri hätä, sillä kuluneen vuoden aikana he olivat rapistuneen seinän kautta tyhjentäneet huoneen, jossa majurin jäämistöä säilytettiin. Pimeyden tullen he tekivät saalistaan nyytin ja upottivat sen merenlahteen. Sitten he sytyttivät talon, joka paloi poroksi. Tuhopoltosta ei tullut murhapolttoa, sillä pariskunta pelasti Margareta Juustenin ikkunan kautta.

Neidit Gyllenhjerta saapuivat seuraavana aamuna ja näkivät pelkkää tuhkaa. Joku epäili jotain ja vouti vaimoineen vietiin kihlakunnanoikeuden eteen, missä he oitis tunnustivat. Vaatteita he eivät voineet palauttaa, sillä merivirta oli ne vienyt. Jos tämä pitää paikkansa, meren pohjassa voisi olla 1600-luvun solkia ja nappeja löydettäväksi.

Palkittuja opettajia vuonna 1902

"Anna Liisa Granroos, synt. helmik. 9 p. 1827. Omassa mökissään Laitilan pitäjän kirkonkylissä on Anna Liisa Granroos yli 30 vuotta opettanut pieniä lapsia lukemaan ja jatkaa yhä vielä tätä työtään voimainsa mukaan, noin 6 — 10 oppilasta vuodessa. Itse hän aina on elänyt sangen vaatimattomasti."

Anna Liisa Granroosin vanhemmat, suutari Samuel Andersson Granroos ja sotilaan tytär Johanna Henriksdotter Nätt vihittiin Laitilassa 28.11.1824.

"Loviisa Ottiliana Kaivola, synt. elok. 6 p. 1828. Yli 30 vuotta on Loviisa Kaivola erittäin hyvällä menestyksellä opastanut Kokemäen pitäjän lapsia lukutaidossa ja kristillisyyden tiedossa. 73:n vuotisena hän yhä vielä jatkaa koulunpitoaan. Silmien heikkouden ja muun sairauden tähden alkaa jo nyt hänen opetustyönsä, samoinkuin aineellinen toimeentulonsa, käydä vaikeaksi."

Loviisa Ottililiana syntyi aviottomana lapsena. Äitinsä Ester Erikintytär oli Tulkkilan torpparin tytär, joka sai hovioikeudessa tuomion Loviisan nuoremman sisaruksen kuolemantuottamuksesta vuonna 1833. Loviisa Ottiliana muutti vuonna 1844 Köyliöön ja palasi Tulkkilaan vuonna 1850. (RK 1823-1830, 1831-1838, 1839-1846, 1847-1854, 1855-1861, 1862-1868, 1869-1879)

"Gustaf Wiksten, synt. toukok. 22 p. 1829. Wiksten tuli Perniön pitäjän Yliskylän saarnahuonekunnan lukkariksi v.1859. Vuodesta 1863 alkaen on hän aina viime vuoteen saakka innolla ja kristillisellä uhrautuvaisuudella toiminut samassa pitäjässä myös kiertokoulunopettajana. Niukasti ja vaatimattomasti on hän aina elänyt ja kaikki työnsä ovat tarkottaneet lähimmäisten, etenkin lapsien parasta."

"Jaakko Pekuri, synt. maalisk, 18 p. 1835. Vuodesta 1862 alkaen on Pekuri toiminut sunnuntai- ja kiertokoulunopettajana useammissa eri pitäjissä, viimeksi Limingalla. Uskollisesti ja uutterasti on hän kuluttanut voimansa ja toimintakykynsä nousevan nuorison hyväksi."

Verkkosivun (Tähystäjä 30.9.1955?) mukaan “Typerän mökissä on asunut Antti Härmä, jolla on ollut neljä tytärtä: Maija, Liisa, Anna ja Miina sekä Antti-niminen poika. Kaikki nämä asuivat myöhemmin Rantakylässä. Tyttäristä Maija meni naimisiin koulumestarin (kiertokoulunopettaja) Jaakko Pekurin kanssa, Liisa Hirvelän – etunimeä en muista –, Anna Aaro Ollilan ja Miina haudankaivaja Aappo Ahtolan kanssa.”

Tekstilainaukset: Päivälehti 14.1.1902
Kuva Kokemäeltä skannattu mummoni albumista
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Koulutusta ja hääpäivän juhlistusta

Karjaalla 8.8. kirjoitetusta kirjeestä julkaistiin osia sanomalehdessä Inrikes tidningar 9.9.1765. Kirjeen kirjoittaja oli huolissaan kansan sivistyksestä, joka toimi esipuheena kehuskelulle.

Karjaalta, jossa ei ollut enempää kuin 80 taloa, pystyi hän laskemaan 10 papiksi koulutettua ja lisäksi 12-15 ylioppilaaksi päässyttä. Vai oliko ylioppilaita 12-15 ja näistä 10 papiksi koulutettua? Ja kuinka pitkän ajan kirjoittaja on laskenut mukaan, kun hän loppukappalessa toteaa, ettei kukaan omassa seurakunnassa palvelleista papeista ollut yli 50-60 vuotta vanha?

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin ohjattu haku (jota olen harvemmin hyödyntänyt) on valmis sylkemään ulos 68 ylippilasta, joiden syntymä- tai kotipaikka on Karjaa, joten kehuskelija ei ole tainnut puhua silkkaa soopaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Perniöstä kirjoitettiin koulutusasiaa hieman konkreettisemmin ja tämä painettiin sanomalehteen Inrikes tidningar 6.9.1792. Paikkakunnalla oli aatelismies Thure von Köhler vaimonsa Juliana v. Morianin kanssa ottanut asiakseen 25-vuotishääpäivänsä kunniaksi palkita Hämeenkylän kinkereillä kaksi hyvin pärjännyttä lasta.

Virsikirjan ja hopearahan sai päivätyöläinen Daniel Carlssonin 12-vuotias tytär Sophia. Virsikirja ja pienempi hopearaha ojennettiin 7-vuotiaalle talonpojan tyttärelle Stina Jacobsdotterille. Molemmat olivat ikäluokkansa parhaimpia lukutaidossa.

Kirjoitus päättyy suositukseen, että muutkin varakkaat voisivat vastaavien palkintojen ojentamista harrastaa.

Sophian ja Stinan kasteita ei Hiskistä löydy, mikä on hieman yllättävää. Vielä omituisemmalta tuntuu, että aatelispariskunnasta ei verkkotietokannoista löydy juuri mitään lisätietoa. Martti Strangilta sentään Thuren kuolinpäivä 7.11. 1792. Hautausluettelon mukaan hän kuoli yllämainitussa Hämeenkylässä, jonka kartanon omistajan penkkiriidoista 1600-luvulla olen lukenut ja mahdollisesti tännekin kirjoittanut. Öö, vilahti siis tässä.

Äiti ei vastannut kirjeeseen 1789

Maria Catharina Seliger, Turun akatemian piirustusmestari Johan Henrik Seligerin ja Brita Elisabeth Holmlinin tytär, oli syksyllä 1789 yliamiraali kreivi Ehrensvärdin (*) taloudenhoitaja Karlskronassa. Suomeen oli jäänyt leskiäiti ja sisaruksia, viimeisenä osoitteenaan Lupajan kylä Perniössä. Sieltä ei Marian kirjeisiin ollut tullut vastauksia eikä edes pitäjän kirkkoherra Anders Gadolin ollut saanut aikaiseksi vastausviestiä. Niinpä oli aika kokeilla sanomalehti-ilmoitusta, jonka julkaisi Inrikes tidningar 24.8.1789:

Marian vanhemmat löytyvät Genoksen artikkelista: Lisa Ruth Blomin ja Hans Holmlinin tytär Brita Lisa sekä "Grawören Seliger". Hiskistä löytyy Turun ruotsalaisessa seurakunnassa avioliitto 5.8.1753 ja kastetut tyttäret Maria Catharina s. 21.5.1754, Carolina s. 1.11.1756 ja Johanna Hinrietta s. 17.2.1763.

Perheen isä kuoli Turussa 12.5.1763 59-vuotiaana. Lupajasta Seliger-porukkaa ei Perniön rippikirjoista 1772-1781 & 1782-1789 yhdellä läpikäynnillä löydy. Äidin ja sisarusten hautaukset eivät osu Hiski-hakuihin. Seuraava lähestymistapa olisi lähteä hakemaan perhettä Turusta 1760-luvulla tai Brita Lisan sisarusten ympäristöä. Jätetään tekemättä.

(*) Kyseessä Carl August Ehrensvärd (1745-1800), Viaporin rakentajan, sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin poika. Hänen havaintojaan Pohjolasta lainasin tänne blogiin viime vuonna.

Tapahtui kesällä 1805

Lainattuna suoraan Satakunnan numerosta 6.2.1890

"Torppari Samuli Santamäki, Nurkilan kylästä Perniön pitäjässä, oli kirkonvarkauden ja muiden konnantekoinsa takia vankina Turun linnassa kesällä 1805 Kun Samuli Santamäki Kesäkuun 15 päivänä oli toisien vankien ja vahdin seuraamana ulkona, valitti hän olevansa kipiä ja 19 p:n aamulla ilmoitettiin kuolleeksi. Linnan vahtimestari Kaarlo Fredrik Kajander otti vanginvartija Juho Simolinin ja Matti Pelanderin sekä monen muun läsnäollessa rautapultit pois kuolleen Santamäen jaloista ja nostatti ruumiin puumajaan, jonka ovi lukittiin esilukolla. Höyläämättömistä laudoista kyhättiin heti ruumisarkku, mutta niin hatara, että ruumis hyvin näkyi sen raoista ja tunnettiin Santamäen ruumiiksi.

Siinä arkussa saman päivän illalla vietiin ruumis linnan hautausmaalle, jonneka oli kaivettu 2 kyynärää syvä hauta — veden tähden ei saatu syvempää — ja siihen laskimat toiset vangit arkun ruuminensa, Simolinin ja haudankaivaja Juho Grönroosin saapuvilla ollessa. Ennenkuin Grönroos peitti haudan, kutsui hän saattoväen lähimpään kapakkaan ottamaan hautajaisryyppyjä. Sen tehtyä meni haudankaivaja ja täytti haudan mullalla.

Heinäkuun 26 päivänä varastettiin Lähdekankaren torpasta Perniön pitäjässä ja samaan aikaan torppari Mustajärveltä Kemiön pitäjässä, ja niistä syytettiin kuollutta ja haudattua Santamäkeä. Huhuna kerrottiin että Santamäki oli ollut anomissa yösijaa Kemiön pitäjän Kirakbölen ratsutilalla, vaan ei saanut ja että Santamäki oli kaksi päivää asunut Ilson torpassa. Tämä huhu saapui Turkuunkin ja Syyskuun 4 päivänä vietiin Kajander ja Simolin maaherran kansliaan tutkittavaksi ja pantiin kiinni, vaan Pelanderia ei mistään tavattu. Santamäen hauta avattiin ja arkku oli ihan tyhjä. Syyskuun 13 päivänä tuli Santamäki Turkuun ja saatiin kiinni. Pelander saatiin kiinni Lokakuussa.

Syyskuun 20 päivänä pidettiin linnan-oikeus, jossa Santamäki kertoi: olin kipeä; menehdyin, etten tiennyt mitä minulle tehtiin, hautaan vietäessä heräsin kärryjen kolinasta ja jyrystä, jonka luulin syntyvän vankien liikkeestä; että hän pyysi vankien olemaan hiljaa, mutta kun samassa huomasi ahtaan asemansa ja että pultit oli poissa, luuli hän hourailevansa; että kun arkkua laskettiin hautaan, käsitti hän asemansa ja peljästyi kauheasti, vaan huomasi samassa, että hauta jätettiin peittämättä. Kun mitään ei kuulunut, mietti hän miten pääsisi pois. Koki nostaa arkun kantta, vaan se oli turhaa. Tuskissaan potkasi, ja arkun jalkapäälauta läksi pois paikaltaan, jonka kautta hän ryömi ulos, nousi ylös ja meni haudan lähellä olevaan ojaan, josta kuuli kuinka haudankaivaja peitti haudan.

Viluisena ja voimatonna lähti hän kaupunkiin kello 11 illalla ja lepäsi kahdessa paikassa, mennen Ryssänmäen poikki Skanssin nummelle, jossa hän 3 päivää lepäsi risujen alla syömättä muuta kuin männyn kasvaimia, kunnes eräs karkulainen tapasi hänet ja
toi hänelle ruokaa ja viinaa; siinä oli hän sitten vielä 4 päivää. Skanssin nummelta läksi hän Perniöön, ja sillä tiellä, lähellä kaupunkia, varasti ruokapussin, jossa oli voirasia, kuusi leipää, yksi kakku, kaksi nisuleipää, kalaa ja juustoa. Saaliineen meni hän jälleen Skanssin nummelle 3 päiväksi ja sitten vasta meni Perniöön. Siellä hän Akseli Kirakbölen luona pyysi yösijaa, vaan ei päässyt sisälle. Ilson torpassa taikka muualla Kemiössä kielsi hän olleensa, eikä varastaneensa muuta kuin mainitun ruokapussin.

Kajander, Simolin ja Pelander tuomittiin menettäneeksi virkansa ja olemaan 14 vuorokautta vesi- ja leipävankeudessa. Ei tällaistakaan usein tadahdu, ja onkohan Suomessa tällaista sittemmin tapahtunutkaan, siihen nähden, että vainaja olisi haudankaivajan uutteruuden takia tullut elävänä haudatuksi?

Seuraa kaveria

Kirjoitin jokin aika Erik Jaakonpoika Pentselstiernasta. Hänen elämäänsä jäi keskivaiheille isohko aukko, josta en paljoa välittänyt.

Jos olisin, niin näköjään oikea strategia täyttämiseen olisi ollut "seuraa kaveria". Selatessani nimittäin Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoja (Consistorii ecclesiastici Aboënsis 1658-61) osui sivulla 383 silmiin peräkkäin nimet Sass ja Penselstierna. Sass löytyy myös blogipalasestani, hän omisti Kokemäellä tilan, jossa Penselstierna oli voutina.

Pöytäkirjan perusteella Penselstierna vaikutti Perniössä ainakin Pyhän Tuomaan päivänä 1659.

Perniön kiistoista voi lukea Seppo Kärpäsen gradusta Perniön kirkkoherrat Perniön pitäjäyhteisössä 1645-1700. Näihin liittyen Penselstiernaa ehtotettiin kirkonisännäksi, mutta vastustajien mielestä hän asui liian kaukana kirkosta ja oli liian usein matkoilla sopiakseen toimeen (CeA s. 504-505).

Perniön SAY:stä en löytänyt Penselstiernaa. Näkyi monta ihmisetöntä säteriä eli ilmeisesti verovapauden tms. takia ei nimiä ei kirjattu niiden kohdalle.

M. A. Knaapinen ja Helmer Salonen-Salo ovat kirjoittaneet kirjan Perniön pitäjä, jossa esitellään vuonna 1661 sovittu kirkon penkkijärjestys (s. 255-260). Erik Pentzelstierna on saanut miesten puolella paikan 4. penkiltä ja rouvansa ja tyttärensä naisten puolelta 8. riviltä.